Päivän täky

Nuorta valoa

Saksalaiskirjailija Ralf Rothmannin (s. 10.5.1953) romaani Nuorta valoa (Avain 2009, suom. Raija Nylander) kertoo 12-vuotiaan Julianin kesästä. Eletään 1960-luvun Saksassa, ja poika jää kotiin hiilikaivoksessa työskentelevän isänsä kanssa, kun äiti ja sisko lähtevät matkalle. Rahat eivät riitä kaikkien lomaan. Julianin päivät kuluvat lähiympäristössä harhaillen ja lähemmäksi hiipivästä aikuisten maailmasta hämmentyen. "Tekstistä aistii rinnakkain valot ja varjot, kesäiset päivät ja kaivoksen uhkaavan hämärän. Nuorta valoa on hienovireinen, monikerroksinen ja pohjimmiltaan traaginen lapsuuden lopun kuvaus – –", kuvataan Kirjavinkit-sivuston arviossa. "Oli kesäloman ensimmäinen päivä, huoleton, hieman epäuskoinen herääminen aurinkoon, joka paistoi kukkaruukkujen välistä vinosti sängylleni. Haukottelin, nousin polvilleni tyynylle ja työnsin verhot sivummalle, hitaasti, ääniä välttääkseni. Sophie nukkui vielä. Hän oli työntänyt peukalon suuhunsa, ja sojottavassa pikkusormessa kiilteli läntti äidin kynsilakkaa."

Olen tyttö, ihanaa!

Tanssiva karhu -runopalkinnon ehdokkaat julkistetaan tällä viikolla. Merja Virolainen sai palkinnon vuonna 2004 kokoelmastaan Olen tyttö, ihanaa! (Tammi 2003). Hänen ilmaisunsa todettiin palkintoperusteluissa olevan pakotonta, rikasta ja riemukasta. "On kuin teos ammentaisi kielensä ja rytmisen vireensä ammoin syttyneestä rakkaudesta kansanrunouteen ja luottamuksesta maailmanrunouden traditioon yleensä", perusteluissa myös luonnehdittiin. Kokoelman runoissa lapsen maailma ja konkreettinen näkökulma limittyvät aikuiseen symboliikkaan. Sanat saavat uusia merkityksiä. "Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi / mitä minä en tulisi ajatelleeksi. / Se piirtäisi sormenpäillä ilmaan uusia maailmoita, / sukeltaisi niiden sisään, piirtäisi uusia, sukeltaisi, / saisi olla kaikki itsensä kuin säät."

Tyko Brahen tähtitaivas

Ruotsalaiskirjailija Alexandra Coelho Ahndoril tunnetaan Lars Kepler -kirjailijanimen toisena puoliskona. Hän on kirjoittanut myös historiallisia romaaneja omalla nimellään. Esikoisteos Tyko Brahen tähtitaivas (Johnny Kniga 2007, suom. Jaana Nikula) on kertomus tanskalaisesta tähtitieteilijä Tyko Brahesta (1546–1601). Jääräpäisen ja omistautuneen Brahen yltiöpäinen hanke, Stjerneborgin observatorio, koitui hänen kohtalokseen. Myös perhe joutui kärsimään tieteelle omistautumisesta. Valuiko kaikki lopulta hukkaan? "Tykon hahmossa tiivistyy kaipaus maailman täydellisestä ymmärtämisestä. Hän haaveilee aukottomasta järjestelmästä, jolla voi selittää kaiken, maan, auringon, planeetat ja tähdet", kirjoitti Jarkko Tontti teoksesta Kiiltomadon arvostelussa. Coelho Ahndoril sai romaanista Ruotsin kirjailijaliiton esikoisteospalkinnon 2004. "Tyko antaa meidän upota, hän ajattelee. Me tuhoudumme. Meidät syödään, nielaistaan, jauhetaan. Hän yrittää hengittää rauhallisesti. Hän katselee ametistisormustaan ja pakottautuu ajatusleikkiin jossa kulkee polkua pitkin – siellä on koivuja ja mäntyjä ja runkojen välissä välkkyy puron hopeinen vesi."

Hiljaa, nyt se laulaa

Risto Rasan (s. 29.4.1954) kolmannen runokokoelman Hiljaa, nyt se laulaa (Otava 1974) runot ovat lyhyitä havaintoja luonnosta, keväästä, rakkaudesta, kaipuusta. "Luontoa lähellä liikkuu Risto Rasa edelleenkin, vaikka tällä kertaa ei enää 'toukka tiskaa'. Elämänpiiri on laajentunut myös herkkään, hentoon rakkauteen", kuvailtiin Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. Rasa sai Hiljaa, nyt se laulaa -kokoelmasta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kokoelma sisältyy myös kokoomateoksiin Laulu ennen muuttomatkaa ja Tuhat purjetta. "Kallion juurella / sinivuokot ovat jo kukassa. / Jäkälien päällä / lentää ampiainen ääntään pienempänä."

Kalvas hehku

Venäläisen emigranttikirjailija Vladimir Nabokovin syntymästä tuli 22.4. kuluneeksi 120 vuotta. Hänen romaaninsa Kalvas hehku (Gummerus 2014, suom. Kristiina Drews) koostuu runoilija John Shaden viimeisestä runosta "Kalvas hehku", siihen kirjoitetusta johdannosta ja pitkästä, yksityiskohtaisesta kommentaarista. Kirjoittajana teoksessa toimii Shaden ystävä, erikoinen tutkija ja toimittaja Charles Kinbote. Teos on parodiaa jännityskirjallisuudesta, kirjallisuudesta yleisestikin, lukemisesta ja lähes kaikesta. Satu Taskinen kuvasi romaania Kiiltomadon arviossa: "Kalvas hehku on perusteellinen, loputtoman runsas, röyhkeä ja räjähtävän ilotteleva romaanimuotoon kirjoitettu tutkielma kirjallisuudesta taidemuotona." Suomentaja Kristiina Drews oli käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon ja Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon ehdokkaana. "Tällaiset sydämet ja tällaiset aivot ovat luonnollisesti kykenemättömiä ymmärtämään, että ihmisen kiintymys mestariteokseen voi olla musertavan kaikennielevä, etenkin kun juuri kudoksen nurja puoli lumoaa teoksen katsojan ja ainoan alkulähteen, jonka oma menneisyys nivoutuu siinä viattoman kirjailijan kohtaloon."

Veripunainen ruusu

Marja Salmelan (1875–1924) teos Veripunainen ruusu (WSOY 1921) liikkuu novellikokoelman ja episodiromaanin rajoilla. Kirjan kertomuksia ja ihmiskohtaloita sitoo yhteen veripunainen, paperinen ruusu, joka koristaa pienen roomalaisen kirkon Ristiinnaulitun ristiä. Henkilöt pyrkivät hyvään ja oikeaan, vaikka se ei aina ole helppoa. Elämän eri puolet näkyvät: ilo, suru, sairaudet, kuolema, uskollisuus, petokset... Tapahtumat sijoittuvat Italiaan, Saksaan ja Suomeen. Teos on luettavissa vapaasti e-kirjana Klassikkokirjaston ja Project Gutenbergin kautta, niihin on linkit Kirjasammon teostietosivulla. Kirjasta on ilmestynyt myös uusi painos vuonna 2018. "Portailla istuessaan ajattelee hän aniharvoin muuta kuin rahaa tai ruokaa. Joskus vain — jos joku asettuu juttelemaan hänen kanssaan — tai jos joku kirkossa kävijä kertoo siitä pienestä punaisesta ruususta, joka on kuin vereen kastettu, tuntuu hänestä siltä kuin armoton käsi tarttuisi häneen pakottaakseen häntä jonnekin, jonne hän itse ei tahdo."

Kirjoittamaton

Jouni Inkalan runokokoelma Kirjoittamaton (WSOY 2002) pitää sisällään kirjoituksia legendojen takaa. Jalustoilta laskettujen merkittävien nimien ja heidän varjoonsa jääneiden ajatuksiin syvennytään runon keinoin. Mitä paljastuu pintojen alta? "Kirjoittamaton ei ole ohjelmallinen teos. Näkökulma on pikemminkin taiteenrakastajan ja esteetikon, joka tekee merkintöjä rakkaan kirjan sivulle. Kenties sen vuoksi Kirjoittamattoman runot hehkuvat sydämellisyyttä ja lämpöä", kirjoitti Miia Toivio teoksesta Kiiltomadon arviossa. Inkala sai kokoelmasta Einari Vuorela -runopalkinnon 2005. "Monien mielestä hänen olisi hyvä pysytellä kehyksissään / eikä kahlata helmojaan nostellen joessa keskellä / suomalaista kesäpäivää. Kirkonkylällä, missä asukkaista / kaikki pitävät naista lähes pyhimyksenä, Pyhän Agathan / tai Monican veroisena pahan karkottajana. Vähän hänen / elämästään voidaan sanoa. Vähän siitä tiedetään..." (Runosta "Mona Lisa II")

Mikrokosmoksia

Millaisen mikrokosmoksen keskipisteen voi muodostaa kahvila ihmisineen? Italialaisen Claudio Magrisin (s. 10.4.1939) romaani Mikrokosmoksia (WSOY 2002, suom. Hannimari Heino) alkaa San Marcon kahvilasta ja etenee sieltä lähiseuduille: laguuneille, saarille, kukkuloille ja vuoristokyliin. Magrisille historia on sekä tavallisten ihmisten elämää että merkkihenkilöiden suuria tekoja. Teosten perustan muodostaa valtava lukeneisuus, joka sitoo yhteen suurempaa kokonaisuutta. "Magris kutoo samaan kudelmaan antiikin taruja, filosofiaa, historiallisten henkilöiden tekoja ja tavallisten ihmisten elämää. Ne kietoutuvat yhteen meren, virtojen, vuorten ja laaksojen lumovoiman kanssa", kirjoitti Elli Leskelä Kiiltomadon arviossa. Magris sai kirjasta Premio Strega -palkinnon 1997.  "San Marco on ihka aito Kahvila, Historian esikaupunki jota leimaavat asiakkaiden konservatiivinen uskollisuus ja vapaamielinen moninaisuus. Pseudokahviloita ovat sellaiset joihin leiriytyy vain yksi ainut heimo, muodostuu se sitten hyvin toimeentulevista rouvashenkilöistä, kirkasotsaisista nuorukaisista, vaihtoehtoryhmistä taikka ajan hermoilla olevista älyköistä."

Memesa-trilogia

8.4. vietetään romanien kansallispäivää. Kiba Lumberg on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen romaninaisen näkökulmasta kerrotun romanikulttuurin kuvauksen, Memesa-trilogian, joka on julkaistu myös yhteisniteenä (Sammakko 2011). Teokset kertovat Memesan kasvusta ja pyrkimisestä vapauteen. Hän syntyy suureen romaniperheeseen, mutta ei kestä käskytystä, suuria joukkoja ja uhkaavia tilanteita. Teini-ikäisenä Memesa etsii itseään rajusti ja joutuu huonoon seuraan, mutta piirtäminen pitää pinnalla, ja aikuisena hän aloittelee uraa taiteilijana työskennellen myös lastenkodissa. "Lumberg kirjoittaa hyvin: teksti on avointa, melkein vereslihalla, kuitenkin siinä on lämmin ja elämää eteenpäin vievä pohjavire. – – Memesa joutuu kamppailemaan paitsi perheensä tahtoa, myös koko mustalaisyhteisöä vastaan halutessaan elää omalla tavallaan", kuvaa Salla Brunou teoksia Sallan lukupäiväkirja -blogissa. Trilogia sisältää romaanit Musta perhonen (2004), Repaleiset siivet (2006) ja Samettiyö (2008). "Joskus isä pelkää pimeää ja sanoo näkevänsä yön läpi toiseen maailmaan. Hän sanoo, että pimeydessä piilee hengen voimia, jotka saattavat olla vaarallisia. Kun vainajat haluavat kertoa viestejä omaisilleen, isä näkee kuolleitten henkiä." (Musta perhonen, s. 16).

Olemisen sietämätön keveys

Tšekkiläis-ranskalainen Milan Kundera (s. 1.4.1929) on kirjailijana tunnettu fiktion ja filosofisten sivuhyppäysten yhdistämisestä. Tätä tyyliä edustaa myös hänen maineikas romaaninsa Olemisen sietämätön keveys (WSOY 1985, suom. Kirsti Siraste). Neljä ihmistä etsii sijaansa, ja hullu vuosi 1968 viskoo heidät maailmalle. Päähenkilöt eivät toimi tematiikan äänitorvina, vaan he ovat eläessään ja tuntiessaan itse tematiikka. "Näiden neljän suhde linkkiytyy toisiinsa väliin kiintein väliin haurain sitein. Kundera kuvaa idealismin tuhoa ideologioiden puristuksessa", todettiin Arvostelevan kirjaluettelon arviossa. "Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? Siksi se muistuttaa aina luonnosta. Ilmaus ei kuitenkaan ole täsmällinen, sillä luonnos on aina jonkin hahmotelma, maalauksen esiaste, mutta meidän elämämme luonnos ei ole minkään hahmotelma, siitä ei synny minkäänlaista maalausta."

Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Suomenruotsalainen runoilija Tua Forsström (s. 2.4.1947) valittiin helmikuussa Ruotsin akatemiaan ensimmäisenä Suomen kansalaisena. Hänen runokokoelmansa Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (Tammi 1998, suom. Caj Westerberg) viittaa moniin muihin taideteoksiin, erityisesti Andrei Tarkovskin elokuviin. Teoksessa liikutaan ympäri maailmaa, ja eläimet edustavat vapautta mutta myös elämän haurautta. Tunnelma on surumielinen, toisaalta mukana on huumoria. "Kokoelma on puhuttelevaisuudessaan tuttavallinen, havainnoissaan arkinen. Forsströmin runo on paitsi pitkä myös syvä, kokoelmasta kokoelmaan siirtyvä prosessi, joka jatkuu hänen lukijassaan", kuvasi Timo Hämäläinen Helsingin Sanomissa 30.1.1998. Forsström sai teoksesta Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. "Käännyin katsomaan, joku itki, en voinut / ottaa sitä huomioon. Kaupunki oli läpinäkyvää lasia. / Siinä minä seisoin. Näin hallitsevan rakkauteni. / Helmenhohteisen. Mustat joutsenet. Kalsedonin. / Yritin kutsua pikku kissaa. Kaikki kimmelsi. / Epäröin, minä tiesin kaiken, minä en / tulisi takaisin."

Pikku teurastaja

Irlantilaisen Patrick McCaben romaanissa Pikku teurastaja (Otava 1998, suom. Markku Päkkilä) Francie-poika ei saa hyviä lähtökohtia elämälleen. Hänen isänsä on alkoholisti ja äidillä on mielenterveysongelmia. Lapsena Francie lähinnä nauraa muille, mutta ajan mittaan hänestä tulee järjiltään kiusattu. Viha ja kauna täyttävät mielen, ja teurastajan apulaisena Francie alkaa hautoa kostoa. "Kirjan kerronta etenee Francien hurjana, kiihtyvänä tajunnanvirtaa muistuttavana monologina, joka ei tee juuri eroa dialogin ja ajatusten välillä. Kertoja on epäluotettava ja epävakaa", kuvattiin teosta Nipvet-blogissa. Pikku teurastaja oli Booker-ehdokkaana ja sai Irish Timesin kirjallisuuspalkinnon. "Minua pelotti koska minä en ollut suunnitellut mitään enkä karannut kotoa vielä kertaakaan. Olisi pitänyt ottaa mukaan edes kassi tai jotain. Mutta ei. Minä lähdin kävelemään heti kun pääsin ovesta ulos. Minä halusin kävellä ja kävellä niin kauan että kengistä kuluu pohjat puhki ja käveleminen loppuu siihen."

Murattikaide

Kirsti Simonsuuren runokokoelman Murattikaide (Kirjayhtymä 1980) tekstit sijoittuvat eri puolille maailmaa. Kokoelma sisältää italialaisen, ranskalaisen, suomalaisen ja kreikkalaisen sarjan sekä sonetteja. Runoissa matkustetaan myös maisemissa, tunteissa, minuudessa, uusissa kulttuuriympäristöissä ja kuljetaan vuodenajasta toiseen. "Luonto, eläimen ja tunteen kesyttömyys, tarjoaa ratkaisua ristiriitaan, joka tässä kokoelmassa jää laukeamatta. Tavoite nähdä maailma uusin silmin tuntuu ahdistuksena", kuvasi Pertti Lassila teosta Helsingin Sanomien arvostelussa 8.1.1981. Simonsuuri sai kokoelmasta J. H. Erkon palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. "Menkäämme paimeniksi valkeaan laaksoon / sinäkarjani minälampaasi / lumiporoista nietokseksi paisukaamme / sulakaamme toistemme säteilyyn. / Kohiskaamme koskena keväällä varhain / veden voimasta valaiskaamme huone." (Runosta "Lumityö")

Rakkauden tuolla puolen

Saksalaisen Martin Walserin (s. 24.3.1927) romaani Rakkauden tuolla puolen (Tammi 1982, suom. Raija Jänicke) on kertomus tekohampaita myyvästä Franz Hornista. Pelkistetyin lausein etenevässä teoksessa tulevat esiin taloudellisen kilpajuoksun murtama identiteetti, mielenterveyden menettäminen ja työlleen omistautuneen ihmisen elämän raadollisuus. Muitakin kulmia romaanin lukemiseen on. "Mielenkiintoisempaa minusta on lukea kirjaa Franzin jatkuvan isähahmon kaipauksen dokumenttina, jatkuvasti itseään nöyryyttävän ja johtajansa kautta taivaaseen tai helvettiin siirtyvän ihmisen etsimisen kuvauksena", kirjoitti Kari Vaijärvi Arvostelevassa kirjaluettelossa. Walser on palkittu arvostetulla Georg Büchner -palkinnolla vuonna 1981. "Rouva Liszt oli kerran sanonut Hornille. Horst pitää teistä. Näiden kolmen sanan takaa Horn saattoi aivan selvästi kuulla: Olkaa hyvä ja pitäkää tätä tunteenpurkauksena meidän taholtamme ja yrittäkää parhaanne mukaan tulla tämän kiihkeän ystävyydenvakuutuksen arvoiseksi."

Mykkä tytär

Marja-Leena Mikkola (s. 18.3.1939) on kirjailija, kääntäjä ja käsikirjoittaja, jonka monipuolinen kirjallinen ura on kestänyt 60-luvulta näihin päiviin asti. Novellikokoelma Mykkä tytär (Tammi 2001) kuvaa tarkkanäköisesti muistamista, menneisyyden murtautumista huolellisesti rakennettujen suojausten läpi. Viipyilevä kerronta on latautunutta. Kokoelman päättävä, pienoisromaanin laajuinen niminovelli ylittää rajan fantasian puolelle. "Marja-Leena Mikkolan novellikokoelman lukeminen on kuin sukellus syvään, kirkkaaseen veteen. Mykässä tyttäressä tärkeintä on tunnelma: unimaisen vangitseva, haparoiva, kuulas ja syvällinen. Ilmassa on yhtä aikaa ahdistusta ja lohtua", kirjoitti Niina Mäkeläinen Kiiltomadon arvostelussa. "Ei. Lopeta, peili sanoo. Vieras sielu on kuin tiheä metsä, toisen sisintä on vaikea lukea, ja jos ei ole edellytyksiä, yrityksestä tulee pelkkää hämärää sepitelmää. Sinun on varottava ettet tee hänestä linnunpelätintä. Elotonta räikeää riepunukkea. Lasisilmät ja hampputukka. Ihminen hänkin on." (Novellista "Peilejä")

Eloonjääneen muistelmat

Brittiläisen Nobel-kirjailija Doris Lessingin (1919–2013) romaani Eloonjääneen muistelmat (Otava 1988, suom. Kyllikki Villa) kertoo kaupungista katastrofin jälkeen. Ihmiset pakenevat sankoin joukoin, ruuasta ja vedestä on pulaa. Autioituneessa kaupungissa asuva kertoja saa yllättäen huollettavakseen 13-vuotiaan tytön. Hajoavan yhteiskunnan vaiheita realistisesti kuvaavan kertomuksen rinnalla kulkee unenomainen taso: kertoja näkee "toiselle puolelle" ja pystyy astumaan sinne seinän läpi. "Lessingin kertoja elää ja on elänyt kauheuksia ja on ehkä siitä syystä poikkeuksellisen avoin ja vapaa kertomaan – samoin kuin toimimaan: huolehtimaan ja auttamaan, avaamaan toisille elämisen mahdollisuuksia", kirjoitti Päivi Kosonen Kiiltomato-verkkolehdessä. Kirjan ensimmäisten painosten alaotsikkona oli yritys omaelämäkerraksi, ja kirjan tapahtumissa on mukana myös Lessingin omia kokemuksia. "Yhtäkkiä kaikki sitten kääntyi toisin päin. Ei se tietenkään silloin vaikuttanut äkilliseltä. Nyt jälkeenpäin ajatellen kaikki on niin selvää; ja pelkään että kaikki tuntuu myös lattealta ja mekaaniselta niin kuin menneitä muistellessa väistämättä käy."

Puolarmetsän puut

Viime perjantaina kuollut Juha Vakkuri tunnettiin monipuolisesta kirjallisesta tuotannostaan, johon kuuluu sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Monet teokset käsittelevät Vakkurin laajasti tuntemaa Afrikkaa. Runokokoelman Puolarmetsän puut (Johnny Kniga 2003) nimi puolestaan viittaa Espoossa sijaitsevaan sairaalaan. Teos sisältää runomuotoisia pienoiselämäkertoja, joiden puhujina ovat ihmiset sairaalassa, lähellä elämänsä loppua. "Kuolevan ajatus on yhden elämän läpileikkaus: lause lähtee viemään lukijaa odottamattomiin suuntiin, mieli askaroi menneessä ja tulevassa, kapinoi, herkistyy, lamaantuu tai vain kohtaa nykyhetken kaikessa karuudessaan", kirjoitti Annukka Peura kokoelmasta Turun Sanomien arvostelussa. "Uneksin aina eläkkeelle pääsemisestä. / Ajattelin että kävisin pilkillä joka päivä. / Voisin nytkin istua repputuolissa jäällä / ja saisin taatusti kalaa, / vaan kuka työntäisi minut paikkakunnan kahvilaan / kehuskelemaan saaliillani."

Herland

Charlotte Perkins Gilmanin (1868–1935) romaania Herland (Savukeidas 2009, suom. Ville-Juhani Sutinen) pidetään maailman ensimmäisenä feministisenä utopiaromaanina. Teos ilmestyi alun perin 1915, ja se kertoo tutkimusmatkailijoiden löytämästä naisten asuttamasta syrjäisestä maasta, josta miehet ovat kuolleet sukupuuttoon. Kertomuksessa korkealle järjestynyt yhteiskunta elää luonnon kanssa harmoniassa. "Lukija saa seurata tätä kahden maailman, Herlandin naisten ja meidän eli miesten maailman vertailua välillä naurua pidätellen ja välillä kuvattua kauhistellen. Paikoin ei voi olla tuntematta suoranaista pahoinvointia ja masennusta siitä, miten huonosti meidän maailmassamme monet asiat on edelleenkin järjestetty", kuvaa Päivi Kosonen Kiiltomato-lehden arviossa. Suomennokseen sisältyy liitteenä myös bengalilaisen feministin Begum Rokeya Sakhawat Hossainin (1880–1932) novelliklassikko Sulttaanittaren uni (1901). "Mutta tämä paikka! Se oli pääosin rakennettu jonkinlaisesta sameasta ruusunvärisestä kivestä, joskin siellä täällä oli kirkkaan valkeita taloja. Kaupunki oli ympärille levittyvien laajojen ja vehreiden lehtojen ja puutarhojen keskellä kuin vaaleanpunaisesta korallista valmistettu rikkoutunut rukousnauha."

En tunne sinua vierelläni

Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni (Teos 2010) sisältää surrealismiin ja fantasiaankin kallistuvia kertomuksia. Ihmisten ja eläinten maailmat risteävät, reaalitodellisuuteen tunkeutuu jotakin kummaa, vinksahtanutta. Varsinkin eläinten ja erilaisten outojen olioiden kuvaus luo tarkkuudessaan uudenlaisia maailmoja. "Novellien taitavasti luotu jännite syntyy mysteerin tunnusta, lukija ei lainkaan aavista mitä on tulossa. Erityisesti painostavien tunnelmien luomisessa Raevaara näyttää kyntensä. Hän kirjoittaa tiiviisti ja ilmaisee paljon tarkkojen yksityiskohtien kautta", kirjoittaa teoksesta Ville Ropponen Kiiltomato-verkkolehden arvostelussa. Raevaara sai teoksesta Runeberg-palkinnon 2011. "Näin tänään vallan muuta. Siivosimme taistelun jälkiä suurella ihmisten rakentamalla aukiolla, jota reunustivat teidän talonne, teidän tienne; se paikka oli selvästi teidän, mutta nyt se oli täynnä lintujen ruumiita. Sellaiseksi minut on alennettu: ruumiiden keräilijäksi, vaikka voisin lentääkin." (Novellista Gordonin tarina)

Siipirikko mies

Libanonilais-ranskalainen Amin Maalouf (s. 25.2.1949) tunnetaan merkittävänä ajattelijana ja kulttuurivaikuttajana. Hänen romaaninsa Siipirikko mies (Gummerus 2015, suom. Lotta Toivanen) sijoittuu 1800-luvun Libanoniin. Tanios kasvaa syntymäänsä verhoavan salaisuuden varjostamana, ja lopulta hän joutuu maanpakoon, kun Ottomaanien valtakunta, Egypti ja Englanti taistelevat Libanonin herruudesta. Myös Maalouf päätti lähteä Libanonista sisällissodan aikana 1976, jolloin hän muutti Ranskaan. "Sotiminen ei Siipirikko mies -romaanissa näyttäydy ratkaisuna, joka helpottaisi tavallisen kyläläisen elämää. Jokaista väkivaltaista konfliktia seuraavat uudet johtajat ja uudet ristiriidat. Maalouf korostaa humaanisti kulttuurien ja ihmisten samankaltaisuutta pinnallisten erojen alla", kirjoittaa Päivi Brink Turun Sanomien arvostelussaan. Maalouf sai teoksesta Goncourt-palkinnon 1993. "Siihen aikaan taivas oli niin matalalla, että kukaan ei uskaltanut oikaista selkäänsä suoraksi. Elettiin sitä silti silloinkin, oli haluja ja juhlia. Ja vaikka maan päälle ei koskaan odotettu parasta, toivottiin joka päivä, että vältyttäisiin kaikkein pahimmalta."