Päivän täky

Hyvät, pahat ja rumat

Tiistaina kuolleen kirjailija Ilpo Tiihosen (1950-2021) tuotanto on laajuudessaan vaikuttava. Palkittujen runokokoelmien ja lastenrunokokoelmien rinnalla hän kirjoitti mittavan määrän kuunnelmia, librettoja sekä näytelmiä teatterin lavoille ja televisioon. Tiihosen runokokoelmista yksi hienoimmista on Hyvät, pahat ja rumat (WSOY 1984). Kaupungin syrjäkujien rosoisesta elämästä ammentava teos on Kalliossa pitkään asuneen runoilijan kunnianosoitus kaupunginosan kielelle, kulttuurille ja elämäntavalle. Teemu Helle kirjoittaa blogissaan: ”Tekisi mieli sanoa, että jos Kirsi Kunnas kirjoitti loruja lapsille, Tiihonen kirjoittaa niitä aikuisille. Ne lorut kertovat elämän varjopuolista, joskus kuiskien, joskus huutaen, joskus varoittaen ja joskus kehottaen.” Yön enkeli on jäänyt rappusille reppu selässään ja odottaa ja likaisin kynsin kaivaa hurmaavia korviaan ja hänen mukanaan on lasti ikuisesti kuumaa vettä paljon hampaita ja jalkoja ja pitkää piuhaa niille joilla pääsi brakaamaan          ja niin käy tänä jouluyönä pimeimpänä hetkenä -            pamahtavat auki roskalaatikoiden kannet ammolleen ja sata kaveria nousee     ilman papereita                        suoraan taivaaseen. (Likainen enkeli)

Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauman (s. 1984) toinen romaani Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015) kertoo kahdesta nuoresta aikuisesta: matemaatikko Erikasta ja sukupuolensa korjanneesta biologian opiskelijasta Tuovista. Heidän rinnallaan keskeinen hahmo on myös molempien ystävä valokuvaaja Annukka. Traumaattisen raiskauksen kokenut huippuälykäs Erika eristäytyy ja syrjäytyy tapahtuman seurauksena, mutta löytää lohtua matematiikan järjestelmällisestä kauneudesta. Hän kohtaa samankaltaisesta yksinäisyydestä kärsivän Tuovin, joka on ahdistunut maailman ja ympäristön tilasta. Henkilöhahmoja syvennetään monilla takaumajaksoilla heidän menneisyyteensä ja perhetaustaansa. Suvi Ahola kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan ”Rauma tarkastelee ihmistä biologisena olentona, jolle kulttuuri ja tiede ovat tapoja luoda järjestystä kaaokseen, ja samaan tähtää hänen mukaansa seksi.” ”Kirjasto: rauhan, loisteputkivalon ja aakkosellisten hakemistojen paratiisi. Kirjasto: turvallinen piste maailmankaikkeudessa, jossa kaikki on sekavaa, kamalaa ja vailla tarkoitusta.Hän päätti, ettei kirjasto ollut vain erinomainen kuva modernin maailman ihanteille (siististi luokiteltu, aakkostettu ja numeroitu) vaan että se ilmensi peri-inhimillistä tarvetta nimetä ympäröiviä asioita (peri-inhimillistä, vaikka Janette olisi epäilemättä julistanut, ettei mitään peri-inhimillistä ollut.) Tuskinpa metsästäjäkeräilijätkään selvisivät, jolleivat osanneet tunnistaa syötäviä kasveja, kirjastossa nimeäminen oli samanlaista, kunnioittavaa. Liiku kirjojen keskellä kuin metsässä, hän mietti ja tunsi kiitollisuutta ympäröivästä hiljaisuudesta, valppaasta ja tiheästä.”

Vapaan miehen raamattu

Kiinassa syntyneen Gao Xingjianin (s. 1940) Vapaan miehen raamattu (Otava 2002, suom. Riina Vuokko) on Nobelilla palkitun kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos. Synnyinmaassaan näytelmäkirjailijana ja dramaturgina pahennusta aiheuttanut kirjailija muutti 1980-luvulla maanpakolaisena Ranskaan. Siellä hän keskittyi kirjoittamaan draaman sijasta romaaneja, novelleja ja esseitä. Vapaan miehen raamattu on fiktiivinen muistelmateos, jossa Gao käsittelee erityisesti suhdettaan Kiinaan. Teos etenee useassa eri aikatasossa ja sen kerronnassa ’hän’ viittaa kirjailijan muistojen minään ja ’sinä’ puolestaan nykyhetkeen. Kulttuurivallankumouksen ja sitä edeltävän ajan tapahtumat jäsentyvät menneisyyttä pohtivan ja emigranttina elävän ’sinän’ kautta. Teoksessa on keskeistä vapauden ja sitoutumisen tematiikka, jota käsitellään politiikan ja kulttuurin rinnalla myös ihmissuhteiden tasolla. Kertojan monet naissuhteet ja roisit seksikohtaukset ovat romaanissa keskeisiä. Pertti Seppälä kirjoittaa Gaon viileästä tyylistä Helsingin Sanomien arviossaan: ”Hän pyrkii eräänlaiseen ”objektiiviseen” kuvaustapaan, mikä etäännyttää lukijaa tekstistä – ei päästä ikään kuin sisälle tekstiin. Gao on saanut tavoitteeseensa virikkeitä zen-buddhalaisuuden mietiskelytekniikoista.” ”Et elä enää kenenkään varjon alla, etkä pidä kenenkään varjoa vihollisenasi. Päästessäsi pois varjon alta luovuit samalla keinotekoisista ihanteista ja fantasioista. Elät tyhjyyden ja rauhan keskellä. Olet tullut tähän maailmaan alastomana ja huolettomana, eikä sinun tarvitse ottaa mitään mukaasi kun lähdet täältä, et voi ottaa, vaikka haluaisitkin. Et pelkää muuta kuin kuolemaa, suurta tuntematonta.”

Pitkät piikit ja muita kertomuksia

Laulaja-lauluntekijä Jarkko Martikaisen (s. 1970) esikoiskirja Pitkät piikit ja muita kertomuksia (Like 2005) on kokoelma tragikoomisia lyhytnovelleja. Absurdeissa tarinoissa ääneen pääsevät erityisesti yhteiskunnan huono-osaiset ja syrjäytyneet, mutta osansa saavat myös työelämä, osaajat, poliitikot ja uskonto. Tarinoiden päähenkilönä voi olla yksittäinen ihminen, mutta myös laajempi ryhmä kuten pitkäaikaistyöttämät. Martikaisen teos on sivumäärältään suhteellisen ohut, mutta aiheiltaan lavea ja moneen suuntaan rönsyilevä. Se sisältää yhteensä 41 erillistä hullunkurista tarinaa. Näistä jokaiseen hän on onnistunut kehittelemään jännän koukun, joka muljauttaa tarinan asetelman lopulta päälaelleen. Martikainen on kuvittanut teoksen ihastuttavilla piirroksilla, joista tulevat mieleen Erkki Tantun parhaat kuvitukset. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomien arvioissaan: ”Huomaa kyllä, että Martikainen on lukenut paljon kirjallisuutta. Hänellä on varma lause, hyvä kirjallinen tyyli, jossa ei juuri puhekieli kuulu.” ”Jostain syystä osaajia nimitettiin osaajiksi, vaikkeivat he useinkaan osanneet viljellä maata, kitkeä rikkaruohoja tai kääntää kompostia. Osaajat eivät myöskään osanneet pestä lattiaa, lakaista, imuroida tai puhdistaa peilipintoja. He osasivat vain huomauttaa että tila oli likainen ja että nyt tarvittaisiin ihminen laittamaan asiat kuntoon, ennen kuin heidän kärsivällisyytensä olisi lopussa. Vaikka he usein uhkailivatkin että kirveellä olisi töitä, harva heistä tiesi, miten päin kirvestä pidellään. Useimmat osaajat eivät ymmärtäneet höykäsen pöläystä siitäkään, millaista olisi tyhjentää likakaivoja, jakaa postia, parturoida toisen pää tai leimata matkalippuja. Harvat osasivat viedä roskia oikeisiin paikkoihin, saati olla roskaamatta.”

Sali

Jarkko Tontin toinen romaani Sali (Helsinki-kirjat 2011) on kertomus kolmesta urallaan hyvin menestyneestä ihmisestä: juristi Samista, hänen entisestä tyttöystävästään Karoliinasta ja eläköityneestä hammaslääkäristä Pirkosta. Heitä yhdistää kuntosali, jossa kaikki kolme käyvät kovaa taistelua liikakiloja vastaan. Pirkko on joutilaiden päiviensä ratoksi ryhtynyt salakatselemaan Samia ja Karoliinaa. Karoliina joutuu kansanedustan avustajana kohtaamaan politiikan raadollisen ja kieroutuneen puolen. Raivokkaasti kuntoilevien ihmisten tarina kerrotaan jokaisen omasta näkökulmasta kolmena eri tarinana, jossa ainoana minäkertojana on kuitenkin blogia kirjoittava Pirkko. Romaanin keskeisiä teemoja ovat tyhjyyden kokemus, epätoivoinen elämänhallintaan pyrkiminen ja rakkaus. Tarja Pulli kirjoittaa Parnasson arviossaan: ”Päähenkilöt eivät juuri kohtaa, paitsi satunnaisesti, tovin, ja ovat sitten yksin taas. Tämmöinen alakuloinen perusvärinä on Tontissa kauneinta. Se ei tunnu koristeelta. Sitä on Tontin lyriikassa paljon.” ”Sami näytti kuukausikorttia laitteelle ja vihreä nuoli ilmestyi koneen näytölle, hänet hyväksyttiin. Hän oli olemassa, hän oli elossa. Sami ripusti farkut pukuhuoneen koukkuun, veti urheiluhousut jalkaan ja kaivoi repusta teepaidan, jonka Karoliina oli antanut hänelle sairaalassa. Valkoisella tekstillä luki mustassa kankaassa: Kunnon kansalainen.Sitä Sami oli, halusi olla ja oli aina halunnut.”

Elnet

Sergei Tšavain (1888-1937) Elnet (Faros 2008, suom. Arto Moisio) on ensimmäinen marin kielellä kirjoitettu romaani. Marin alueella virtaavan Elnet-joen rannoilla tapahtuva teos kertoo vuosien 1913-18 yhteiskunnallisesta kuohunnasta päähenkilöiden rakkaustarinoiden kautta. Tsaarin Venäjän aikainen valtaväestö suhtautuu marilaisiin ennakkoluuloisesti ja heidän kulttuuriinsa ja kieleensä vähättelevästi. Toiveita vapaudesta herättää orastava vasemmistolainen vallankumous ja bolševikit. Tarina etenee pääosin melko perinteisesti ja se sisältää vahvaa realistista kansankuvausta. Mutta Tšavain on rikastanut teosta upottamalla sopiviin väleihin marilaisista kansantarinoista lainattuja kiehtovia jaksoja. Esa-Jussi Salminen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Yhteiskunnallisen kuohunnan melskeessä etenevän draaman päätöstä alkaa jännittää tarinan edetessä yhä enemmän. Kohtausten lopussa annetaan vihje tulevasta, mutta ikinä kirjailijan ratkaisuja ei arvaa oikein. Ja melkoinen loppu Tšavainin mestariteoksella onkin!”. Kirjailija Tšavain sai itse kokea karvaasti omassa elämässään bolševikkien lupaaman vapauden hinnan. Hänet ammuttiin muiden marilaisten älymystön edustajien rinnalla Stalinin vainoissa vuonna 1937. Elnetistä oli tuossa vaiheessa ilmestynyt vasta ensimmäinen osa. Arkistoissa säilynyt teoksen toinen osa ilmestyi vasta lähes 30 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. ”Aamulla Grigori Petrovitš heräsi kuin olisi ollut kohmelossa. Yön tapahtumat tuntuivat pelkältä unelta. Oliko se todellakin tapahtunut? Ehdottomasti oli, sillä hänen vierellään makasi Tšatši rauhallisesti hengittäen. Tšatšin kasvot näyttivät punertavan yhä enemmän. Hänen silmäripsensä olivat pitkät ja otsansa oli valkea kuin alabasteri. Kuinka tällainen tyttö oli voinut syntyä marilaisperheeseen?”

Harry Harlow'n rakkauselämät

Sanna Karlströmin (s. 1975) kolmas runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) käsittelee rakkauden olemusta todellisen historiallisen henkilöhahmon kautta. Teoksen päähenkilö Harry Harlow on yhdysvaltalainen psykologi, joka tutki kädellisten kiintymyssuhteiden kehittymistä käyttämällä koe-eläiminä reesusmakakeja. Tutkimuksissaan hän mm. erotti apinanpoikasia emoistaan ja tutki sosiaalisen eristämisen vaikutuksia niiden käyttäytymiseen. Harlow’n vanhemman ja lapsen vuorovaikutukseen sekä läheisyyden merkitykseen liittyvät tutkimustulokset olivat uraauurtavia, mutta eläinoikeuksien kannalta ongelmallisia. Tähän rakkaustutkimuksen ristiriitaan Karlström pureutuu roolirunoissaan, mutta keskeistä on myös Harlow’n oma rakkauselämä. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan, että ”Karlström kuitenkin hellittää apinoiden tragediasta ja siirtää teoksensa näkökulman ihmisiin. Rakkauden koelaboratorio näyttää toteutuvan ihmiselämässä yhtä julmana, sen vahvistavat runot Harrysta ja hänen vaimostaan Clarasta.” ”Savunhaju imeytyy paperiin ja lohduttomasta tutkimustuloksesta päättelen ettei ihminen elä yksin leivästä. Tuntuu kuin olisin hukassa aina. Avaisitko ikkunan, sieltä kuuluisi iltalintujen ääniä. Olisit niiden puvussa.”

Suuri hupsu

Zen-munkki Ryōkan (1758-1831) on yksi Japanin rakastetuimmista runoilijoista, jonka tuotannon lumovoima vetoaa edelleen myös länsimaisiin lukijoihin. Ryōkan kirjoitti mittavan tuotannon lähinnä japaninkielistä lyhyttä tankaa ja pidempää chōka-runoutta sekä kiinankielistä kanshi-runoutta. Hän oli nuoruudessaan syventynyt isänsä avustuksella japanilaisen ja kiinalaisen runouden historiaan sekä buddhalaisiin filosofisiin teksteihin. Hän hylkäsi kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa porvarillisen mukavan elämän ja ryhtyi zen-buddhalaiseksi kerjäläismunkiksi. Tätä elämänvalintaa moni piti suorastaan typeränä, mistä hän sai lempinimen Taigu ’suuri hupsu’.  Hän kiersi osan elämästään kerjäämällä ympäri Japania, mutta vietti pitkiä aikoja myös erakkona. Ryōkanin pappisnimi tarkoittaa ’hyvään ja avaraa’ ja häntä onkin luonnehdittu kiltiksi, avaramieliseksi ja myötätuntoiseksi ihmiseksi. Hän oli samaan aikaan seurallinen ihmisten ja erityisesti lasten ystävä, mutta myös syvämietteinen yksinäisyydestä nauttiva pohdiskelija. Kai Nieminen on suomentanut suoraan alkukielestä upean valikoiman Ryōkanin keskeisimpiä runoja, ja ne on julkaistu nimellä Suuri hupsu (Basam Books 2000, suom. Kai Nieminen). Kirja sisältää silmiä avaavan esipuheen joka valottaa kirjailijan keskeisiä elämäntapahtumia. Selitysosassa Nieminen avaa runojen taustoja, historiallista kontekstia sekä viittauksia aiempaan runouteen ja filosofiseen kirjallisuuteen. Tero Liukkonen kirjoittaa teoksen arviossa Helsingin Sanomissa: ”Meidän aikanamme elämisen tahti on siinä määrin kiihtynyt ja yhteiskunnan arvot ovat käyneet niin koviksi, että soisi Ryōkanin sanoman puhuttelevan mahdollisimman monia. Hänen runoissaan ei ole oikeastaan muuta ideologiaa kuin ihmisen oikean luonnon oivaltaminen, jossa siinäkin lienee tavoitetta kylliksi kenelle tahansa.” ”Kuu ja kukkaset ilahduttavat mieltä, mutta mietipä: aina kun ne palaavat, ikäsi on karttunut.”

Sisilisko ja minä

Maaliskuussa kuollut Kaarina Valoaalto (1948-2021) oli suomalaisen kirjallisuuden oman tien kulkija, jonka räiskyvää tuotantoa on vaikea sovittaa tuttujen kirjallisten lajityyppien muotteihin ja kaavoihin. Hänen esikoisteoksensa runokokoelma Ei muuta kuin hiukset päässä (Otava 1980) huomioitiin aikanaan laajasti ja hän ehti elämänsä aikana julkaista yhdeksän runokokoelmaa, joista viimeinen Banana Split (Poesia 2020) ilmestyi sopivasti esikoisen 40-vuotisjuhlavuotena. Valoaalto laajensi ilmaisuaan omalaatuisen lyhytproosan puolelle jo vuonna 1982, ja hänen merkittävin proosatuotantonsa sijoittuu 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkuvuosiin. Näistä voisi nostaa esille esimerkiksi romaanit Huono iho (Otava 1986) ja Mystikko (Art House 1988). Valoaalto oli kirjallisen uransa rinnalla toimelias kansalaisaktivisti erityisesti luonnonsuojeluun liittyvissä asioissa. Hänet tunnettiin mm. Emmauksen aktiivisena lumpunkerääjänä. Valoaallon tunnetuimpia teoksia on romaani Sisilisko ja minä. Eva Blitzin tarina (Kirjayhtymä 1991), joka kertoo päähenkilö Evan ja sisiliskon välisestä yhteiselämästä. Proosarunoa muistuttavista lyhyistä luvuista koostuva teos on kieleltään irtonaista ja leikillistä. Itse tarina on sävyltään surrealistinen, mutta silti hämmästyttävän selkeä. Sisilisko paljastuu kerronnan kuluessa naisen metaforaksi ja romaani kertomukseksi lesbosuhteesta. Markku Eskelinen kirjoittaa teoksessaan Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa (Siltala 2016), että ”olennaisimmillaan Sisilisko ja minä on intensiivisen hallittu kertomus symbioottisen parisuhteen ehdoista, edellytyksistä ja dynamiikasta. Romaanin itsekkäiden, epäitsenäisten, rakkautta toiseen sulautumisesta turhaan etsivien, sosiaalisesti teeskentelevien, manipuloivien, syyllistävien, luonnehäiriöisten, suuruus- ja pienuuskuvitelmaisten ja väkivaltaisten ihmisten harhainen paritanssi ei katso eikä kysy sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista.” ”Jos joku kysyy minulta kenen kanssa asun. Sanon että erään sisiliskon. Koska se on totta. Ja minun on oltava varovainen, sillä sisilisko ei pidä vieraista. Ei niinkään että se olisi ihmisarka, vaan yksinkertaisesti se ei pidä siitä, että sen normaalia elämänjärjestystä häiritään. Alussa se kertoo jopa kaukaisista esi-isistään ja väittää olevansa helmisisilisko. Vain minä tiedän, että se on muurisisilisko. Sitten se alkaa käydä kärsimättömäksi. Ja haluaa katkaista välillemme virinneen keskustelun väittäen haluavansa mennä nukkumaan. Se sanoo minulle että jokainen puheenaihe on haukotuksen arvoinen. Luulen että se muutti luokseni koska se oli ikävystynyt.”

Välähdyksiä - Alaston sydämeni

Ranskalaisen runoilijan ja esseistin Charles Baudelairen (1821-1867) syntymästä tuli 9. huhtikuuta kuluneeksi 200 vuotta. Baudelaire oli monella tapaa ristiriitainen kirjailija, jota on vaikea sijoittaa kirjallisuushistoriallisesti mihinkään lokeroon. Hän eli ja kirjoitti romantiikan aikana, mutta hänen teoksensa enteilivät seuraavan vuosisadan kirjallisia suuntauksia. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat runokokoelmat Pahan kukkia ja Pariisin ikävä, joissa hän hyödynsi mm. proosarunomuotoa ja symbolismin ideoita. Baudelaire toimi pitkään kriitikkona ja kirjoitti suuren määrän esseitä ja laajoja kritiikkejä, joita on koottu kirjoituskokoelmalle Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia (Desura 2001, suom. Antti Nylén). Välähdyksiä – Alaston sydämeni (Otava 1972, suom. Eila Kostamo) koostuu Baudelairen jälkeenjääneistä tekstiluonnoksista, jotka ilmestyivät ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1887. Välähdyksiä oli alun perin tarkoitettu mietelmäkokoelmaksi ja Alaston sydämeni omaelämäkerralliseksi tunnustusteokseksi. Säilyneistä fragmenteista hahmottuu hyvin Baudelairen ajattelun keskeiset piirteet. Molemmat sisältävät terävää kritiikkiä aikakautensa ilmiöistä, pohdintaa kristinuskosta ja ajatuksia taiteilijan yhteiskunnallisesta roolista. Baudelaire oli modernin urbaanin elämäntavan ensimmäisiä hahmottajia, ja tämä onkin yksi syy siihen miksi kirjailijan tuotanto puhuttelee edelleen yhä uusia sukupolvia. Valtion kääntäjäpalkinnolla vuonna 1973 palkittu Eila Kostamon suomennos tavoittaa hienosti Baudelairen samaan aikaan kuumeisen tunnevoiman ja muodoltaan tarkan tyyliin. ”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisten turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma. Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisen kasvot.En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.(Alaston sydämeni. XLIV)"  

Ensyklopedia

Ensyklopedia (Osuuskunta Poesia 2011) on sanakirjan muotoon koottu poeettinen tietokirja tai toisaalta myös ensyklopedinen runoteos. Teoksen kirjoittajat ovat kokeellisen runouden aktiivi Janne Nummela (s. 1973), Finlandia-palkittu kirjailija ja runoilija Jukka Viikilä (s. 1973) sekä filosofian ja antiikin teosten suomennoksistaan tunnettu Tommi Nuopponen (s. 1974).  Lähes 500 sivuinen teosjärkäle koostuu pienoisesseistä, proosarunoista, moraliteeteista, kaskuista ja käännösfragmenteista. Aakkosjärjestykseen aseteltujen artikkeleiden aiheet risteilevät kaukaisen historian anekdooteista ja erikoisuuksista nykypäivän banaliteetteihin. Oman artikkelinsa saavat mm. asunnonetsijä, löytöavainnippu, päivälehtityyli, Lynyrd Skynyrdin hajoaminen, Erasmus Rotterdamilaisen elämä ja kasvien kärsimys. Teoksen esikuvana on valistusajan mammuttihanke Ensyklopedia, eli perusteltu sanakirja tieteistä, taiteista ja taidoista, jonka kirjoittamiseen osallistui Denis Diderot’n rinnalla tuhansia eri alojen asiantuntijoita. Ensyklopedian eklektiset artikkelit ovat myös tyyliltään vaihtelevia; joukossa on kaskumaisia sutkautuksia, korostetun asiallisia tekstejä naurettavista aiheista ja kaikkea näiden väliltä. Vesa Rantama kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Runoutta voi kuitenkin pitää kaikkea tätä sekalaista merkitysainesta yhteen sitovana liimana, sillä metaforinen kielenkäyttö ja yllättävien ilmiöiden yhdistäminen ovat artikkelien käyttövoimaa. Hauskimmillaan Ensyklopedia on, kun tietosanakirjan kuivakan autoritääristä tyyliä käytetään todistamaan absurdeista ilmiöistä.”  "OVISILMÄ parvekkeen oveen: mitä sisäpihalla tapahtuu. Vessan oveen vieraiden varalta: nyt kehtaisi tulla ulos. Uskaltaako katsoa ovisilmästä keskiyöllä: rapussa on seissyt pitkään joku. Mitä ovisilmästä näkee sisään? Aina voi panna teippiä. Jäädä kuulostelemaan oven taakse. Huomaamaton olisi ovisilmä lattianrajassa. Voisi päätellä kengistä: paljaat jalat talvella."  

Mies joka istutti puita

Ranskalaisen Jean Gionon (1895-1970) kulttisuosiota nauttiva novelli Mies joka istutti puita (Basam Books 1994, suom. Tuukka Kangasluoma) on viehättävä tarina puiden ja metsien merkityksestä. Alun perin Valittujen Palojen ”Sitä ihmistä en unohda koskaan”-sarjaan vuonna 1953 kirjoitettu tarina kertoo yksinäisestä lammaspaimenesta ja mehiläistenhoitajasta Elzéard Bouffieristä, joka intoutuu istuttamaan puita. Hän huomaa, että metsien laajetessa koko ympäröivä luonto elpyy ja muuttuu rikkaammaksi. Hän istuttaa elinaikanansa tuhansia puita. Hän ei huomaa ympäröivän yhteiskunnan mullistuksia. Ensimmäinen ja toinenkin maailmansota menevät häneltä täydellisesti ohi. Pariisin kirjallisia seurapiirejä vältellyt ”Manosquen erakko” Giono kirjoitti novellin tositarinana, mikä hämmensi mm. Valittujen palojen toimitusta. Tarina oli mitä ilmeisimmin keksitty, mutta siitä tuli suurmenestys. Se on ranskalaisen vihreän liikkeen perusteoksia ja varsinkin nyt ilmastokriisin aikoina teos on mitä ajankohtaisin. Tuukka Kangasluoma kirjoittaa teoksen jälkisanoissa: ”Puu, ja metsä. Läpi Gionon tuotannon ne ovat olleet keskeisessä asemassa. Vastaavia motiiveja ovat vain vesi ja vuori. Ja kaikki ne kytkeytyvät yhteen. Elzéard Bouffierin tarinasta puhuessaan kirjailija itse sanoi, että toivoi sillä ”lisäävänsä rakkautta puihin ja varsinkin puiden istuttamiseen””. ”Vuoden 1910 tammet olivat nyt kymmenvuotiaita ja pitempiä jo kuin minä ja hän. Näkymä oli sykähdyttävän kaunis. Minä olin aivan kirjaimellisesti sanaton, ja kun hänkään ei mitään puhunut, kuljeksimme koko päivän vaiti ollen hänen metsäänsä pitkin ja poikin. Laajuutta siinä oli, tavallaan kolmessa eri lohkossa, yksitoista kilometriä leveyssuuntaan, ja syvyyttäkin oli kolmen kilometrin verran. Kun muisti, että kaikesta tästä oli kiittäminen vain hänen käsiään – tai hänen sieluaan – ja että kaikki tämä oli toteutettu vain niiden voimin, ilman mitään teknisiä apuvälineitä, niin silloin ymmärsi, että ihminenkin voi olla yhtä tehokas ja aikaansaapa kuin Jumala myös jossakin muussa kuin tuhotöissä.”  

Aika ja uni

Paavo Rintalan (1930-1999) romaani Aika ja uni (Otava 1993) on kirjailijan hämmästyttävän rikkaan myöhäistuotannon keskeisimpiä teoksia. Kolmen romaanin trilogian ”Kauneuden attribuutit I-III” aloittanut teos oli Finlandia-ehdokkaana ja voitti Runeberg-palkinnon vuonna 1994. Omaelämäkertaa, dokumentaarista historiaa ja fiktiota yhdistelevässä teoksessa kirjailija palaa nuoruutensa Ouluun. Siellä hän kohtaa itsensä pienenä koulupoikana, mutta myös asevelvollisuutta suorittavana nuorena teologian opiskelijana. Romaani laajenee henkilökohtaisten muistojen kautta kokonaiskuvaksi Euroopan 1900-luvun surullisesta historiasta. Keskeisimpiä henkilöhahmoja ovat venäläiset runoilijat Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva, jotka molemmat joutuivat kärsimään ja vaikenemaan totalitaarisen järjestelmän painostuksen alla. Kerronnassa historian eri aikakaudet elävät rintarinnan nykyhetken kanssa, ja kertoja assosioi ja kaivaa unenomaisesti esille eurooppalaisen kulttuurihistorian tapahtumia ja henkilöitä. Rintalan vaikeana pidettyä myöhäiskauden tuotantoa tutkinut professori Pirkko Alhoniemi on todennut Turun Sanomissa, että ”Rintalan kuusi viimeistä teosta ovat ainutlaatuisia. Kukaan toinen 1990-luvun suomalainen kirjailija ei ole yhtä omaperäisesti ja tinkimättömästi toteuttanut taiteellista kunnianhimoaan.” "Miten kiehtova tutkimattomuudessaan onkaan tajunnan muistipiiri: katsellessani kasarmia jossa olin palvellut sotilaana yhden kesän kauan sitten, näin silloisen itseni ja kolmen kesäkuukauden läpi monia kasarmeita, ennen minua eläneitä sotilaita, vartijoita ja vartioitavia joista olin joskus lukenut tai ohimennen kuullut ja joiden olin luullut pyyhkiytyneen pois tietoisesta muististani. Mutta ne olivat jatkaneet elämäänsä tajuntani mikropiireissä. Tarvittiin vain kohde - kasarmi - ja kuvat elivät."

Sinun kirjeesi

Venäläisen Mihail Šiškinin (s. 1961) romaani Sinun kirjeesi (WSOY 2012, suom. Vappu Orlov) kertoo kahdesta nuoresta rakastavaisesta Alexandrasta ja Vladimirista. Romaanin kerronta koostuu pelkästään heidän välisestään kirjeenvaihdosta. Lukija jää kuitenkin epävarmaksi saavatko he toistensa kirjeitä koskaan haltuunsa, sillä he elävät kahdella eri aikakaudella. Romaanin alussa Alexandra opiskelee lääkäriksi 1960-luvun Neuvostoliitossa. Hän ikääntyy ja kokee vastoinkäymisiä omassa elämässään ja raskaassa lääkärin työssään. Vladimir joutuu puolestaan Venäjän keisarikunnan joukoissa sotaan ja taistelemaan vuosina 1899-1901 käydyssä bokserikapinassa. Vladimir kaatuu sodassa, mutta kirjeenvaihto jatkuu myös hänen kuolemansa jälkeen. Näin elämän ja kuoleman välinen raja hämärtyy, tarinan aikatasot kerrostuvat ja teos saa maagisen realismin sävyjä. Kirjeet ovat monesti itsenäisiä pieniä tarinoita, joissa muistellaan menneitä ja ollaan ahdistuneita tulevaisuudesta. Tintti Klapuri kirjoittaa Turun Sanomissa: ”Kirjeromaanin muoto tukee oivallisesti ajan teeman käsittelyä. Toisin kuin Šiškinin aiemmat romaanit, Sinun kirjeesi ei tarjoa taidokkaita pastisseja 1800- ja 1900-luvun venäläisestä kirjallisuudesta. Sen sijaan se on täynnä virkkeenmittaisia helmiä kuten ohielämisen kokemuksen kiteyttävä ”Kävelin enkä tiennyt, että elämä on hametta lyhyempi””. ”Suljen silmät ja näen sen maailman jota kukaan ei enää näe: meidän vanhan asuntomme, tapetit, ikkunaverhot, huonekalut, parkettilattian. Lipaston peilin, jonka edessä minä aikoinani irvistelin, opettelin tuntemaan itseäni. Sohvatyynyn, jossa olevan riikinkukon nappisilmää saattoi kiertää. Mummo oli kirjaillut sen tyynyn. Silmä irtoili vähän väliä, tietenkin minun myötävaikutuksellani, ja se ommeltiin uudelleen kiinni, minkä johdosta riikinkukon ilme muuttui: milloin se pälyili säikähtäneenä, milloin vilkuili hämmästyneenä kattoon, milloin hihitteli vahingoniloisena.”

Moby Doll

Saara Henrikssonin (s. 1981) esikoisteos Moby Doll (Into 2011) on alaotsikkonsa mukaisesti romaani, jossa mies etsii naista ja nainen valasta. Musiikkia opiskeleva Jenny matkustaa kalastusaluksessa Jäämerelle, koska haluaa kuulla uudelleen lapsuudessaan kokemansa valaan laulun. Valasreissullaan hän kohtaa valaanpyytäjiä, ympäristöaktivisteja ja entisen miesystävänsä Joken. Jokke on entinen järjestöaktiivi ja vaihtoehtoihminen, joka on päätynyt ympäristöministeriön tylsäksi virkamieheksi. Hän lähtee entisen tyttöystävänsä perään Jäämerelle, jossa päätyy keskelle valaanpyytäjien ja aktivistien välistä kahakkaa. Ympäristön ja valaiden tilanteesta huolestuneessa romaanissa on kiehtovaa ja yllättävääkin faktatietoa valaista ja niiden käyttäytymisestä. Valaiden välinen kommunikointi onkin yksi teoksen kantavista teemoista. Surullisen ja lohduttoman taustatarinan vastapainona romaanissa kerrotaan myös Jennyn ja muiden helsinkiläisten taideopiskelijoiden vapaudentäyteisestä ja railakkaasta elämästä. Jani Saxell kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Vaikka ihmiskunnan nykykurssin itsetuhoisuus ja älykkäiden, mystisten valaiden lahtaamisen epäinhimillisyys käyvät selväksi, Moby Doll ei räyhää, saarnaa tai julista. Henriksson kirjoittaa aistivoimaista, musikaalista kieltä, pikemminkin vihjaa kuin vääntää rautalangasta. Saavuttamattoman jahtaamisen filosofiaa luodataan, samoin luonnon ja ihmisluonnon rajoja, kohtaamisen vaikeutta ja silti välttämättömyyttä.” ”Nopea suihku, jokin vilahtaa aaltojen keskellä. Hope huutaa aluksen perästä, Jenny ei saa selvää. Kauempana pinnan alla näkyy jotakin valkoista, ei, vaaleanpunaista. Jennyn sydän pompahtaa ylimääräisen lyönnin hänen kurkussaan. Tumman veden alta syöksähtää näkyviin sileä valkoinen kallio. Lahtivalas nousee pintaan. Se on kaloja suuhunsa pyydystäessään pyörähtänyt ympäri ja paljastanut valkean vatsapuolensa. Sitten se katoaa yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin.”

Hiawatha

Ojibwa-intiaani David Treuerin (s. 1970) toinen romaani Hiawatha (Desura 2001 suom. Juhana Rossi) on kertomus intiaaniperheen elämästä kolmessa sukupolvessa. Romaanin alussa nelihenkisen perheen poika Simon palaa Minneapolisin slummeihin oltuaan kymmenen vuotta vankilassa murhasta tuomittuna. Kotikulmillaan Simon ryhtyy muistelemaan perheensä traagista tarinaa. Perheen isä on aikanaan kuollut työtapaturmassa ja neljän lapsen yksinhuoltajaäiti Betty on päättänyt jättää intiaanireservaatin paremman elämän toivossa. Suurkaupunkielämä osoittautuu raskaaksi ja poika Simon päätyy elättämään perhettään pilvenpiirtäjien rakennusmiehenä. Eri aikatasoissa kulkeva kerronta hyppii nykyhetken ja menneisyyden takautumien välillä luontevasti. Kerronta on karua ja asioita ei selitellä liikaa, mikä on yhteydessä intiaanikieliin ja -kulttuuriin. Treuer on kertonut Suvi Aholalle Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”länsimaisessa romaanissa on yleensä suuria kausaalisuuden vaatimuksia. Henkilön teoilla on seurauksia ja etenkin syitä, jotka löytyvät esimerkiksi menneisyydestä. Meidän kulttuurissamme ei ajatella samalla tavalla. Asioita vain tapahtuu!”. ”Betty yrittää pitää katseensa lukittuneena vakaasti poikaansa. Hän on luvannut itselleen, että hän katsoo poikaansa. Tämän kyynärvarsia, jotka ovat poimuisia kuin vanha paju. Tämän jokikivien värisiä silmiä. Tämän kulmikasta ja sileää leukaa. Hän on luvannut itselleen, että hän katsoo poikaansa. Että hän ei anna pojalleen rikkoutunutta rakkauttaan tai vihaansa. Että hän syleilisi tätä silmillään. Ei käsillään, ei varmasti ainakaan käsillään. Mutta hän ei pysty, ja sen sijaan hän katsoo tämän käsiä, murhaajan hiljaisia käsiä.”

Valvoja

Jaakko Yli-Juonikkaan (s. 1976) tosipohjaisessa romaanissa Valvoja (Otava 2009) haminalainen Toimi Silvo tekee valvomisen maailmanennätyksen. Toimi kävelee talvisen Haminan kaduilla ja satama-alueella vain pysyäkseen hereillä. Parin viikon aikana helmikuussa 1964 hän talsii lähikulmillaan kuutisensataa kilometriä, mutta kaiken yksitoikkoisuuden keskellä hän myös rakastuu. Vaatimaton ja omasta mielestään yksinkertainen mies pääsee myös julkisuuteen, kun lehdistö alkaa seurata ennätysyrityksen etenemistä. Romaanin kerronta on alkuvaiheessa varsin realistista, mutta tarinan edetessä surrealistiset sävyt saavat enemmän tilaa. Valveen ja unen välinen hiuksenhieno ero alkaa vähitellen liudentua tarinan edetessä ja Toimin mielen hämärtyessä. Kimmo Rantanen kirjoittaa Turun Sanomien arviossaan: ”Valvoja on oikeastaan melko hämmentävä teos. Välillä tuntuu, että aihe ei millään kanna romaanin mittaa, silti Yli-Juonikas onnistuu pitämään lukijan hereillä koko valvomisen ajan. Romaanissa on monia oivallisia ajatuksia, runollisuutta ja vinksahtanutta huumoria.” "Suuri päivä: onnistuuko valvoja tänään valvomaan kotikaupunkimme maailmankartalle? Näin hermostuttava rummutus Toimin tärykalvoja on viime päivinä koetellut. Työtoverit, tuttavat ja maakuntalehden toimitus pitävät yllä kouristuksenomaista hermopainetta.Maailmanennätys, maailman ennättäminen, maailman ehtiminen? Minne maailma yrittää ajoissa ennättää? Lopun aikojen taisteluun? Ei toimia enää kiinnosta koko asia. Hän valvoo vain, koska haluaa tarkkailla ajan merkkejä herkeämättä."

Kaima

Jhumpa Lahirin (s. 1967) esikoisromaani Kaima (Tammi 2005, suom. Kersti Juva) kertoo Bostonissa asuvasta Gangulin bengalilaisperheestä ja heidän yrityksistään sopeutua uuteen kotimaahan ja vieraaseen kulttuuriin. Tarina kerrotaan perheen pojan näkökulmasta alkaen hänen syntymästään vuonna 1968 ja päättyen vuoteen 2000. Vanhemmat ovat nimenneet poikansa Gogoliksi isän lempikirjailijan mukaan. Poika ei voi sietää nimeään, mutta hän ei tiedä että Gogolin Päällystakki-kirja on aikanaan pelastanut isänsä hengen. Poika kipuilee intialaisen kulttuuritaustansa ja perheensä arvojen kanssa läpi nuoruuden ja aikuisuuden. Hän ei osaa olla samaan aikaan amerikkalainen ja intialainen. Kirsi Reinikka kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan, että ”Kaima on todella hyvä kirja: hiljaisena virtaavaa proosaa, jonka vahvuus on bengalilaiskulttuurin eksotiikassa ja sen luomassa kontrastissa amerikkalaiseen keskiluokkaiseen elämäntapaan. Lahiri tekee siirtolaisuuden arjesta terävänäköisiä ja tarkkoja havaintoja, ja toteutus on kaunokirjallisesti tyylipuhdas.” ”Sen vähän perusteella mitä hän tietää venäläisistä kirjailijoista, hän ei voi käsittää, miksi hänen vanhempansa ovat valinneet hänelle kaikkein omituisimman kaiman. Leo tai Anton, niiden kanssa olisi voinut elää. Alexander lyhennettynä Alexiksi olisi ollut hänelle sanomattomasti mieluisampi. Mutta Gogol kuulostaa hänen korvissaan naurettavalta, se on vailla arvokkuutta ja painoa.”

Rajantakaiset

Elina Loisan (s. 1978) toinen romaani Rajantakaiset (Tammi 2016) kertoo aviokriisiin ajautuneesta pariskunnasta. Salome elää kahden lapsen yksinhuoltajaäidin arkea. Leo on sulkeutunut perheen kellariin ja uppoutunut World of Warcraft verkkopelin maailmaan. Sitä kautta hän on löytänyt todellisuutta mielekkäämmän sosiaalisen elämän. Molempien elämät alkavat kulkea samaan suuntaan, kun elämän ja kuoleman välinen raja alkaa hämärtyä. Salomen vastikään kuollut isoäiti Hilda alkaa vaikuttaa oudolla tavalla lapsenlapsensa elämään ja Leo taas kohtaa virtuaalimaailmassa edesmenneen rakastettunsa. ”Kuoleman taakse kurottelun ja Karjalan lisäksi pyöritellään nuoren perheen vaikeuksia, nykyäitiyden vaatimuksia, rakkaussuhteen eri vaiheita, sukupolvelta toiselle siirtyviä taakkoja, puhumattomuuden kirousta” kirjoittaa Sanna Kangasniemi Helsingin Sanomien arviossaan. ”Katso nyt, miten nämä asiat pitäisi hoitaa, ajattelin. Minä en toistaisi äidin virheitä, vaan osaisin elää elämää niin, että siihen mahtuisi sekä työ että perhe ja kaikki muu. En myöskään uhrannut itseäni, kuten jotkut, en kadonnut perheenäidin roolin taakse, en unohtanut äitiyden ja vaimouden kliseisiin. Ajattelin, että oli mahdollista saada molemmat.”

Ei enää ihminen

Japanilaisen Osamu Dazain (1909-1948) viimeiseksi jäänyt teos Ei enää ihminen (Weilin+Göös 1969, suom. Aapo Junkola) on yksi Japanin kaikkien aikojen suosituimmista ja myydyimmistä romaaneista. Se on ollut erityisesti japanilaisen nuorison suosiossa 1950-luvulta näihin päiviin asti. Alun perin kolmiosaisena julkaistu teos koostuu nuoren miehen Yōzōn jälkeen jääneistä muistikirjoista. Niissä mies kertaa elämänsä tuskallisia tapahtumia lapsuuden häpeällisistä koulumuistoista alkaen, päättyen aikuisuuteen. Teos edustaa japanilaista minä-kirjallisuutta ja sen on tulkittu kertovan Dazain omasta elämästä. Eeva-Liisa Manner kirjoittaa teoksen esipuheessa: ”Yōzōn kolme muistikirjaa kertovat herkästä ja selvänäköisestä ihmisestä, joka tuhoutuu juuri hyveisiinsä: selvänäköisyyteen ja herkkyyteen.” Arvostelevan kirjaluettelon Helena Anhava jatkaa: ”Nyt ilmestyneen romaanin keskeisteemana on epäaitous, lapsena valittu narrin rooli, itsesuojeluvaiston väärinkäyttö; ilmitulon pelon ja itseinhon ristipaine ovat olennaisia syitä sisäiseen tuhoon, ulkoinen seuraa itsestään.” ”Olen aina vavissut pelosta ihmisten edessä. Koska en tuntenut vähäisintäkään luottamusta kykyyni puhua ja toimia ihmisten tavoin, kätkin yksinäiset tuskantunteeni sisimpääni. Salasin alakuloisuuteni ja kiihtymykseni huolellisesti, jottei mitään näkyisi ulospäin. Teeskentelin viatonta hyväuskoisuutta; lopulta opin omalaatuisen ilveilijänroolini täysin. Niin kauan kuin voin saada heitä nauramaan, keinolla millä hyvänsä, tuumin, kaikki sujuu kohdaltani hyvin. Jos onnistun, ihmiset eivät paljonkaan välitä siitä, että olen heidän maailmassaan ulkopuolinen. Minun pitää vain välttää heidän loukkaamistaan. En ole mitään, olen tuuli, taivas.”