Päivän täky

Paha saapuu portin taa

Ray Bradburyn (1920–2012) syntymästä tuli 22.8. kuluneeksi sata vuotta. Hänen romaaninsa Paha saapuu portin taa (Nostromo 1990, suom. Jertta Roos) kuvaa ihmismieltä hyvän ja pahan taistelussa. Uinuuko meissä kaikissa pyrkimys nostalgiaan, elämiseen maailmassa, jota ei enää ole – jos koskaan on ollutkaan. Johanna Sinisalo on kirjoittanut teoksesta Aikakone-lehdessä 1990: "Se on mielestäni edelleen Bradburyn paras teos, monta hänen tuttua teemaansa samojen kansien väliin niputtavaa: täällä on kauttaaltaan tatuoitu mies, täällä on lokakuisten öiden piilevä kauhu, täällä on esipuberteettisen pojan omenankirpeäksi ihannoitu maailmankuva." Teos on ilmestynyt suomeksi alun perin vuonna 1964 Painajainen-nimisenä. "Ja mies myrskyntummissa vaatteissa oli mennyt, pilvenvärinen hattu silmille vedettynä, ja puut kahisivat ja yhtäkkiä taivas näytti hyvin vanhalta ja Jim ja Will seisoivat tunnustellen tuulta, koettaen haistaa sähköä ilmassa. Ukkosenjohdatin oli pudonnut maahan heidän väliinsä."

Vain tahallaan voi rakastaa

Risto Ahdin (s. 23.8.1943) runokokoelma Vain tahallaan voi rakastaa (WSOY 2001) haastaa lukijaa kysymään, kyseenalaistamaan ja löytämään, oivaltamaan. Runous ei ole suunnattoman vakavaa, itseironiaakin on. Tekstit keskustelevat esikuvien kanssa ja kehittelevät näiden ajatuksia eteenpäin. "Proosamaiset runot rakentuvat tarinoiksi, huudahduksiksi ja kysymyksiksi. Niihin pitää heittäytyä intuitiivisuutensa koko pauhulla ja nauttia impressioiden ilotulituksesta. – – Rakastaminen, ihminen, herääminen ja vapaus ovat kirjan avainteemoja, tai ehkä paremminkin tirkistysreikiä kirjailijan pitkään tajuntaan, jota asuttavat monet", kuvaa Mertzi Bergmanin arvio Kiiltomato-lehdessä. Ahti sai kokoelmasta Runeberg-palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. "Ja on olemassa korvia, jotka ovat niin syvät, että puhujat / niiden edessä omaan viestiinsä syvemmälti ja yhä / syvemmälle syventyvät. Korvat hyvät, korvat, jotka / synnyttävät hiljaisuuden, / jossa kaikki / ihmeellisen, täyden itsensä kuulevat."

Maaginen lelukauppa

Englantilaiskirjailija Angela Carterin (7.5.1940 – 16.2.1992) kirjoissa mielikuvitukselliset maailmat ovat latautuneita merkityksestä ja tunteista. Hänen romaanissaan Maaginen lelukauppa (Otava 1984, suom. Leila Ponkala) 15-vuotias Melanie joutuu vanhempien kuoleman jälkeen muuttamaan leluntekijäenonsa luokse. Tämä on työssään nero, mutta hallitsee kotiaan julmalla tavalla. "Teoksen aineksissa on runsaasti symboliikkaa ja myyttirinnastuksia, mutta lähinnä tekijä tämän teoksensa perusteella mielestäni vertautuu kerrojana Dickensiin niin ahdistuksen ja kauhutunnelmien luojana kuin kieroutuneiden henkilökuvien taitajana", luonnehti Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio. "Eräänä yönä Melanie ei saanut unta. Oli syyskesä, ja pullea punainen kuu vilkkui omenapuussa pitäen häntä hereillä. Vuode oli kuuma. Häntä kutitti. Hän kääntelehti ja vääntelehti ja mukiloi tyynyään. Valvominen sai hänen ihonsa kihelmöimään, ja hänen hermonsa olivat niin pinnalla, että oli kuin sataa veistä olisi yhtaikaa vedetty kirskuen sadan lautasen poikki."

Kallis prinssi

Suomenruotsalainen kirjailija Christer Kihlman täytti kesällä 90 vuotta. Hänen romaaninsa Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa) kertoo 48-vuotiaan Donald Blaathin elämästä. Urallaan suuren nousun tehnyt liikemies Donald on tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mitä hän on saavuttanut. Mutta kun menneisyyttä tutkii tarpeeksi, onko kaikki ollutkaan kovin täydellistä, kaunista, tai edes totta? "Kihlman piirtää kristallinkirkkaan ja monisärmäisen kehityskaaren kolmesta sukupolvesta, inhimillisistä ja poliittisista itsepetoksista ja petoksista sekä niiden uhreista. Kallis prinssi on henkeäsalpaavan kiihkeää ja väkevää kerrontaa – –", kirjoitti Uolevi Kärkkäinen teoksesta Uudessa Suomessa. Kihlman sai romaanista Kiitos kirjasta -mitalin ja Valtion kirjallisuuspalkinnon. "Minä olen mies parhaassa iässäni. Tietoinen kuolemasta, syövästä, veritulpasta ja liikenneonnettomuudesta alati laskemattomina tekijöinä. Mutta muuten asennoitunut estottomasti nauttimaan elämäni korkean keskipäivän voimakkaasti maustettujen mahdollisuuksien paljoudesta."

Viaton veri

Brittikirjailija P. D. Jamesin (1920–2014) syntymästä tuli 3.8. kuluneeksi sata vuotta. Jamesin psykologinen trilleri Viaton veri (Otava 1982, suom. Esko Halme) on hänen kuuluisan Adam Dalgliesh -sarjansa ulkopuolinen teos, jossa nuori nainen koettaa selvittää totuuden biologisista vanhemmistaan. Lapsena adoptoidun Philippan kauniit kuvitelmat vanhemmista paljastuvat kuitenkin täysin vääränlaisiksi: he ovat rikollisia, ja äiti on juuri vapautumassa vankilasta. Pian myös Philippaa uhkaa hänen äitiinsä liittyvä pelottava koston kierre. "Romaanin tunnelma on tiivis, painajaisenomaisen ahdistunut. Sen henkilöiden elämässä ei ole itsestään selviä vaikuttimia tai totuuksia, ei yksinomaan pahaa tai hyvää", kuvaa Arvostelevan kirjaluettelon arvio. "Mitkään naisen niin tunnontarkasti esiintuomista perusteluista eivät voineet horjuttaa hänen päätöstään löytää oma isänsä. Ja kuinka heidän tapaamisensa, miten myöhään se sitten olisikaan, voisi olla hänen isälleen vastenmielinen? Hän ei olisi tulossa tyhjin käsin. Hän voisi laskea oikean isänsä jalkojen juureen Cambridgen stipendin."

Kadonnut ranta

Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelman Kadonnut ranta (WSOY 2012) teemoihin kuuluvat lähteminen ja jääminen, valinnat ja välitilat sekä uuden suunnan etsiminen. "Neljän hengen hytti"-novellissa puidaan Suomen ja Ruotsin eroja, mikä on nyt uudella tavalla kiinnostavaa. Kertomuksissa kohdataan mm. häämatkalla kadonnutta vastavihittyä vaimoaan etsivä mies ja hyvin väsynyt äiti. "Tunnelmat ovat paikoin haikean alakuloisia, paikoin irrotellaan rohkeammin. Eikä suoranaista dramatiikkaakaan puutu. Monet henkilöistä ovat lähdössä tai lähteneet, eivät ole enää kiinni vanhassa mutta eivät vielä kunnolla uudenkaan alussa", kirjoittaa Anuirmeli Sallamo-Lavi teoksesta Savon Sanomien arvostelussa. Kokoelman novelli "Jänis" sai Ruotsissa merkittävän novellipalkinnon. "Matti ja Ilkka ovat hänen ainoat ystävänsä. 22 vuotta Ruotsissa ja siinä on saldo: kaksi samanikäistä suomalaista miestä. Alin ja Erneston kanssa hän pelaa biljardia ja haukkuu ruotsalaisia. Muuta yhteistä heillä ei ole." (Novellista "Neljän hengen hytti")

Sisäpiha

Sata vuotta sitten syntynyt kirjailija Mohammed Dib (21.7.1920 – 2.5.2003) tunnetaan Algeria-trilogiastaan, josta on suomennettu kaksi ensimmäistä teosta. Trilogian aloittava Sisäpiha (Gummerus 1978, suom. Natalia Baschmakoff) sijoittuu vuoteen 1939 ja kuvaa pienen luoteisalgerialaisen kaupungin elämää, johon sotaan ajautuvan maailman kaiut vähitellen alkavat kuulua. Keskiössä on nuoren pojan näkökulma ja hänen heräävä ymmärryksensä vallitsevasta köyhyydestä ja puutteesta. "Dib ei ole tendenssikirjailija vaan lämmin ja elävä ihmiskuvaaja ja olevien olojen ja enteiden tarkkailija maassa, jossa kansallinen tietoisuus on vasta heräämässä ja muutosten tarve huutava", kuvaa Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio. "Jamina antoi hänelle vain tähteitä, mutta ne olivat siistejä; nirsoimmatkaan eivät olisi osanneet niitä moittia. Leski ei kohdellut häntä kuin koiraa, ja siitä Omar piti. Ettei nöyryytetty. Hän ei oikein tiennyt miten olla kun häntä näin hyvin kohdeltiin."

Vuosisadan ilta

Finlandia-palkitun runoilija Gösta Ågrenin (3.8.1936 – 24.6.2020) tekstit käsittelevät elämää ja kuolemaa, kärsimystä ja ihmisen vähäisyyttä. Runokokoelma Vuosisadan ilta (WSOY 1994, suom. Caj Westerberg) edustaa laajakaarisempaa ajatusrunoutta kuin Ågrenin aiemman tuotannon, esimerkiksi Jär-trilogian, aforistisesti niukat runot. Teos pohtii edellisen vuosisadan käännekohtia, ihmisen asemaa sodissa ja historian puristuksessa, vapautta ja vankeutta. Olemiselta ei voi paeta. "Nyt häntä ohjaa vain / pelko, tämä pimeys / peilissä. Valta / ei vapauta kaikesta / muusta, vaan lisää minuutta / kunnes kasvot eivät enää / jaksa vastata. Niistä tulee sokea / vaakunakilpi. Käsi tunkeutuu / ulos nimestä, alastomana kuin / kynsi, allekirjoittamaan / peruuttamattoman."

Nainen parvekkeella

Hyvää dekkariviikkoa! Kesäisiin tunnelmiin sopii Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen romaani Nainen parvekkeella (Bazar 2016), joka kietoutuu Albert Edelfeltin taulun ympärille. Nuoren dokumenttiohjaajan ja iäkkään taidekeräilijän välille syntyy vilkas kirjeenvaihto. Dokumentaristi matkustaa Pariisiin, mutta pian alkaa tapahtua outoja. Toisessa aikatasossa seurataan Edelfeltin elämää Pariisissa 1884. "Kokonaisuus on viihdyttävä: näppärästi juonilankoja punova, ei hiuksia nostattava dekkari, vaan jännitysaineksinen ihmissuhderomaani taidemaustein. Kahden aikatason kuljetus kirjeenvaihdon lisäksi sujuu mainiosti, ja tapahtumien katsominen eri kanteilta virkistää", kirjoittaa Tuijata-blogi teoksesta. "Pariisi on kesäisin kuin liian kuumaksi lämmitetty sauna, joten Nizza ja Välimeri sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Vuokraamassani huvilassa on kätevää tavata. Giulia viettää luonani päivät, kun hänen lapsensa ovat koulunsa ja miehensä töissä. Välillä hän on ollut 'työmatkoilla', ja on pystynyt olemaan kanssani pidennetyn viikonlopun, viikon, pari päivää. Ja usein iltoja."

Tuolla taivaalla

19.5. onnettomuudessa menehtynyt kääntäjä Tarja Roinila tuli tunnetuksi erityisesti Thomas Bernhard -käännöksistään, ja hän on suomentanut myös mm. baskikirjailija Bernardo Atxagan teokset. Pienoisromaanissaan Tuolla taivaalla (Tammi 1999) Atxaga kuvaa vankilasta päässeen naisen bussimatkaa. Neljän vankilavuoden jälkeen Irene lähtee kohti kotikaupunkiaan Bilbaota, mutta seuraako häntä bussissa joku, kenties poliisi? Halutaanko hänet terrorismituomion jälkeen yhä tilille jostakin? "On mielenkiintoista, miten linja-auto tuntuu yhtä aikaa ympäristönä niin pieneltä ja suurelta. Pieneltä kun ajattelee että pakoon ei pääse, suurelta kun ihmettelee, mitä kaikkea sen sisällä voi tapahtua poissa muiden katseilta ja huomiolta", on teoksesta kirjoittanut Albatrossia haavoitin -blogi. Suomennos on tehty baskiksi kirjoitetun teoksen espanjannoksesta. "Epäluulo – pelko – pujahti jälleen jostakin rakosesta hänen sisimpäänsä kuin ohut ilmavirta, ja hän pelkäsi olevansa parhaillaan yhden sellaisen tarinan päähenkilö, joita vankilassa aina kerrottiin: poliisi seuraa vapaaksi päässyttä naisvankia pidättääkseen tämän lopulta uudelleen entistäkin tuhoisammin seurauksin."

Patagonia, Patagonia

Olisiko nyt nojatuolimatkailun aika? Englantilaiskirjailija Bruce Chatwinin (13.5.1940 – 18.1.1989) teos Patagonia, Patagonia (Tammi 1987, suom. Leena Tamminen) on matkakertomus "maailman äärestä". Chatwin lähtee metsästämään lapsuutensa romanttisia kuvitelmia Patagoniasta ja löytää jotakin hurjempaa kuin osasi kuvitellakaan. Tekstissä tarut ja tiedot sekoittuvat. "Luonteenomaista hänen tyylilleen on nopea liikkuvuus ja tavaton helppous, jolla hän käsittelee aiheitaan – tai paremminkin vaihtelee niitä. Hän on kirjailija, joka on kaiken aikaa matkalla, myös ja varsinkin oman teoksensa puitteissa", kirjoittaa Jan Blomstedt Chatwinista Helsingin Sanomien arvostelussa. "Patagonian autiomaa ei ole hiekkainen eikä sorainen autiomaa vaan matalaa piikkipensastiheikköä, josta lähtee kitkerä haju kun se murtuu. Toisin kuin Arabian autiomaat se ei ole tuottanut mitään väkevää hengen lentoa, mutta sillä on paikkansa inhimillisten kokemusten historiassa. Charles Darwinin mielestä sen kielteiset ominaisuudet olivat vastustamattomia."

Herra Darwinin puutarhuri

On kevät, ja ihmiset alkavat työskennellä puutarhojen parissa. Kristina Carlsonin romaani Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2009) kuvaa kyläyhteisöä, joka tasapainoilee uskon ja tieteen rajalla. Keskiössä on Thomas Davies, kuuluisan Darwinin puutarhuri, jonka ympärillä kiertävät huhut ja juorut. Mies ei usko jumalaan, ja "jumalattomuuden nimi on tiede", sanovat kyläläiset. "Herra Darwinin puutarhurissa huomio ohjataan historiallisen tietämisen sijaan tieteen ja uskonnon yhteensovittamisesta nouseviin ristiriitoihin, ja oikeastaan teoksen moninaiset kerronnalliset ja kielelliset keinot problematisoivat kaikenlaisen tietämisen mahdollisuuksia", kirjoittaa Noora Vaakanainen Avain-lehden artikkelissaan "Me-metelöintiä: Yhteisöllisyyden poetiikka Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurissa". Carlson sai romaanista valtionpalkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin. "Minä hyppään mielikuvituksen kiskoille ja kivihiileltä haiseva lämmin ilmavirta pyyhkii päätä ja kiidän iltakylmän nostamaan usvapilveen joka erottuu vaaleana pimeässäkin, mutta muuta en näe vaikka pinnistän kuinka, minä tiedän että tulevaisuudessa kaikki on toisin, en tiedä miten."

Blanche ja Marie

Ruotsalainen kirjailija Per Olov Enquist on kuollut 25. huhtikuuta. Pitkällä urallaan useita palkintoja ja tunnustuksia saaneen Enquistin romaani Blanche ja Marie (Gummerus 2005, suom. Antero Tiusanen) kertoo Blanche Wittmanista, joka "eli kolme elämää", yhden niistä sairaalassa ja maailmankuulun neurologin rakastajana, yhden Marie Curien apulaisena, ja yhden amputoituna joka kartoittaa rakkauden tutkimatonta ydintä. Mikä on dokumenttia, mikä fiktiota? "Kirjailija kirjoittaa kuin salapoliisi, joka yrittää selvittää Blanchen identiteetin salaisuutta ja Marien rakkauden mysteeriä", kuvaa Kirjanurkkaus-blogi teosta. Enquist sai romaanistaan ehdokkuudet August-palkinnon ja IMPAC Dublin -palkinnon saajaksi. "Kun Blanche myöhemmin vastaa kysymykseensä Milloin Mariesta tuli taiteilija?, hän puhuu Marien ja itsensä välille syntyneestä vahvasta luottamuksesta, miltei rakkaudesta, jota vahvistivat 'radiumin' salaperäisen ja värikylläisen säteilyn tarjoamat kauneuselämykset."

Kaikki naiset näkevät unia

Marja-Liisa Vartion romaanin Kaikki naiset näkevät unia (Otava 1961) päähenkilö on rouva Pyy, tyytymätön keski-ikäistyvä kotirouva, joka kaipaa uutta sisältöä elämäänsä. Asioiden muuttajaksi tai toteuttajaksi hänestä ei kuitenkaan tunnu olevan. Naisen rooli on liian ahdas, ja rouva Pyy syyttää aviomiestään vaikeasta olostaan. "Rouva Pyyn vieraantumisen syy ei ole niinkään aviomiehen toiminnassa vaan 1950-luvun sukupuolijärjestelmässä, joka sitoo rouva Pyyn kodin piiriin, kaventaa hänen olemisensa mahdollisuuksia ja tekee hänestä turhautuneen ihmisen", kirjoittaa Elise Nykänen niin & näin -lehdessä 4/19 julkaistussa artikkelissaan "Muukalaisena maailmassa". "Vaikka saatiin tämä asunto... eihän tässä voi ajatella edes apulaisen pitoa. Mihin sen tässä panisi? Äitisi asuu siinä huoneessa, joka lasten piti saada, ja lapset ovat siinä mihin voisi panna apulaisen. Ja äitisi asuu juuri sen huoneen päällä, jossa sitten itse täytyy nukkua. Eikä täällä uskalla puhua, kun kaikki kuuluu lävitse, hengityskin."

Kertomus sokeudesta

Portugalilaisen José Saramagon (1922–2010) romaanissa Kertomus sokeudesta (Tammi 1997, suom. Erkki Kirjalainen) toimenpiteet epidemian hillitsemiseksi menevät pahasti yli. Kaupungissa alkaa levitä outo sairaus: ihmiset näkevät äkkiä pelkkää valkoista. Sairastuneet päätetään eristää muista täysin, ja tällaiseen suljettuun laitokseen joutuu myös silmälääkäri – ja hänen vaimonsa joka näkee, vaikka hänenkin luullaan sokeutuneen. Tapahtumat muuttuvat brutaaleiksi; onko kaaoksesta ulospääsyä? "Saramago kirjoittaa vimmaisella tyylillä, johon tottuminen vie aikansa. Virkkeet ovat pitkiä, välimerkit yliarvostettuja, kuvailu laajaa. Lukemiseen saa keskittyä, mutta kun rytmin mukaan pääsee, se vie", kirjoittaa Suketus blogissaan Eniten minua kiinnostaa tie. Saramago sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1998. "– – Tuon olion syytä on koko tämä meidän onnettomuus, jos minulla vain olisi silmät, niin minä tekisin hänestä selvää nyt heti, hän karjui ja osoitti samalla sinne missä luuli toisen olevan. Poikkeama ei ollut suuri, mutta dramaattinen ele näytti hullunkuriselta, koska syyttävästi sojottava sormi osoitti viatonta yöpöytää."

Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan fantasiaromaani Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015) kertoo elämästä toistuvien tulvien piinaamalla saarella, jossa unien näkeminen on kiellettyä. Kutoja Eliana kohtaa puhekyvyttömän nuoren naisen, jonka ihoon on kirjoitettu Elianan nimi. He tutustuvat toisiinsa, ja samalla tuntematon sairaus vaivaa ihmisiä, eläimiä ja kasveja. Eliana koettaa pitää piilossa salaisuutensa: hän on unennäkijä. Tulvat pahenevat, ja koko saari on vaarassa. "Menneisyyteen kurkottavat arvoitukset, mielikuvitukselliset maisemat ja valheiden verkot ovat lopulta vain yksi elementti tarinassa, jonka ytimessä hehkuu rakkaus ja ihmiselon hauraus", kirjoittaa Toni Jerrman romaanista Helsingin Sanomien arvostelussa. Itäranta sai teoksesta Kuvastaja-palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. "Kun vuoroni lopulta tulee, näytän vartijalle syntymätatuointini. Kylmä ilmavirta pyyhkäisee niskavillojani. Vaikka tarkastin ihoni aamulla, hengitykseni kulkee kireänä, kun vedän hihat ylös ja odotan. Joka vuosi pelkään, että vartija löytää iholtani muutakin kuin käsivarteen tatuoidut viivat."

Seuraaja

Albanialaiskirjailija Ismail Kadaren romaani Seuraaja (Into 2012, suom. Tuula Nevala) on trilleri suljetun järjestelmän paranoiasta ja absurdiudesta. Diktaattorin nimetty seuraaja löydetään kuolleena kotoaan. Onko kyse itsemurhasta, kuten ensin annetaan ymmärtää, vai murhattiinko seuraaja? Kadare tuo keskeisten henkilöiden näkökulmat esiin sisäisillä monologeilla. "On dekkarimaisen intensiivistä valtapelien ja kommunististen hovijuonittelujen kuvausta, kolkommanpuoleista poliittista satiiria, pohdintoja vallan patologiasta ja menneen läsnäolosta nykypäivässä, jopa eroottista kolmiodraamaa", kirjoittaa Jani Saxell teoksesta Kiiltomato-lehden arvostelussaan. Kadare (s. 1936) on saanut urallaan useita palkintoja, ja hänen nimensä on noussut esiin Nobel-veikkauksissa. "Suljetusta kaupunginosasta, jota kutsuttiin nimellä Blokki, kantautui lisää uutisia. Vaikka yö oli ollut sateinen ja tuulinen, autojen epätavallinen liikkuminen oli herättänyt huomiota. Kummallisinta oli se, että puolenyön tienoilla, ehkä hieman sen jälkeen, varjon oli nähty astuvan sisään vainajan taloon."

Antisankari

Alexandra Salmelan romaani Antisankari (Teos 2015) on kokeileva jännityskertomus vaihtoehtoisista yhteiskunnista. Utopia on ekovaltio, jossa ei kuluteta eikä omisteta, KoroNovo kaiken sen vastakohta. Päähenkilö, lehtikuvaaja Antti Sankari, on utopialainen orpolapsi, luonnon oikku (tai sitten ei), ja hänet lähetetään matkalle KoroNovoon. Mukana kulkee kirjava joukko henkilöitä ja Hän, kertoja, joka pyrkii seuraamaan Antin liikkeitä. "Vaikka Antisankarin ihmiskuva ei herätä toiveikkuutta, Salmelan kirjoitustapa kaataa muurin, joka eristää meidät toimimasta sen puolesta, mihin haluan uskoa meidän sisimmässämme uskovamme, jos rohkenemme raottaa kyynisyytemme verhoa", kuvaa teosta Reader, why did I marry him -blogi. "Hän odottaisi hetken, pitäisi dramaattisen tauon. Aloittaisi uuden kappaleen, omistaisi sen seuraavalle kysymykselle, seuraavalle syytteelle mätää utopialaista yhteiskuntakokeilua vastaan: onko laiskojen ylistämisessä pätevien ja ahkerien kustannuksella mitään tasa-arvoisuutta? Tzal on tuntevinaan sielussaan hurraavan yleisön taputuksen huumaavia vibraatioita."

Rutto

Seuraavien viikkojen ajan Kirjasammon täkykirjat valikoidaan toimittajan kotihyllyjen kirjoista! Hyllyssä tuli vastaan Albert Camus'n (1913–1960) romaani Rutto (Otava 1948, suom. Juha Mannerkorpi), joka kuvaa kulkutaudin eristämän algerialaisen pikkukaupungin kamppailua. Osa asukkaista koettaa uhmata liikkumiskieltoa ja paeta muurien toiselle puolelle, mutta hekin alkavat vähitellen ymmärtää solidaarisuuden merkityksen. Kirjailija Toivo Pekkanen kirjoitti Arvostelevassa kirjaluettelossa 1949: "Tapahtuma kaikkine seurauksineen on kuitenkin käsitettävä kokonaan symbooliseksi, ja tekijän päätarkoitus onkin osoittaa, miten tällaisessa pahuuden voimien valtaan joutuneessa yhdyskunnassa sekä ihmisten hyvät että huonot ominaisuudet paljastuvat tavallista voimakkaampina." Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1957. "Talonmies ei tietenkään voinut myöntää voivansa huonosti. Hän ei vain oikein tuntenut olevansa nahoissaan. Mieliala oli maassa. Syy oli kai rottien. Ne olivat järkyttäneet häntä pahasti, mutta niiden kadottua hän voisi kyllä paremmin."

Kotikaivolla

Sylvi Kekkosen (1900–1974) syntymästä tulee 12.3. kuluneeksi 120 vuotta. Hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin 1949, ja vuonna 1952 ilmestyi novellikokoelma Kotikaivolla (Otava). Teoksen kirjoitukset ovat lyhyitä, impressionomaisia muistikuvia kirjailijan lapsuudesta Karjalankannaksella. Aikalaiskritiikki ei yleisesti ottaen ollut kovin suopeaa Sylvi Kekkosen kirjallista tuotantoa kohtaan, vaan hänen teoksiaan pidettiin 50-lukulaisen kotimaisen modernismin aikakaudella vanhahtavina. Kotikaivolla sai kuitenkin Arvostelevan kirjaluettelon Kyllikki Nohrströmiltä positiivisen luonnehdinnan lämpimänä, älykkäänä ja kaikesta turhasta painolastista vapaana kirjana. "Ei sellaista kylää enää olekaan, se elää vain kuvaajansa mielessä. Monen talven lumet ovat jo sataneet sen harmaitten kattojen päälle ja vinoaidoilla jaettu laakea viljelysaukeama on joutunut toisen valtakunnan hallintaan." (Novellista "Kylä")