Päivän täky

Suloinen sairaus

Psykologisen jännityskirjallisuuden mestarin Patricia Highsmithin (1921-1995) syntymästä tulee tällä viikolla kuluneeksi 100 vuotta. Yhdysvaltalaisen Highsmithin tunnetuimpien romaanien varjoon on jäänyt useita hienoja teoksia kuten Suloinen sairaus (Tammi 1961, suom. Panu Pekkanen). Romaani kertoo miellyttävästä ja työssään hyvin menestyvästä nuoresta miehestä David Kelseystä. David on rakastunut lyhyen kohtaamisen jälkeen palavasti erääseen Annabelleen, mutta ei saa tunteilleen vastakaikua. Nainen päätyy tahollaan naimisiin toisen miehen kanssa, mutta David on varma että asiat saadaan vielä järjestykseen. Hän valmistelee tulevaa avioliittoa ostamalla Annabellelle ja itselleen yhteisen talon, jonka hän kalustaa ja sisustaa Annabellen makuun sopivaksi. Hän viettää talolla viikonloput yhteisestä tulevaisuudesta haaveillen ja kirjeitä kirjoitellen, mutta lopulta hänestä tuleekin murhaaja. Arvostelevan kirjaluettelon (8/1961) Sirkka Sarkola piti romaania sairaana: ”Psykopaatti, joka hellii mustasukkaisuuttaan suloisena sairautena ja rakentaa sen varaan valheellisen kaksoiselämän, on säälittävä. Jännitysromaanin sankarina hän sen lisäksi on vastenmielinen. Keinotekoisessa valaistuksessa ja monessa kohdassa epäuskottavasti esitetty psykopatologinen kuvaus kuuluu kirjallisuuden sairaus ilmiöihin. Tarpeeton yleisissä kirjastoissa." Sarkola ei arviossaan hyväksynyt Highsmithille tyypillisiä samaan aikaa ihastuttavia ja kauhistuttavia päähenkilöitä, joista Antti Nylén kirjoittaa Vihan ja katkeruuden esseissään: ”Highsmithin henkilöt ovat halpamaisia tunareita, koska he ovat ihmisiä”. ”Yksinkertaisen mutta asianmukaisesti katetun päivällisen jälkeen David makasi taljalla hiipuvan hiilloksen ääressä käsivarret ristissä rinnan päällä. Niiden paino oli Annabellen pää joka lepäsi siinä, ja savun ja kuusenoksien tuoksun seasta hän erotti tutun hajuveden leimahduksen. Annabellen kanssa hän suunnittelisi matkoja maapallon ympäri, kiistelisi etukäteen heidän lapsiensa koulunkäynnistä (hänestä oli mieluisaa kuvitella että heillä oli jo neljän vuoden ikäinen tyttö ja kaksivuotias poika), harkitsisi Brasiliasta tai Meksikosta saapunutta palkkatarjousta, pohdiskelisi avolieden sijoitusta takapihalle ja kysymystä olisiko heillä varaa hankkia pieni purjevene seuraavaksi kesäksi.”

Lumikadun kertoja

Katja Kaukosen kolmannen romaanin Lumikadun kertojan (WSOY 2017) alussa nimetön kertoja saapuu puolalaiseen Gwiazdan kaupunkiin tarkkailemaan sen asukkaiden elämää. Kertoja asettuu pikkukaupunkiin toukokuussa 1937 ja hän toimii talonmiehenä elämää kuhisevalla Lumikadulla. Seuraavan viiden vuoden aikana hän näkee sodan syttymisen ja Puolan miehityksen. Lumikadulla asuvien ihmisten pieni ja kohtuullisen hyvä elämä mullistuu täysin ja päällimmäiseksi tunteeksi nousee suru ja ahdistus. Henri Nerg kirjoitti teoksen arviossa Keskisuomalaisessa näin: ”Teos avaa lukijalle oven maailmaan, jossa tarinat ovat tärkeämpiä kuin todellisuus, sillä ilman niitä emme pysyisi järjissämme.” ”Kysyin uusilta ystäviltäni Lumikadusta. He kertoivat, että leipäkaupan Olgalla oli ollut mies, Dymitr, joka oli kadun sielu, hyväntuulinen sokeripaakari jo toisessa polvessa. Eräänä talvena lunta ei kuulunut, vaikka lapset kuinka tähyilivät taivaalle. Oli siunaus saada ylleen ensilumi, sillä hiutaleet olivat tilkkuja Neitsyt Marian kehräämästä ja enkeleiden kutomasta taivaallisesta hahtuvahuovasta. Dymitrin kävi palelevia lapsia sääliksi, joten hän kutsui heidät leipomon eteen kadulle, kiipesi rakennuksen ylisille, avasi säkin ja ikkunan, alkoi pöllyttää jauhoja lasten ylle. ”Lunta, lunta!” he riemuitsivat.”

Tornitalo

Brittiläisen kulttikirjailija J.G. Ballardin (1930-2003) scifi-romaani Tornitalo (Loki-Kirjat 1999, suom. Ville Keynäs) on kertomus Lontoon lähellä sijaitsevasta 40-kerroksisesta huippumodernista tornitalosta ja sen asukkaista. Talo tyydyttää kattavilla palveluillaan ihmisten kaikki tarpeet ja halut. Utopistisen täydellinen pienoismaailma muuttuu kuitenkin vähitellen kaoottiseksi dystopiaksi, jossa asukkaat alkavat muodostaa kuppikuntia ja riidellä keskenään. Teos on julkaistu alun perin vuonna 1975, mutta se kuvaa tarkkanäköisesti myös 2020-luvun sosiaalisen median sumentamaa todellisuutta. Putte Wilhelmsson kirjoitti teoksesta Helsingin Sanomissa vuonna 2000 näin: ”Ballardin tieteistarinat eivät varoittele kehityksen suunnista, kuten lajin tyypilliset sepitteet. Crash ja Tornitalo luonnehtivat jo tapahtuneen riisuttua olemusta. Oudon tulevaisuuden sijasta ne kuvaavat sitä virtuaalista outoutta, jossa me juuri nyt elämme.” ”Laing katsoi neljänsadan metrin päässä kohoavaa toista tornitaloa. Odottamaton sähkökatko oli pimentänyt koko seitsemännen kerroksen. Taskulamppujen valokeilat liikkuivat pimeässä kun asukkaat yrittivät haparoiden selvittää olinpaikkaansa. Laing katseli kaikkea tuota tyytyväisenä, valmiina toivottamaan heidät tervetulleiksi uuteen maailmaan.”

Kallis elämä

Alice Munron viimeinen novellikokoelma Kallis elämä (Tammi 2013, suom. Kristiina Rikman) sisältää 14 novellia, joista neljä on omaelämäkerrallisia kertomuksia. Kokoelmassa elämä hahmottuu Munrolle tuttuun tapaan julman kauniina, yllätyksellisenä ja lohdullisena. "Hän kuvaa monessa novellissa sitä, miten ihminen itse tietoisesti unohtaen tai muistaen väärin muovaa omaa menneisyyttään itselleen mieleiseksi. Elämä saattaa yllättää ja muokattu menneisyys tuleekin eteen toisenlaisena kuin itse on halunnut", kirjoittaa Juha Pikkarainen Ylellä teoksesta. Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2013. "Ongelmani palasivat tietysti yöllä. Demonit saivat minut jälleen valtaansa. Opin pian nousemaan sängystäni heti jäämättä odottamaan, että tilanne paranisi ja että vaipuisin uneen, jos vain tarpeeksi yrittäisin. Hiivin talosta niin kuin olin tehnyt aikaisemminkin. Opin liikkumaan vaivattomasti, talo muuttui sisältäkin näkyvämmäksi, vielä oudommaksi." (kertomuksesta "Yö")

Joulupukin päiväkirja

Kirjailija Jorma Etto (1931–2016) tutustui Joulupukin vuodenkiertoon päiväkirjamuotoisessa teoksessaan Joulupukin päiväkirja (Karisto 1963). Pukki haluaisi viettää kesälomaa rauhassa, mutta turistit ja muut kulkijat häiritsevät. Vuoden loppua kohden kiire tietysti kasvaa. "Nokkela ja mielenkiintoinen idea", totesi Arvostelevan kirjaluettelon Kauko Kula, vaikka ei ollut kirjan loppupuolesta niin vakuuttunut. Teos on aikuisten satiiri, harmitonta arkipäiväisten ilmiöiden kuvausta, mutta silti kerronnassa on mukana oikean Joulupukin henkeä. Hyvää joulua kaikille! "Ensimmäiset kirjeet ovat työpöydälläni, avaamattomina tosin vielä. Mutta niiden sisältö on minulle jo etukäteen tuttua. Samanlaisia ne ovat olleet vuodesta toiseen, ja ensimmäiset koskevat minuun joka kerran niin, että sydämeni on pysähtyä."

Täällä Pohjantähden alla

Väinö Linnan syntymästä tulee 20.12. kuluneeksi sata vuotta. Hänen suurteoksensa, Täällä Pohjantähden alla -romaanikokonaisuus, ilmestyi kolmessa osassa vuosina 1959–1962 (WSOY). Hämäläiskylän elämää seurataan helmikuun manifestia edeltäneeltä vuosikymmeneltä torppariperheiden tragedian kautta sisällissotaan ja sieltä aina 1950-luvulle saakka. "Mehevä murrekieli ja kansan suusta siepatut sutkaukset antavat kerronnalle voimaa ja ihmerikkautta. Linnan sympatiat ovat vähäväkisten ja sorrettujen puolella, mutta vankasti jäsennetyssä kerronnassaan hän pyrkii kiitettävästi objektiivisuuteen", luonnehti Kauko Kula Arvostelevassa kirjaluettelossa 1959 ensimmäistä osaa. Palkintojakin kertyi jo aikalaisilta: kaksi valtion kirjallisuuspalkintoa ja Pohjoismaiden neuvoston palkinto. "Lopulta hän lähti, mutta suon reunassa hän vielä pysähtyi ja jäi katselemaan. Vakava, arvioiva katse kiersi vielä kerran vuosituhantiseen hiljaisuuteensa vaipuneen suon, ja sitten hän kääntyi ja lähti, eikä enää katsonut taakseen. Hän käveli pitkin vanhan talvitien pohjaa, kolmissakymmenissä oleva, vakavakatseinen ja tiukkailmeinen mies."

Huone

Irlantilaiskirjailija Emma Donoghuen romaanissa Huone (Tammi 2012, suom. Sari Karhulahti) viisivuotiaan Jackin maailma on yksi pieni huone. Jack ei tiedä, että he ovat hänen äitinsä kanssa vankeina. Ulkomaailmaa on mahdoton uskoa todelliseksi, mutta äiti opettaa Jackille kaikenlaista – jonakin päivänä heidän on päästävä ulos. "Huone tuntuu luissa ja ytimissä. Ihmisen pahuus ja julmuus saavat lopulta rinnalleen myös lohdutusta ja hyvyyttä", kuvaa Nannan kirjakimara -blogi Donoghuen romaania. Huone oli Booker- ja Orange-palkintojen ehdokkaana, ja siitä tehty elokuva sai ensi-iltansa 2015. "Silitän Pöydän naarmuja jotta ne paranisivat. Pöytä on pyöreä ja valkoinen mutta naarmut on harmaita, ne on tulleet ruokaa pilkkoessa. Me leikitään aamiaisella Hyräilyä koska siihen ei tarvita suuta."

Mies joka laski miljardiin

Kalevi Jäntin palkinnot jaettiin tällä viikolla. Kolme vuotta sitten palkittujen joukossa oli Olavi Koistisen novellikokoelma Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017). Teoksen kertomuksia yhdistävät eri tavoin pakkomielteiset mieshenkilöt, joiden keskittymisen kohteena saattaa olla esimerkiksi pankin puhelinrobotti tai Australian muotoinen pöly. Lohtua etsitään niin verkkomaailmoista kuin kyyttöneidiksi pukeutumisestakin. "Silloinkin, kun novellien aiheet ovat tavanomaisia, Koistisen vahvuus kirjoittajana näkyy tunnelman ja ympäristön kuvauksessa. Novellimuoto ja tiivis ilmaisu nostavat yksinkertaiset mutta tarkat havainnot hyvin esille", kirjoittaa Sanni Purhonen Nuori Voima -lehden arvostelussa. "Kello tuli kuusitoista kymmenen. Nyt se oli viisi. Pankista ei soitettu, eikä kotipalvelukaan tullut käymään. Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, kyllä kai, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Julkinen sektori oli leikannut hänet. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää." (Novellista "Jos asianne koskee säästämistä")

Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilden (1854–1900) kuolemasta tulee 30.11. kuluneeksi 120 vuotta. Hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt Dorian Grayn muotokuva (alkuteos 1890, useita suomennoksia) on yhä paljon luettu, sillä sen pohdinnat taiteesta ja ihmisyydestä ovat säilyneet ajattomina, kuten voi huomata lopun sitaatista. Dorian Graysta maalattu taulu puolestaan vanhenee sitä mukaa, kun hän itse tekee uusia moraalittomia tekoja... "Wilden ironia, kepeys ja tietoinen pinnallisuus tekevät hänestä helposti lähestyttävän kirjailijan nykylukijalle, mutta Dorian Grayn muotokuva muistuttaa myös oman aikansa estetiikasta. Dekadenssi on lopultakin vain pinnallinen naamio, jonka takaa paljastuu hyvin perinteinen opetus: paha saa lopulta palkkansa", kirjoittaa Sanna Nyqvist romaanista Kiiltomato-lehdessä. "Taiteilijan tulisi luoda kauneutta, mutta panematta siihen mitään omasta elämästään. Elämme aikoja, jolloin taidetta käsitellään kuin se olisi tarkoitettu jonkinlaiseksi omaelämäkerraksi. Olemme kadottaneet abstraktin kauneudentajumme. Jonakin päivänä minä näytän maailmalle, mitä se on; ja siksi maailma ei saa milloinkaan nähdä Dorian Graystä maalaamaani muotokuvaa." (s. 24 vuoden 2009 painoksesta, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Jonain keväänä herään

Mielenterveysviikkoa vietetään parhaillaan. Katri Rauanjoen romaanissa Jonain keväänä herään (Atena 2016) perheenäiti Kerttu vaipuu talven tullessa masennukseen. Kerttu on pärjääjä, elämässä ovat perusasiat hyvin, mutta jokin tuntuu silti menevän vikaan. Mistä kaikki alkoi? Lopulta Kerttu pääsee terapian avulla masennuksensa lähteelle. Oman näkökulmansa saa romaanissa myös puoliso Lasse. "Rauanjoki kirjoittaa vaikeasta aiheestaan kauniisti ja täsmällisesti mutta ei kuitenkaan turhantärkeänä, vaan huumoriakin on mukana", kuvaa teosta Kirjavinkit-blogi. "Talosta oli pakko päästä ulos. Se jäi katsomaan perääni ihmetellen, kun haukoin henkeä pihakadun päässä ja yritin päättää, mihin sännätä. Rimpuilevaa palleaa vyöttivät paikalleen krapula ja häpeä – syytös siitä, etten ollut enemmän tai väkevämmin vastaan."

Riihiukko, eli, Marraskuu

Virolaiskirjailija Andrus Kivirähkin romaanin Riihiukko, eli, Marraskuu (Otava 2002, suom. Kaisu Lahikainen) tapahtumat sijoittuvat marraskuuhun kylässä, johon on iskenyt ahneus. Riihiukolla on konsti vaivaan kuin vaivaan, mutta tälle taudille hänkään ei mahda mitään. Voudeista karjapiikoihin kyläläiset kähveltävät omaisuutta toisiltaan, ja mukana kertomuksessa kulkevat myös kansantarinoiden hahmot, kuten horkka ja ihmissusi. "Ensikatsomalla Riihiukko sijoittuu maaorjuuden aikaan. Syvyys kuvaan syntyy oivalluksesta, että romaani kertookin nykyisistä virolaisista, suomalaisista, meistä, minusta. Varkaita vilisee kaikkialla", kirjoittaa Tuula Uusi-Hallila Helsingin Sanomien arvostelussa. "Alati tuli olla varuillaan, jottei oma omaisuus joutunut toisten ahnaisiin käsiin. Vain tuonnempana komeilevan kartanon herrasväet eivät tyhmyyksissään osanneet konsteja kratteja ja paroja vastaan, ja siksipä he olivatkin armottoman ryöväyksen kohteena. Mutta sitten he taas hankkivat Saksasta uusia kapineita, niin että se lähde ei milloinkaan ehtynyt."

Että hän muistaisi saman

Tällä viikolla julkistetaan taas Finlandia-ehdokkaita. Elina Hirvonen oli vuonna 2005 ehdolla esikoisromaanillaan Että hän muistaisi saman (Avain). Teos käännettiin sittemmin monille kielille, ja englanninkielinen käännös sai laajaa näkyvyyttä New York Timesia myöten. Yhdenpäivänromaani kertoo perheestä, jännitteistä, rikkinäisyydestä ja sotien vaikutuksista. "Hirvosen kuvakieli on rikasta ja hienovireistä. Se ei paisuttele melodramaattisesti vaan antaa historian puhua puolestaan. Rinnastukset kotimaisesta ja yhdysvaltalaisesta väkivallan kierteestä tuovat tarinaan perspektiiviä ja avaruutta yli kotoisen aikalaisromaanin", kirjoittaa Heidi Strengell teoksesta Kiiltomato-lehdessä. "Hänen puheensa nosti kurkkuuni kireän palan. Halusin nostaa käteni ylös ja sanoa, että muistamisessa ei ole mitään hyvää. Muisti on yksi elämän kohtuuttomuuksista, jonka edessä olemme voimattomia. Halusin nousta seisomaan, pysäyttää muistiinpanoja kirjoittavat kynät ja innokkaasti nyökkäilevät kasvot ja huutaa, että minä en muuta tahdo kuin keinon, jolla muistista pääsee eroon."

Haarakonttori

Tällä hetkellä monet ihmiset ovat jakautuneet omiin pieniin haarakonttoreihinsa. Sergei Dovlatovin (1941–1990) romaanissa Haarakonttori – radiojuontajan muistiinpanoja (Idiootti 2014, suom. Pauli Tapio) keskeiset henkilöt ovat neuvostoemigrantteja, jotka kokoontuvat symposiumiin kiistelemään Venäjän tulevaisuudesta. Mukana on myös radiotoimittaja Dalmatov, jonka elämään palaa yllättäen nainen menneisyydestä... "Haarakonttorin dialogi on hauskaa, älykästä ja nokkelaa. Radiotoimittaja Dalmatovin muistiinpanojen perusmausteina ovat sarkasmi, ironia ja itseironia. Lukija on päässyt kärpäseksi kattoon kuhisevassa tilassa, missä joukko kovakalloisia älykköjä esittää mielipiteitään", kuvaa Annelin kirjoissa -blogi teosta. "Meidän teemamme on Venäjä ja sen tulevaisuus. Menneisyys on aivan selvä. Nykyhetki vielä selvempi: elämme dinosauruksien aikakautta. Mutta tulevaisuudesta sitä vastoin on kaikenlaisia mielipiteitä. Monet sanovat jopa, että tulevaisuutemme on takanapäin kuten ravuilla."

Kuka vartijoita vartioi

Leena Landerin (s. 25.10.1955) romaani Kuka vartijoita vartioi (Siltala 2015) vie myrskyävälle Irlanninmerelle ja jouluaattoon 1895. Suomalainen fregatti on joutunut merihätään, ja apuun lähtenyt pelastusalus kaatuu traagisin seurauksin. Ison mediahuomion saanutta tapausta ja sen tutkimusta alkaa seurata Irish Timesin toimittaja. Vuoden 2012 aikatasossa nainen kirjoittaa tapahtuneesta historiallista romaania ja perehtyy laajaan lähdeaineistoon. Käänteet alkavat kehittyä trillerimäisiksi. "Syiden ja seurausten merimerkit osoittavat lukuisiin ihmisiin, salattuihin ja paljastuviin rakkauksiin ja suhteisiin eikä vähiten ristiriitaisuuksiin laivanvarustajan, kauppakamarin, pelastusseuran ja muiden omistavien ryhmien itsekkäiden hyötynäkökohtien sekä köyhien dublinilaisten välillä", kirjoittaa Teppo Kulmala Savon Sanomien arviossa. "Lapsi oli järkkymättömän varma asiastaan: heti kun myrsky laantuisi, isä tulisi rantaan, ja he menisivät yhdessä veljien kanssa junalla Dubliniin katsomaan nukketeatteria."

Onni™

Mitä jos kaikista tulisi äkkiä täydellisen onnellisia? Kanadalaisen Will Fergusonin satiirisessa romaanissa Onni™ (Otava 2003, suom. Markku Päkkilä) kyyninen kustannustoimittaja Edwin löytää käsikirjoituspinosta kaikkien elämäntaito-oppaiden äidin. Erinäisten kommellusten jälkeen teos julkaistaan, sen opit leviävät kaikkialle, ja ne toimivat – on syntymässä katastrofi. Edwinin on yritettävä pelastaa tilanne. "Vaikka Onni™ saa lukijansa nauramaan ääneen, se myös herättää häiritseviä kysymyksiä siitä millä tavalla me elämme ja miksi", on Sunday Herald kuvannut romaania. "Oli H-hetken aika. Viimeinen näytös oli alkamassa. Mead oli palannut ties miltä pakolliselta kokousmatkalta, jolle hän oli itse itsensä sponsoroinut, ja Edwinin oli määrä tavata hänet heti päivän aluksi 'uuden ja jännittävän elämäntaito-oppaansa' esittelyn merkeissä. Ainakin Edwin kaatuisi saappaat jalassa, jos ei muuta."

Lokakuun iltana soudin järvelle

Tua Forsströmin runot tutkivat minuutta ja ihmisten kaipausta toistensa luo vähäeleisellä tyylillä, joka jättää asiat vaivihkaa kytemään lukijan mieleen. Kokoelma Lokakuun iltana soudin järvelle (Siltala 2013, suom. Caj Westerberg) tarkkailee elämän pieniä mutta ihmeellisiä hetkiä: jäisiä katuja, tuulen puhaltamia rakeita ja soraa, tähtien hämmästyttävää suuruusluokkaa. "Runojen viisaus ja puoleensavetävyys on kuitenkin juuri siinä, että niiden hillityn ulkoasun takaa aistii olennaisen tuskaisen ilmaisupyrkimyksen. Forsströmin ilmaisu kytkeytyy mannermaiseen modernismiin ja ruotsalaiseen traditioon hyvin vahvasti – ehkä tästä syystä hän on niin suosittu Ruotsissa", kirjoittaa Jaakko Mikkola Turun Sanomissa. "Me niin mielellämme sanoisimme jotakin todellista, / niin me sitten matkimme jotain liikettä. Säveltä / Soudin järvelle hukuttaakseni ne kalat, tiedäthän, / ne jotka olin torilla ahneuksissani kerjännyt itselleni. / Me uskomme rauhoittuvamme, mutta kaaos yltyy."

Vartiotorni

Ranskalaiskirjailija Élisabeth Gille (20.3.1937 – 30.9.1996) tutustui äitinsä Irène Némirovskyn traagiseen elämäntarinaan tarkemmin kirjoittaessaan romaaniaan Vartiotorni (Gummerus 2009, suom. Anna-Maija Viitanen). Kuvitellut muistelmat kertovat lapsuudesta julman äidin varjossa, pakomatkasta Venäjän vallankumouksen jälkeen, asettumisesta Ranskaan, seurapiirien ja kirjailijanuran löytämisestä. Némirovsky kuoli Auschwitzin keskitysleirillä 1942. "– – Gille todistaa omat kirjailijakykynsä. Hän ei yritäkään jäljitellä Némirovskyn kristallinkirkasta ja teräväreunaista tyyliä. Romaanissa puhuu lempeämpi Iréne", kirjoittaa Eeva Saesmaa Keskisuomalaisen arvostelussa. "Tilanteella on silti myös nurja puolensa: meidän on jatkuvasti osoitettava, että olemme ensi kädessä ranskalaisia ja vasta sitten juutalaisia – vaikka merkitseekö tuo sana meille enää muuta kuin hämärää sukupolvien ketjua, joka pian sulautuu ajan usvaan."

Mastodontin muistijäljet

Pekka Kejonen (18.7.1941 – 10.9.2020) kirjoitti pitkällä urallaan runoja, proosaa, aforismeja ja lehtijuttuja. Tunnetuimmaksi hän tuli runoilijana. Kokoelma Mastodontin muistijäljet (WSOY 2008) sisältää tiiviitä tekstejä, jotka liikkuvat aforismin ja runon rajalla. Moni asia ylittää vanhenevan puhujan ärsytyskynnyksen: tietoyhteiskunnan ihannointi, "uusyhteisölliset runopojat". Teos on suoraa puhetta ja ajoittain tarkkanäköisen itseironinen. "Kejonen kykenee runossaan sellaiseen sisäiseen liikkeeseen ja kielen elastisuuteen, että vastaan tulee aina kirjoittajan itsensä yllättämä momentti, olemisen hauras läpinäkyvyys. Ja se on todella merkitsevä asia", kirjoittaa Hannu Waarala kokoelmasta Keskisuomalaisen arvostelussa. Kejonen sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. "Älä verhoudu kieleen / kun kuljet kerjäläisten joukossa. / Vain orvaskesi paljaana / voit kokea heidän maailmansa."

Käsi jota kerran pitelin

Maggie O'Farrellille myönnettiin viime viikolla arvostettu Women's Prize for Fiction. Palkitun teoksen käännöstä odottaessa voi tarttua kirjailijan romaaniin Käsi jota kerran pitelin (Schildts & Söderströms 2013, suom. Maija Kauhanen). 50-luvulla Lontoon Sohossa nuori Lexie luo uuden elämän hienostunut Innes rinnallaan. Nykyajassa Ted ja Elina kipuilevat vastasyntyneen lapsen vanhempina. Elina pelkää menettäneensä kyvyn maalata, ja Tediä kiusaavat omat lapsuusmuistot. "O'Farrellin luoma kertojanääni on mielenkiintoinen: pääosin Lexien tarina kerrotaan imperfektissä ja Elinan preesensissä, mutta aikatasot lomittuvat ja mennyt kohtaa nykyisen jopa arkisissa paikkakuvauksissa", kirjoittaa Katja Jalkanen Lumiomena-blogissa. O'Farrell sai teoksesta Costa Book Awardin. "Hänen mielensä on tyhjä kuin riisi puhdasta paperia. Hän kääntää päätään, ja äkkiä kaikki suistuu keikahtaen paikoilleen, koska hän näkee ikkunan, hän näkee Tedin vieressään ja hän ymmärtää, ettei olekaan seisaallaan. Hän on makuullaan. Selällään, kädet ristissä rinnallaan kuin kiveen veistetty nainen hautapaaden päällä."

Syyskuun jumalat

Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat (Into 2017) sijoittuu Budapestiin, jossa tapahtuu kummia: katujen nimet muuttuvat öisin, talon kerrosten määrä vaihtelee. Amerikkalainen Paul on tullut kaupunkiin opettajaksi, ja yläkerran naapuri vie hänet Syyskuun jumalat -nimisen ryhmän iltamiin. Paul tutustuu unohdettuihin tarinoihin, jotka elävät nykytodellisuuden rinnalla. "Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia – –", kuvaa Kirja hyllyssä -blogi romaania. Teos oli Kuvastaja-palkinnon ehdokkaana 2018. "Ihmisiä tummissa päällysvaatteissa kävelee ohi katse maassa, kiinnittämättä katukylttiin mitään huomiota. Johdinauto liukuu keskikaistalla ja linjan numero on sama kuin ennenkin. Katukyltin ruuvit ovat ruosteessa, joten niitä on tuskin kiinnitetty aivan äskettäin. Talojen kivijalkaan spreijatut tägit näyttävät kaikki varoituksilta."