Päivän täky

Muutoksia

Tragikoominen, viihdyttävä ja yhteiskunnallinen romaani Lambertin perheestä. Jonathan Franzenin (s. 1959) Muutoksia (2001) kertoo eläkeiässä olevasta Alfredista ja Enidista sekä heidän aikuisista lapsistaan. Kaikkitietävä kertoja kutoo yhteen niin aikaan sidotut yhteiskunnalliset ilmiöt kuten pörssihuumat ja medikalisaation kuin universaalit perheiden sisäiset viha-rakkaussuhteet. Voiko perhe horjuvana ja epärationaalisenakin olla lopulta ympäröivää maailmaa kestävämpi? 2000-luvun vaihteeseen sijoittuva kirja on erityisen kiehtovaa luettavaa juuri nyt. Mikä on ehtinyt muuttua vai onko mikään? Franzenin kolmas romaani Muutoksia palkittiin Yhdysvalloissa National Book Awardilla.  

Biljardia puoli kymmeneltä

Heinrich Böllin Biljardia puoli kymmeneltä (1959) kertoo päällisin puolin Fähmelin arkkitehti- ja rakentajasuvun tarinaa. Nykyhetkessä vietetään syyskuuta vuonna 1958 ja valmistaudutaan Heinrich Fähmelin 80-vuotissyntymäpäivään. Muistojen ja takaumien kautta kirja kattaa viisi vuosikymmentä ja kolme sukupolvea. Böll tarkastelee monikerroksisesti ja eri näkökulmista ihmisyyden peruskysymyksiä siitä, mikä on oikein ja väärin. Toisen maailmansodan jälkeiset syyllisyyden kysymykset ovat kirjan voimakas pohjavirtaus. Böll ei kuitenkaan halua ryhtyä tuomaroimaan, sen sijaan hän pyrkii etsimään vastauksia sille, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Ja siinä hän onnistuu vaikuttavasti! Heinrich Böll (1917-1985) oli terävä yhteiskunnallinen keskustelija, jota on kutsuttu myös sodanjälkeisen Saksan omaksitunnoksi. Böll sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1972. Hänen varhaisempien teosten kantavia teemoja on sodan ja natsiajan perinnön käsittely. Myöhemmässä tuotannossaan hän arvosteli terävästi Länsi-Saksan uutta taloushuumaa ja porvarillisuutta.  

Kuiva kuuma kesä

Kuiva kuuma kesä –dekkarissa (Blue Moon 2002) sodan jälkeen rakennettu tekojärvi kuivuu ja paljastaa raunioituneen kylän, josta löytyy luuranko. Nykyajassa vuosikymmeniä sitten tapahtunutta murhaa selvittävät Peter Robinsonin (s. 1950) romaanissa ylikomisario Alan Banks apunaan nuori ylikonstaapeli Annie Cabbot. Menneisyyden tasolla kertomusta kannattelee menestyskirjailijan tilitys, jossa kuvataan toisen maailmansodan aikaisen nuoruuden kipeitä tapahtumia. Mitkä ovat syyt? Entä seuraukset? Vanha rikos heittää pitkän varjonsa nykyhetkeen asti. Kirja kaikille hillityn dekkaritaituruuden ystäville.

Ennen juhlaa

Pieni pohjoissaksalainen Fürstenfelden kylä autioituvalla maaseudulla valmistautuu juhliin. Ennen juhlaa -romaani (Fabriikki 2017) tapahtuu 24 tunnin aikana, silti Saša Stanišić (s.1978) onnistuu tekemään ajallisesti suppeassa tilassa historiallisen syväluotauksen 1500-luvulta nykypäivään ja Itä-Saksan mielialoihin. Kyläarkistosta karanneet esi-isien muistot muovaavat omaperäisen, yleismaailmallisen ja humoristisen kertomuksen. Ennen juhlaa voitti Alfred Döblin -palkinnon ja Leipzigin kirjamessupalkinnon ilmestymisvuotenaan 2014. Saša Stanišić pakeni teini-ikäisenä perheensä kanssa Bosnian sotaa Saksaan. Stanišić on julkaissut yhteensä neljä romaania: Wie der Soldat das Grammofon repariert (2006), Vor dem Fest (2014), Fallensteller (2016) ja Herkunft (2019), jotka ovat kaikki moninkertaisesti palkittuja. Ennen juhlaa on ainoa suomennos Stanišićin teoksista.  

Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

Leena Krohnin (s. 1947) novellikokoelma Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (WSOY 1992) palkittiin aikanaan Finlandialla. Teoksen tarinat pohdiskelevat olemassaolon ja ihmisyyden luonnetta kahdentoista esseemäisen valotuksen kautta. Vanhassa valokuvassa poseeraava poika, mätänevän ruumiin ikää tutkiva hyönteistieteilijä ja muumioitunut inkaprinssi ovat näistä jääneet erityisesti mieleen. Tero Liukkonen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Leena Krohn on johtopäätöksissään tinkimätön kirjailija. Hänen ajatustensa runsaus ja kirkkaus eivät lakkaa ällistyttämästä. Fantasia ja herkeämätön pohdinta tuottavat tämän hetken painokkainta ja palkitsevinta pienimuotoista kirjallisuutta.” ”Sinä, Cerro el Plomon inkaprinssi, et etsinyt kuolemattomuutta, vaan äitiä ja isää ja heimoasi. Ei, sinua minä en näe, vaikka näenkin sen mitä sinusta jäi. Kun viivähdän jäännöstesi äärellä, Cerro el Plomon eksynyt lapsi, en minä sinua muista.Se mitä muistan, mikä siirtyy minuun, on vuosisataisten lapsenkasvojesi lepo. Vuorien ja rotkojen ja taivaan tuhoutumaton rauha, josta sinun muumiosi ei lakkaa todistamasta.”

Piilopaikka

Trezza Azzopardi (s. 1961) kertoo kuusilapsisen perheen köyhyydestä 1960-luvun Cardiffissa esikoisromaanissaan Piilopaikka. Ahtaissa huoneissa perheen tyttäret Marina, Celesta, Rose, Fran, Luca ja Dol käyvät päivittäistä taistelua elintilasta ja nokkimisjärjestyksestä. Azzopardin kieli kuitenkin soljuu ja livertää, ja saa kurjuudesta ongittua ne rahtuset huumoria, jotka auttavat lapsia selviytymään. Sisaruus yhdistää eliniäksi, vaikka siskosten keskinäiset suhteet ovat Piilopaikassa kivuliaita. Piilopaikka oli Booker-palkintoehdokas vuonna 2000. ”Samana päivänä kun minä synnyin, isäni hävisi uhkapelissä kaiken: kahvilansa, lattialautojen alla olevan kenkälaatikon jossa oli rutkasti rahaa, isänsä rubiinisormuksen ja äitini valkoisen silkkileningin.”  

Vieraat

Helmi Kekkosen (s. 1982) neljäs teos Vieraat (Siltala 2016) on kesäiseen Helsinkiin sijoittuva yhdenpäivänromaani. Romaani rakentuu päähenkilö Senjan järjestämien kutsujen ympärille. Senja on kolmikymppinen nainen, joka on juhliin saapuneiden vieraiden tavoin elämänsä risteyskohdassa. Senjan ja vieraiden tarinat kerrotaan eri näkökulmista episodimaisina jaksoina, joissa kuljetaan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Keskeisinä teemoina ovat lapset, vanhemmuus, äitiys sekä vanhempien ja lasten väliset vaikeat suhteet. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vieraat on tyylikkäästi toteutettu romaani kaikkein arvokkaimmiksi kokemistamme tunteista ja mielikuvista ja niiden tuhoutumisesta." ”Aurinko iskeytyy huoneen valkoisille seinille. Senja makaa leveällä vuoteella pelkät alusvaatteet yllään ja lukee kirjoja. Ei yhtä vaan monta, sivun sieltä lauseen täältä. Hän antaa sanojen virrata sisään ja ulos, kellua sisällään tiheinä niin kuin hautova kuumuus ulkona, miten se peittääkin kaiken alleen, kaupungin, kadut ja puistot, öisinkin jatkaa hehkumistaan.Senja ei muista toista tällaista kesää. Lomakin on jatkunut jo yli kuukauden. Näitä hitaita, kuumia, loputtomia päiviä kun jatkuvasti pitäisi hengittää syvään, tavata ystäviä ja pyöräillä öisin kaduilla. Kokea se kaikki, muistaa se kaikki, olla onnellinen ja jotenkin enemmän elossa, alati liikkeessä.”

Dharmapummit

Jack Kerouacin romaani Dharmapummit (1958) on vallaton romaani tien päällä olosta, ystävyydestä ja vapauden kaipuusta. Kirjassa buddhalaisrunoilija, eränkävijä ja itämaisen kulttuurin tutkija Japhy Ryder johdattaa Ray Smithin etsimään uusia polkuja sodan jälkeisessä konservatiivisessa, työhön ja kulutukseen uppoutuneessa Amerikassa. Japhy Ryderin hahmo perustuu runoilija Gary Snyderiin. Ray Smith puolestaan on Jack Kerouacin alter ego. Esikuvinaan Ryder ja Smith pitävä bhikkuja: vaeltavia ja runoilevia zenmunkkeja. Dharmapummien tavoitteena on saada kuluttamisen vangit taas nauramaan, laulamaan ja rakastamaan. Kerouacin rento ja lennokas kerronta levittää lukijan eteen elämäniloa ja toiveikkuutta, jota on mahdotonta vastustaa, vaikka kuinka olisi tietoinen siitä, että työn, tuottamisen ja kuluttamisen oravanpyörä pyörii tehokkaasti edelleen, yli kuusikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen. Jack Kerouacin (1922-1969) syntymästä tuli 12. maaliskuuta kuluneeksi 100 vuotta.  

Trokari

Kaiho Niemisen (s. 1941) romaani Trokari (WSOY 2013) on kieltolain aikaiseen Suomeen sijoittuva satiirinen tarina yritteliäästä Viljo Kallioisesta. Viljo tutustuu ryyppyporukoiden kautta viinatrokareihin ja aloittaa laittomat liiketoimintansa. Vähitellen hän laajentaa yritystoimintaansa ja hänestä tulee rikas ja kunniallinen porvarismies. Teos luo eläväisen kuvan kieltolain aikaisesta Lappeenrannasta ja Viipurista, ja sen tarina ulottuu ajallisesti 60-luvulle asti. Pentti Stranius kirjoittaa Savon Sanomissa: ”Nieminen piirtää päähenkilöstä ja tämän ihmissuhteista monisärmäisen kuvan. Syrjä-Suomen menestystarinat ovat mitä kummallisimpia. Motto on se, että jätkä ei vanhoja jälkiä vatvo. Kelkka kulkee, vaikka koirat haukkuvat.” ”Kun haittoina on kaiken maan kauppaneuvoksia, ylen annettuja apteekin perijöitä, smokkipellejä, ei tavanmiehen auta kuin luottaa järkeensä. Ja järki sanoi, että vähän kun raaputtelet, niidenkin hatun alta löytyy vain avuton, lepattava riepu. Että ainoa elämisen ehto on niilläkin syödä leipää ja lykätä paskaa; ei pyhällä hengellä ja hienoilla titteleillä hengissä pysytä. Tuohta on oltava ja järkeä ja taitoa kasvattaa sitä, tai noutaja tulee ja antaa herrallekin helvetin kyytiä.”

Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä (Siltala 2014, suom. Sanna Manninen) on epätavallinen kertomus rakkaudesta ja kärsimyksestä. Tiiviissä teoksessa Andersson ottaa kaiken irti rakkaudennälästä, jonka takia ihmiset ovat valmiita tekemään suuria uhrauksia, riskeeraamaan kaiken ja hyväksymään viiltävää tuskaa. Kirjailija Ester Nilssonin suhde kuvataiteilija Hugo Raskiin näyttää satiirisella vivahteella myös Tukholman taidepiirien kierot puolet, ihmisten pakkomielteet ja heikkoudet. Miksi ammattiälykkö Ester ajaa itsensä tilanteeseen, jossa hänellä on ulkopuolisen silmin vain hävittävää? Omavaltaista menettelyä voitti August-palkinnon vuonna 2013. Lehtikirjoituksissaan ja kolumneissaan Lena Andersson (s. 1970) on herättänyt Ruotsissa useita kohuja ja kiistelyitä kirjoittamalla rohkeasti aroista asioista kuten monarkiasta, Jeesuksesta ja äitiyden onnesta. Hänen romaaneistaan on suomennettu myös Vailla henkilökohtaista vastuuta, Svean poika ja Tytär.

Omantunnon kujanjuoksu

Venäläisen Leo Tolstoin (1828-1910) ajatukset kansalaistottelemattomuudesta, sodasta ja rauhasta ovat olleet usein ikävän ajankohtaisia. Hän kirjoitti aiheesta suurten romaaniensa lisäksi myös suorasanaisia esseitä, joissa hän kommentoi eläväisesti ajankohtaisia tapahtumia. Näistä esseistä on julkaistu Esa Adrianin suomentama valikoima Omantunnon kujanjuoksu – Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta (WSOY 1981). Esseissään Tolstoi kritisoi erityisesti tuhoisaa patriotismia, väkivaltaa lietsovaa kirkkoa, armeijaa ja asevarustelua. Taustalla olivat hänen omat Krimin sodan aikaiset kokemuksensa; hän osallistui nuorena sotilaana brittien ja ranskalaisten piirittämän Sevastopolin taisteluihin. Sotakokemusten ja vuorisaarnan innoittamana hänestä tuli myöhemmin vakaumuksellinen rauhanaatteen ja kansalaistottelemattomuuden puolestapuhuja. ”Olkoon hallituksella koulunsa ja kirkkonsa, lehdistö, miljardeja ruplia ja miljoonia kurinalaisia, koneiksi muutettuja ihmisiä, - koko tuo pelottavalta näyttävä karkean voiman organisaatio ei ole mitään totuuden voiman tuntevan ihmisyksilön sielussa syntyvän totuuden tiedostamisen edessä, ja tuosta ihmisestä totuus välittyy toiseen, kolmanteen, niin kuin yksi kynttilä sytyttää loputtoman määrän toisia kynttilöitä. Tuon valon tarvitsee vain syttyä, niin tämä niin mahtavalta näyttävä organisaatio sulaa, valuu alas kuin vaha tulen kasvoilta.”

Asfalttikukka

Antti Jalava (1949-2021) muistetaan erityisesti ruotsinsuomalaisten siirtolaisten elämän kuvaajana. Hän syntyi Suomessa, mutta muutti 10-vuotiaana perheensä mukana Ruotsiin ja kirjoitti ruotsiksi. Hänen tunnetuin teoksensa on Asfaltblomman vuodelta 1980, joka oli kohuttu arvostelumenestys Ruotsissa. Romaani ilmestyi seuraavana vuonna Pentti Saarikosken suomennoksena nimellä Asfalttikukka (WSOY 1981). Osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo suomalaistaustaisen Erkin yrityksistä sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Taustaan liittyvä häpeä ja huono itsetunto tekevät sopeutumisesta vaikeaa, varsinkin kun töitä on vaikea löytää ja elämän perusasiat eivät ole kunnossa. Teosta pidettiin Ruotsissa merkittävänä valaisuna siirtolaisten kokemusmaailman ja aiheeseen liittyvän keskustelun herättelijänä. Romaanin pohjalta tehtiin myöhemmin elokuva ja näytelmä. ”Nousin kiivaasti ja katosin vessaan, sitten menin Domukseen ja ostin saggaa sadallakahdellakympillä, kannoin kassit systeemiin ja ostin neljä pulloa punaviiniä ja yhden kokopullon reenattua, konkottelin sitten kädet täynnä kasseja ja kiliseviä pusseja torilla ja kävelin torin poikki syljeskellen, katsottamattakaan pizzeriaan päin missä Sirkka istui ja koputti ikkunaruutuun. Tvettomaatissa olivat koneet pysähtyneet, vedin vaatteet ulos ja ripustin ne kuivauskaappiin, istuuduin nahkanojatuoliin ja otin umpimähkään viikkolehden pöydällä olevasta kasasta. Minä olin ainoa siellä lukuunottamatta omistajaa, joka oli lihava keski-ikäinen nainen, ruusunpunaiset posket ja siniseksi värjätty tukka. Hän menisi varmaan pian konkkaan, melkein kaikillahan oli jo oma pesukone.”

Rebekka

Daphne du Maurierin ajaton uusgoottilainen romaani Rebekka (1938) kertoo tarunomaisen Manderleyn kartanon omistajasta Max de Winteristä ja tämän nuoresta toisesta vaimosta. Du Maurierilla on kyky luoda vahvoja tunnelmia riippumatta siitä kuljettaako hän lukijan valoisaan Monte Carloon, hienostohotelliin, jossa nuori nimetön kertoja tapaa tulevan aviomiehensä tai myöhemmin kirjassa Manderleyn hyytävään ilmapiiriin, jota hallitsee outo palvelija rouva Danvers. Manderleyn yllä häilyy Max de Winterin edesmenneen vaimon Rebekan haamu, joka vangitsee minäkertojan mielikuvituksen niin, että tämä pakkomielteisesti yrittää saada Rebekan kohtalosta selvyyttä hyödyntäen mielikuvituksensa synkimmätkin sopukat. Jännitys kirjassa syntyy minäkertojan perinpohjaisesta ympäristön havainnoimisesta, aivan ilman suoria tai osoittelevia kauhuelementtejä. Daphne du Maurier (1907-1989) muistetaan etenkin novellista Linnut (1952) ja romaanista Rebekka, joista Alfred Hitchcock ohjasi samannimiset elokuvat. Nykypäivänä du Maurieria arvostetaan myös siitä, että hän toi aikanaan feminiinisinä pidettyjä aiheita, kuten rakkaussuhteita, tarinoidensa keskiöön. Lue lisää: Rebekka – romantiikkaa ja jännitystä Manderleyn kartanossa

Monologit

Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) on suomenkielisen roolirunon keskeisiä pioneereja ja kehittäjiä. Hänen kaksi ensimmäistä kokoelmaansa ovat modernismin innoittamaa, mutta monella tapaa perinteistä runoutta. Kolmas kokoelma Arvo (Otava 1959) aloitti hänen ominta tyyliään vastanneen roolirunouden kauden. Puheenomaisia runoja sisältävä teos koostuu vanhan naisen monologeista. Seuraavassa teoksessaan Ilmaa (Otava 1960) puhujana on pieni tyttö. Naismonologit jatkuivat hänen viidennessä runokokoelmassaan Valta (Otava 1962), jossa ääneen pääsevät näyttelijätär ja lehtorinrouva. Pylkkösen uraauurtavat ja postuumisti tunnustetut monologit on koottu yhteen kokoelmalle Monologit (Otava 1976). Pylkkösen tekstit lähenivät 1960-luvun edetessä yhä enemmän kohti autofiktiivistä proosaa. Outi Oja kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Marginaalista käsin Pylkkönen on kuitenkin antanut arjen- ja elämänmakuisen äänen naisille, lapsille, vanhuksille ja mielisairaille. Kantaaottavana hän on erittäin poliittinen lyyrikko.” ”Einon lasten kanssa nauretaan, kun minä luen, näyttävät aina lehtiä ”Mummu lukee meille taas”. Ja minä annan mennä niin kuin sattuu, taitaa mennä asian vierestä. Kirjoittivat minun nimeni, katselin sitä ja sanoin ”Niemelän paitatehdas”, siltä se vähän näytti, mut lapsilla oli lysti. Täytyy toivoa, ettei niiden satu kohdalle samanlainen tehdas, kun tulevat vanhoiks.”

Tanssiaiset

Vuonna 1930 julkaistu tragikoominen tarina Tanssiaiset kertoo Kampfin perheen tanssiaisvalmisteluista vuoden 1928 Pariisissa. Pienoisromaani valottaa murrosikäisen tytön ja hänen ikuista nuoruutta tavoittelevan äitinsä suhdetta. Teoksessa yhdistyy mestarillisesti herkkyys ja piikikkyys. Samalla se saa pohtimaan elämänarvoja ja statuksen merkitystä. 1920-luvun seurapiirejä ja nousukkaita ei kohdella kirjassa silkkihansikkain. "Tanssiaiset... Hyvä Luoja, voi hyvä Luoja, se ihanuus, johon hänen hämärissä mielikuvissaan kuului pyörryttävää musiikkia, juovuttavia parfyymeja, häikäiseviä pukuja...ja hänet pantaisiin nukkumaan yhdeksältä niin kuin joka ilta, kuin pikkulapsi..." Venäläis-ranskalainen kirjailija Irène Némirovsky (1903-1942) kuuluu maailmansotien välisen ranskalaisen kirjallisuuden tähtiin. Némirovsky syntyi Kievissä 1903 varakkaaseen porvarisperheeseen, jossa satsattiin ranskankieliseen koulutukseen. Perhe pakeni bolshevikkien vallankumousta vuonna 1917 Moskovaan ja sieltä Suomen kautta Ruotsiin. Lopulta perhe asettui Ranskaan, jossa pankkiiri-isä vaurastui uudelleen. Némirovsky kuoli Auschwitzin keskitysleirillä 39-vuotiaana vuonna 1942.  

Levoton oksa, keinuva sydän

Runoilija Leif Färdingin (1951-1983) neljäs kokoelma Levoton oksa, keinuva sydän (WSOY 1977) on nuorena kuolleen kirjailijan teoksista ehkä koskettavin. Färdingiä on monesti pidetty hippisukupolven runoilijana, jonka herkät ja niukat miniatyyrirunot heijastivat aikakauden henkistynyttä yhteyttä itämaiseen ajatteluun ja toisaalta nuoren miehen kapinaa normielämää kohtaan. Hänen runoutensa oli kuitenkin riisuttu politiikasta ja kantaaottavuudesta ja se keskittyi sisäisen maailman kuvaamiseen. Hänen kolme ensimmäistä kokoelmaansa olivat hengeltään valoisia ja toiveikkaita, mutta Levoton oksa, keinuva sydän –kokoelmalla mukaan oli tullut synkkiä sävyjä. Helena Sinervo kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että kokoelman ”runojen minä on levoton ja ahdistunut, vuoroin onnellinen ja onneton.” ”Kun puhallan hahtuvapalloon laskuvarjot kieppuvat iloisesti tuulessa ja sanaton poikani nauraa. Olen pysähtynyt katsomaan tätä minkä kadotin kauan sitten.”

Shōsetsu - japanilaisia kertojia

Japanilaisen novellistin Ryūnosuke Akutagawan (1892-1927) tunnetuin kertomus Metsikössä (japaniksi Yabu no naka) ilmestyi sata vuotta sitten tammikuussa 1922 kirjallisuuslehdessä Shinchō. Novellissa pohditaan metsästä löytyneen tapetun samurain tapausta seitsemän eri todistajalausunnon kautta. Todistajien näkemykset ovat keskenään ristiriidassa ja lukijalle jää lopulta epäselväksi kuka on tappaja. Totuuden suhteellisuutta pohdiskeleva kertomus nojaa kuvastonsa kautta vahvasti japanilaiseen kansanperinteeseen, mutta käsittelee aihetta aikansa modernin kirjallisuuden keinoin. Akutagawa oli japanilaisen novellin (shōsetsun) merkittävimpiä uudistajia, joka toi raikkaita eurooppalaisen kirjallisuuden tuulahduksia naturalismin ja toisaalta tunnustuksellisen minä-kirjallisuuden kankeuttamaan ilmapiiriin. Veikko Polameri (1946-1979) on suomentanut novellin ja se on julkaistu hänen toimittamassaan antologiassa Shōsetsu – japanilaisia kertojia (Otava 1984). Akira Kurosawa ohjasi novellin pohjalta elokuvan Rashōmon (1950), jonka merkitys oli aikanaan valtava. ”Tehtyään minulle väkivaltaa tummakimonoinen mies katseli sidottua miestäni ja nauroi pilkallisesti. Miten pöyristyttävältä sen on täytynyt hänestä tuntua! Vaikka mieheni miten yritti päästä irti, köysi vain kiristyi hänen ympärillään. Kompuroin hänen luokseen… ei, minä vain yritin päästä hänen luokseen, mutta roisto ehti väliin ja paiskasi minut maahan. Juuri sillä hetkellä minä näin mieheni silmissä kiillon, jota on mahdoton kuvailla. Jotakin mihin sanat eivät riitä… tuo katse puistattaa minua vieläkin. Vaikkei hän kyennyt sanomaan sanaakaan, katse kertoi minulle sitäkin enemmän. Hänen silmissään ei välkkynyt viha eikä suru… vaan kylmä vieraus ja ylenkatse. Hänen katseensa pikemmin kuin roiston isku sai minut parkaisemaan ja sitten kadotin tajuntani.”

Tuuli nousee

Kirsi Kunnas (1924-2021) on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä ja myös rakastetuimmista kirjailijoista. Hän aloitti kirjallisen uransa runoilijana vaikeiden sotavuosien jälkeen 1940-luvulla. Hänen neljä ensimmäistä runokokoelmaansa kuuluvat suomalaisen modernistisen runouden parhaimmistoon. Näistä kolmas Tuuli nousee (WSOY 1953) palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Teoksen runoissa on paljon aforismin kaltaista pohdintaa ja kertovaa ainesta. Sen keskeisiä aiheita ovat luonto, linnut, moraalin ja etiikan kysymykset sekä taidepiireihin kohdistuva kritiikki. Teosta kiiteltiin ja se sai hyvän vastaanoton, mutta hän alkoi sen julkaisemisen aikoihin etsiä kirjoittamisen tapaa, jossa tunteiden ilmaiseminen olisi luontevampaa. Hän löysi pian lastenrunouden maailman ja julkaisi Tiitiäisen satupuun (WSOY 1956) vain pari vuotta myöhemmin. ”Yön luomi pimeä peittää linnun oksalle. Hiljaisuus, hiljaisuus kuin keinu keinuttaa tuulen käteen oksan. Yön tuuli lempeä tuudittaa tuulee oksa mukanaan, tuulen puu. Latvan tähdet lepattavat, avaruus. Hiljaisuus kuin lento linnun vie.” (runo ”Linnun kehtolaulu”)

Hyvää joulua, Jeeves

Englantilaisen P.G. Wodehousen (1881-1975) humoristisia Jeeves-tarinoita on julkaistu upeina suomennoksina jo kuuden paksun kirjan verran. Hyvää joulua, Jeeves (Teos 2011, suom. Kaisa Sivenius) on sarjan kolmas osa ja sisältää joulunaikaan sijoittuvan lyhyen niminovellin, joka on julkaistu alun perin vuonna 1927 The Strand Magazinessa. Siinä Bertie Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves joutuvat luopumaan uhkapelin täyteisestä joulunvietosta Monte Carlossa ja päätyvät viettämään joulua Bertien ihastuksen Bobbie Wickhamin luokse perheen maalaiskartanoon. Jeeves on tästä luonnollisesti nyreissään. Kirja sisältää myös kaksi romaanin mittaista tarinaa Kevättä rinnassa, Jeeves (vuodelta 1949) ja Eri reilua, Jeeves (vuodelta 1954). Kirjavinkkien Hannu kirjoittaa teoksesta: ” Jeeves-tarinat ovat perusrakenteeltaan melko samanlaisia kepeitä hassutteluja, mutta niiden lukeminen on yksinkertaisesti hauskaa.” ”Olin aavistanut nappiin, että iltaan sisältyisi aimo annos juhlariehaa, olihan jouluaatto. Ensiksi kylän kuoro ilmestyi etuovelle laulamaan joululauluja, minkä jälkeen joku ehdotti tanssia, ja sen päälle jutustelimme niitä näitä, joten pääsin palaamaan huoneeseeni vasta yhden jälkeen. Kaikki seikat huomioon ottaen ei tuntunut turvalliselta käynnistää iskua ennen kuin aikaisintaan kello puoli kolme, ja minun on pakko tunnustaa, että minun oli ponnistettava tahdonvoimani äärimmilleen, etten antanut periksi ja ryöminyt kutsuvana odottavien lakanoiden väliin. En ole enää tätä nykyä varsinainen peto valvomaan.”

Bouvard ja Pécuchet

Ranskalaisen Gustave Flaubertin (1821-1880) syntymästä tuli juuri kuluneeksi 200 vuotta. Hän oli Ranskassa kehittyneen realistisen kirjallisuuden merkittävimpiä pioneereja, jonka teoksissa viileät havainnot ympäröivästä todellisuudesta olivat esteettisenä lähtökohtana. Hänen parhaita teoksiaan on osittain kesken jäänyt romaani Bouvard ja Pécuchet (Desura 2003, suom. Antti Nylén), joka ilmestyi ensimmäisen kerran vasta Flaubertin kuoleman jälkeen. Hän oli ideoinut ja työstänyt teosta vuosikausia, ja hänen oli tarkoitus kirjoittaa sille myös jatko-osa. Romaanin päähenkilöinä on kaksi eriskummallista miestä, jotka vetäytyvät Normandian maaseudulle tutkimaan eri tieteenalojen saavutuksia. Heistä tulee nopeasti mm. maanviljelyn, lääketieteen, geologian, filosofian, kirjallisuuden, jne. erikoisasiantuntijoita, mutta kyllästyvät kaikkeen yhtä nopeasti. Flaubert halusi romaanissaan tutkia ihmisten typeryyden eri muotoja, mutta myös kielen ja kirjallisuuden kykyä kuvata todellisuutta. Romaania alettiin arvostaa vasta 1950-luvulla, mistä lähtien sitä on pidetty modernistisen kokeilevan romaanin edelläkävijänä. ”He lukivat ensiksi Walter Scottia.He hämmästyivät kuin olisivat löytäneet uuden maailman.Menneiden aikojen ihmiset, jotka olivat ennen olleet heille vain utuisia hahmoja tai nimiä, muuttuivat eläviksi olennoiksi, kuninkaiksi, prinsseiksi, noidiksi, palvelijoiksi, riistanvartijoiksi, munkeiksi, mustalaisiksi, kauppiaiksi ja sotilaiksi, jotka tekivät päätöksiä, taistelivat, matkustivat, kävivät kauppaa, söivät ja joivat, lauloivat ja rukoilivat – linnojen asehuoneissa, majatalojen mustuneilla penkeillä, kaupunkien mutkittelevilla kujilla, myyntikojujen ovikatosten alla, luostarien sisäpihoilla. Taiteellisesti sommitellut maisemat ympäröivät kohtauksia kuin teatterilavasteet. Ritari laukkaa pitkin rantasärkkiä. Raikas tuulenvire tuoksuu väriherneniityllä, vene lipuu kuunvalossa järvenselällä, haarniskat kimaltelevat auringossa, sadepisarat tippuvat lehtimajojen ylle. Vaikka he eivät tunteneet malleja, he pitivät näitä kuvauksia todenkaltaisina, ja illuusio oli täydellinen. Näin kului talvi.”