Päivän täky

Rakkaus niinku

Johannes Ekholmin (s. 1984) esikoisromaani Rakkaus niinku (Otava 2016) kuvaa yksityiskohtaisesti kolmikymppisen kirjailijan Joonan tuoreinta kirjaprojektia. Hän on rahapulassa muuttanut asumaan isänsä luokse Kirkkonummelle. Hänen isänsä on myös kirjailija ja tunnettu minäkeskeisestä miesproosastaan. Joona ei sulata isänsä tyyliä, vaan haluaa kertoa tarinansa moniäänisesti ja koherenttia minäkuvaa vältellen. Joonan teos rakentuu chat-keskusteluista, fragmenteista ja litteroiduista ääniviesteistä. Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Tämä on virkistävää: muotokokeiluja, etenkin sellaisia jotka hyödyntävät nettipuhetta, on suomalaisessa kirjallisuudessa tässä mittakaavassa lähinnä lyriikan puolella.” ”JOONA: Mut siis kun puhe tai teksti ei pelkästään kuvaa todellisuutta, se luo todellisuutta. Mut tuntuu että tää on just se juttu, mitä monet sun sukupolven ihmiset ei pysty sisäistää… Että myös negatiivinen huomio vahvistaa sitä asiaa mitä se väittää kritisoivansa… Jos surkuttelee sitä kun ei itse rikastunut ja pitää elämää paskana jos ei oo kallista autoa ja huvilaa, tulee arvottaneeksi köyhien elämän paskaks. Niinku elämä ei vois olla arvokasta ellei oo rikas. Vaik on tiedossa, että sen jälkeen ku perustarpeet saa kustannettuu niin varallisuudella ei oo mitään vaikutusta onnellisuuteen. Vaan siks että meillä on niin syvälle juurtunut ajatus että työ määrittää ihmistä.”

Taikavuori

Tässä kuussa tuli kuluneeksi 100 vuotta saksalaisen Thomas Mannin (1875-1955) romaanin Taikavuori (WSOY 1957, suom. Kai Kaila) ilmestymisestä. Romaani on yksi saksalaisen ja eurooppalaisen romaanikirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se kertoo parikymppisestä laivanrakennusinsinööristä Hans Castorpista, joka lähtee Alpeilla Davosissa sijaitsevaan parantolaan. Siellä hänen on tarkoitus lomailla ja tavata tuberkuloosia sairastavaa serkkuaan. Aika parantolassa venyykin seitsemäksi vuodeksi. Näiden vuosien aikana hän käy mielenkiintoisia filosofisia keskusteluita parantolan asukkaiden kanssa. Keskustelut avaavat näkymän eurooppalaiseen ajattelumaailmaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Romaanin pohjalta kuunnelman sovittaneen Outi Nyytäjän mukaan ”Taikavuoressa on kehotus katsoa asioita toisella tavalla kuin nykyään, suoraan”. Taikavuoren painos on ollut pitkään lopussa, ja sitä on ollut hankala löytää kirjastoista. Onneksi kirjasta on sen 100-vuotisjuhlan merkeissä ilmestymässä uusi painos joulukuussa 2024. ”Hans Castorp oli siis vuodepotilaana lauantai-iltapäivästä lähtien, koska häntä ympäröivän maailman korkein mahti, hovineuvos Behrens, oli niin määrännyt. Hän lepäsi kädet ristissä niskassa ja yllään yöpaita, jonka rintataskua koristivat koruommellut nimikirjaimet H.C. Hän makasi puhtaassa valkoisessa vuoteessaan, amerikattaren – ja luultavasti myös joidenkin muiden – kuolinvuoteessa ja katseli kattoon koruttomin, nuhan samentamin sinisin silmin pohdiskellen tilanteen outoutta. Ei pidä kuitenkaan otaksua, että Hans Castorpin katse olisi ilman nuhaa ollut kirkas ja selkeä, sillä hänen sisimmässään, olipa se miten mutkaton tahansa, vallitsi nyt sekava ja hapuilevan puolirehellinen tunnelma.”

Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin (s. 1964) romaani Irinan kuolemat (Like 2015) kertoo pienen Irina-tytön sota-ajan kokemuksista. Tarina käynnistyy pommitusten keskeltä Helsingistä ja etenee Ruotsiin, jonne Irina pääsee turvaan sotalapsena. Pienoisromaanin lopussa tyttö on jo vanha ja jälleen Helsingissä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Lyhyesti sanoen: toisinaan umpimustuudesta aukeaa yllättäen ovi. Ihanan valon ja vilvoittavien vetten sijasta se päästää tilaan, jossa sijaitsee jotakin sellaista, jonka me tunnistamme elämäksi.” ”Helsinki ei ollut entinen Helsinki. Irina muisti miltä kaupungissa oli näyttänyt ennen sotaa, joskin muistot olivat kuin vanuneen harsokankaan verhoilemia näkyjä. Silloin kaupungissa oli ollut siistiä ja rauhallista ja kadunkulmissa oli törmännyt usein ihmisten nauruun. Nyt painajaisunen linnut olivat tiputelleet mustalta taivaalta valtavia muniaan, jotka olivat talojen katoille ja kaduille ja puistoihin tipahdellessaan pirstoutuneet ja levittäneet pirstaleillaan hävitystä niin, että kaupunki oli mennyt rikki eikä juuri kukaan nauranut. Kaupungin ruhossa oli reikiä, kaupungin raajoista vuoti verta. Kaupungin suolet olivat paljastuneet.”

Turhuuksien rovio

Yhdysvaltalaisen Tom Wolfen (1931-2018) romaani Turhuuksien rovio (WSOY 1989, suom. Erkki Jukarainen) oli pitkän uran kohutoimittaja tehneen kirjailijan esikoisromaani. Se julkaistiin alun perin jatkosarjana Rolling Stone -lehdessä vuodesta 1984 alkaen, ja muokattuna järkälemäisenä romaanina vasta vuonna 1987. Romaani sijoittuu 1980-luvun New Yorkiin ja kuvaa yksityiskohtaisesti aikakauden nousukasmaista juppielämää. Päähenkilönä on Wall Streetin pankkimaailmassa rahaa tekevä Sherman McCoy, jonka yltäkylläinen luksuselämä kuitenkin romahtaa lopulta. Timo Harakka kirjoittaa 10 kirjaa rahasta -ohjelman blogissa: ”Minulle uusintalukeminen todisti, että Turhuuksien rovio kestää aikaa. Se on nautinnollinen, suuri satiirinen panoraama 1800-luvun realismin mestareiden tyyliin. Wolfe onnistuu päivittämään idolinsa, Balzacin.” ”Seuraavana aamuna Sherman McCoy huomasi jotakin ennenkokematonta niiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän oli ollut Pierce & Piercellä. Hän ei kyennyt keskittymään. Kun hän tavallisesti astui meklarihuoneeseen ja tasolasiseinän räikeä valo iski häntä vastaan ja ahneuden ja kunnianhimon hullaannuttaman nuoren legioonan karjunta kietaisi hänet sisäänsä, kaikki muu hänen elämässään väistyi ja maailma muuttui pieniksi vihreiksi symboleiksi, jotka lipuivat tietokonepäätteiden mustien ruutujen poikki. Jopa hänen elämänsä typerimmän puhelinsoiton jälkeisenä aamuna, sinä aamuna jolloin hän oli herättyään pohtinut, jättäisikö vaimo hänet ja veisi mukanaan hänen elämänsä kalleimman, nimittäin Campbellin – jopa sinä aamuna, heti hänen meklarihuoneeseen astuttuaan, elämän perimmäiset kysymykset olivat pelkistyneet, aivan noin vain, ranskalaisiksi kultakantaan sidotuiksi obligaatioiksi ja USA:n hallituksen kaksikymmenvuotisiksi.”

Jalat ilmassa

Antti Röngän (s. 1996) romaani Jalat ilmassa (Gummerus 2019) kertoo yliopisto-opintojaan aloittelevasta Aarosta. Hänellä on takanaan rankka koulukiusaamisen varjostama lapsuus ja nuoruus pikkupaikkakunnalla. Opiskelut Jyväskylässä antavat hänelle mahdollisuuden aloittaa oman elämänsä rakentamisen alusta, ikään kuin tyhjältä pöydältä. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja hänen on aluksi vaikea ottaa paikkaansa uudessa porukassa. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Hätkähdyttävän suorasukaisesti sanaileva Jalat ilmassa toteuttaa uljaasti sitä ainoaa tehtävää, joka kirjallisuudella voi olla: saa näkemään maailman toisen ihmisen silmin.” ”En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja tsemppijulisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä.”

Hevonen meni baariin

Israelilaisen David Grossmanin (s. 1954) romaani Hevonen meni baariin (Otava 2018, suom. Arto Schroderus) pääosassa on keski-ikäinen rääväsuinen standup-koomikko Dovaleh Greenstein. Hän esiintyy israelilaisessa pikkukaupungissa, jonka yleisössä on tuttuja hänen menneisyydestään. Romaanin kertoja on yleisön joukossa istuva keski-ikäinen tuomari, jolla on yhteinen lapsuus koomikon kanssa. Romaani koostuu käytännössä kokonaisesta pitkäksi venyvästi standup-esityksestä. Herman Raivio kirjoittaa Nuoressa voimassa Booker-palkitusta teoksesta: ”Hevonen meni baariin kertoo tarinankertomisesta, siitä miten tarinat voivat samaan aikaan vaikuttaa ja pitkästyttää. Tämän kaiken Grossman kuvaa ajatuksella.” ”Hän kävelee verkkaisesti lavan oikeassa reunassa olevalle kuluneelle punaiselle tuolille. Tuoli on iso ja upottava. Ehkä sekin – niin kuin iso kupariuurna – on jäänyt jostain vanhasta näytelmästä .Hän lysähtää tuoliin huokaisten, uppoaa syvemmälle ja syvemmälle, kunnes tuoli uhkaa nielaista hänet.Ihmiset tuijottelevat juomiinsa, huljuttelevat viiniä lasissaan ja näykkivät hajamielisinä pähkinöitä ja pretzeleitä pienistä kulhoista.Hiljaisuus.Sitten vaimeaa kikatusta . Hän näyttää pikkupojalta jättiläisen tuolissa. Huomaan, että jotkut yrittävät olla nauramatta ääneen ja välttelevät hänen katsettaan, ikään kuin pelkäisivät sekaantuvansa johonkin mutkikkaaseen yhtälöön, jota hän parhaillaan ratkaisee.”

Musta timantti

Mooses Mentulan (s. 1976) novellikokoelma Musta timantti (WSOY 2011) sisältää kuusitoista novellia, joissa pureudutaan nykypäivän suomalaisten kipupisteisiin. Monissa novelleissa päähenkilönä on mies, mutta mukana on myös novellit koululaistytöstä ja thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Mentulan esikoisteoksen novellit ovat tiiviitä ja lyhyitä, mutta niihin mahtuu silti paljon. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Novellit avaavat nykymiehen maailmaa keskittämällä elämän solmukohtiin: naissuhteet ja seksi, perheytyminen, työttömyys, avioerot, vanheneminen, ja tietysti vastaostettu hometalo.” ”Suomi on pitkä maa, muuta ei loputon. Tienvarren männyt muuttuivat kuusiksi. Kuuset kasvoivat lyhtypylväitä korkeammiksi. Vilkas liikenne turvotti tiet. Ensin kaistat levenivät ja sitten ne lisääntyivät. Peltojen sijaan teiden varsilla oli ostoskeskusten parkkipaikkoja ja autokauppojen peltimeriä. Finnairin kone humisi tien päältä. Antista tuntui, että pyörät ottavat kohta kattoon kiinni. Kaasujalka painautui kohti pohjaa, jotta ehtisi pois alta. Kehä 1:ltä sojotti viitta Kivikkoon. Siellä se odottaisi. Antti käänsi parkkipaikalle. Parakkimaisessa talossa oli vaaleansiniset teräsparvekkeet. Yhdellä niistä seisoi Janita. Se vilkutti.”

Kapina

Itävalta-Unkarin Brodyssa (nykyään osa Ukrainaa) syntyneen Joseph Rothin (1894-1939) pienoisromaani Kapina (Atena 2002, suom. Ilona Nykyri) ilmestyi alun perin sosiaalidemokraattien Vorwärts-lehdessä vuonna 1924. Romaani kertoo sotainvalidi Andreas Pumista, joka on kokenut elämässään kovia ja on menettänyt lähes kaiken. Hän on menettänyt jalkansa, ja elättää itsensä posetiivia veivaamalla. Hän uskoo kaikesta huolimatta valtaapitävien ja lakien olevan hänen puolellaan. Lohtua ja iloa elämään tuo hänen naisystävänsä Katharina. Jan Blomstedt kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Joseph Roth ei ole yhtä terävän arvoituksellinen kuin Kafka, mutta muuten saman keskieurooppalaisen ironian tunnistaa.” ”Andreas veivaa sopivalle päälle sattuessaan posetiivin kampea niin nopeaan että valssi alkaa kuulostaa rivakalta ja sotaisalta kuin marssi. Hänen tekee nimittäin itsensä toisinaan mieli kuulla marssisäveliä, erityisesti villeinä ja harmaina päivinä kun sade ilmoittaa tulostaan kolotuksena amputoidussa jalassa. Ajat sitten haudattua jalkaa särkee. Polvi ajettuu siniseksi siltä kohtaa josta jalka on sahattu poikki. Puujalan polvikuoppaa vuoraava tyyny ei ole enää tarpeeksi pehmeä. Tyynyssä on täytteenä jouhia ja se on jo loppuun käytetty. Täytteen pitäisi olla untuvaa tai turkista. Andreaksen on pantava tällaisina päivinä muutama nenäliina puujalan polvikuoppaan. Ei niistä paljon hyötyä ole.” 

Sirkka

Anni Saastamoisen (s. 1986) esikoisromaani Sirkka (Kosmos 2019) kertoo keski-ikäisestä rutiineita rakastavasta Sirkasta. Hänen elämässään ei tapahdu paljoakaan, mutta silti hän on tyytyväinen. Kaavamaiset kuviot rikkoutuvat välillä hänen energisen ja rempseän äitinsä ja ystävänsä ansiosta. Venla Rossi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sillä vaikka Sirkassa ei ole suuria käännekohtia eikä oikeastaan edes kovin kummoista juonta, siinä on oivaltavaa kuvausta niistä yksityiskohdista, jotka meitä kaikkia kaiken aikaa ympäröivät.” ”Sirkka seisoo lähikauppansa kassojen päätyyn sijoitetun ilmoitustaulun äärellä. Se on täynnä lappuja, joissa myydään ja ostetaan kaikkea polkupyöristä terraarioihin ja siivouspalveluihin. Joukossa on myös ilmoituksia kaikenlaisista tapahtumista, kuten myyjäisistä ja kirpputoreista ja sellaisista. Tapahtumat eivät kiinnosta Sirkkaa, eikä Sirkka tarvitse mitään, mutta hän pysähtyy silti aina lukemaan ilmoitustaulua, koska yksi asia häntä kiinnostaa: kirjoitusvirheet.”

Kepponen

Italialaisen Domenico Starnonen (s. 1943) romaanin Kepponen (WSOY 2019, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) päähenkilönä on iäkäs kuvittaja Daniele Mallarico. Häntä pyydetään tyttärensä Mario-pojan lapsenvahdiksi entiseen lapsuudenkotiinsa Napoliin. Hän suhtautuu tyttärensä ehdotukseen nihkeästi, mutta suostuu lopulta. Isoisän ja pojan kipinöivä suhde osoittautuu hankalaksi, mutta lopulta myös opettavaiseksi. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Starnone kuvaa syvästi ja monikanttisesti taistelua menneisyyden ja omien harhojen kanssa. Samoin myös sukupolvien kuilua ja avioliittoon liittyviä mustasukkaisuuden kiemuroita.” ”Mariolla ei ollut mitään halua solmia rauhaa minun kanssani. Mutta vielä vähemmän minua halutti tehdä sovinto hänen kanssaan, sillä tiesin, että mitä suurempi sopu ja rakkaus välillämme vallitsisivat sitä varmemmin hän olisi kimpussani. Olin silti vähän huolissani, sillä Bettan soittoaika lähestyi, enkä halunnut hänen hermoilevan pojasta, tyttärelläni oli jo ihan tarpeeksi kestämistä mustasukkaisessa aviomiehessä, joka tenttasi häntä jatkuvasti hänen tekemisistään. Kun me ruoan jälkeen tiskasimme lounas- ja illallisastioita – Mario murjotti edelleen, mutta piti silti itseään yhä minun pikku apurinani ja toimitti minulle kuin hengenhädässä kaiken tarpeellisen, saippuaa, pesusienen, pyyhkeen – aloin roiskia vähän vettä hänen päälleen ja toistelin: kepponen. Vielä jonkin aikaa pikku apuri jaksoi olla vihoissaan, riiputti päätään, torjui minut pontevasti.”

Kuparitalo

Harri Närhen (s. 1953) Kuparitalo (WSOY 2016) on trillerimäinen romaani, jonka keskeisiä paikkoja on Helsingin Töölössä sijaitseva Outokumpu Oy:n entinen pääkonttori. Siellä pitää toimistoaan asianajaja Sari Brosélius, joka saa erikoisen työtehtävän. Hän joutuu selvittämään rautatieaseman seinällä olevan Järnefeltin freskon todellista omistajaa. Tarinaan liittyy myös somalitaustaisen Awaale Valonsuun matka Somaliaan selvittelemään sukulaistensa tekemisiä. Harri Nordell kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Harri Närhi on vikkelä juonenkuljettaja ja mainio satiirisessa henkilökuvauksessa. Kuparitalo pitää otteessaan loppuun saakka.” ”Asianajaja Sari Brosélius menestyi, koska voitti oikeudessa monet vaikeina tai mahdottomina pidetyt riita-asiat. Usein hänen hoitamaansa juttua ei tarvinnut edes viedä oikeusistuimen ratkaistavaksi, vaan hän onnistui laatimaan osapuolille sellaiset ehdot, että kumpikin saattoi suostua niihin kasvojaan menettämättä. Se vaati ihmistuntemusta ja hyvin huolellista paneutumista tosiseikkoihin, mutta se kuuluu hyvän lakimiehen perustaitoihin. Silti vain harva ymmärsi nyanssit ja vaihtoehdot niin hyvin kuin hän, ja etenkin ulkomaisten kiistojen hoidossa Sarin maine levisi nopeasti asioita ymmärtävien parissa. Kohtalo ei missään asiassa valitse voittajaa, vaan voittaja valitsee kohtalonsa, se oli lakimies Broséliuksen uskontunnustus ja kokemuksen kautta opittu ehdoton elämänviisaus.”

Vuosisadan matkustaja

Argentiinalaisen Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja (Tammi 2015, suom. Tarja Härkönen) sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Saksaan. Päähenkilö Hans on saapunut postivaunuilla eriskummalliseen Wandernburgin pikkukaupunkiin yöpyäkseen siellä. Vierailu muuttuukin pitkäksi oleskeluksi, sillä hän käy tapaamiensa ihmisten kanssa loputtomia keskusteluita aikakauden filosofisista ja aatteellista kysymyksistä. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan, että ”Vuosisadan matkustaja on nuoren tekijän loihtima hämmästyttävä laboratorio anakronismeineen ja esiin kääntyvine saloineen.” ”Vielä muutama päivä sen jälkeen kun oli tutustunut posetiivariin, Hans suunnitteli lähtevänsä Wandernburgista hetkenä minä hyvänsä. Mutta tietämättä oikein miksi, hän lykkäsi lähtöään edelleen. Soittotavan lisäksi yksi kiehtovimpia asioita posetiivarissa oli se, miten hän suhtautui koiraansa. Franzilla, joka oli hovawart, oli leveä otsa, valpas kuono ja vilkas ja tuuhea häntä. Se säästeli haukahduksiaan ikään kuin ne olisivat olleet kolikoita. Vanhus antoi sen näyttää tietä, kun he kävelivät luolan ympäristössä, puhui sille ja vihelsi posetiivin melodioita jotta se nukahtaisi. Franzilla tuntui olevan ilmiömäinen kuulomuisti: jos kappale jäi joskus kesken, se protestoi. Välillä he vaihtoivat yhteisymmärrystä kuvastavia katseita, aivan kuin olisivat tavoittaneet säveliä joihin kuulo ei ulottunut.”

Julkeat

Elina Loisan (s. 1978) esikoisromaanin Julkeat (Gummerus 2010) minäkertojana on pikkukaupungista kotoisin oleva nuori nainen. Hän juhlii ja tuhlaa toimetonta aikaansa hyvän ystävänsä Maxin kanssa. Molemmilla on takanaan irtosuhteita sekä naisten että miesten kanssa. Kirjavinkkien Irja kirjoittaa: ”Kirja on hulppea kertomus siitä, millaista on elää marginaalielämää ilman aikatauluja ja etukäteissuunnitelmia. Yhdessä ylikoulutettujen pätkätyöläisten tai työttömien kanssa, halvimpia(kin) ravintoloita katsastaen, elämäntapasiipeilijöinä.” ”Olin aika kyllästynyt etsimään yösijaa baareista. Minulle ei sekunda kelpaa, ja helmet ovat harvassa, kuten tiedetään. Tietenkään minun ei tarvitse jäädä nuolemaan näppejäni, jos jonkun haluan, mutta joskus kiinnostavia panokohteita ei ole tarjolla. Olin kyllästynyt liian kapeisiin sinkkupojan vuoteisiin. Olin kyllästynyt tympeisiin jääkaappeihin, joissa oli joko pelkkä valo tai sitten eri muodoissa eläin- ja transrasvoja. Joka kerta, kun tulin takaisin Maxin luo yövyttyäni jonkun kustannuksella, olin kuolla nälkään ja Max sai ensimmäiseksi kokata minulle kunnollisen terveellisen, eettisen ja maittavan aamiaisen.”

Kuinka aika pysäytetään

Brittiläisen Matt Haigin romaani Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co 2018) kertoo miehestä, joka ikääntyy epätavallisen hitaasti. Tom on syntynyt vuonna 1581, mutta näyttää yli 400 vuotta myöhemmin vain nelikymppiseltä. Hän on elämänsä aikana törmännyt Shakespeareen, F. Scott Fitzgeraldiin ja kapteeni Cookiin. Hän on vaellellut vuosisatoja, ja on kykenemätön sitoutumaan ihmisiin tai paikkoihin. Nykyhetkessä hän toimii historianopettajana Lontoossa. Toni Jerrman kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Taianomainen tarina soljuu eteenpäin mukaansatempaavasti. Haigin tekstiä on ilo lukea, ja se herättää hienosti henkiin sekä keskeiset roolihahmot että maailman, jota he kansoittavat.” ”Sanotaan, etteivät muut eläinlajit kehity. Mutta eihän ihmismielikään kehity. Olemme yhä samoja puusta laskeutuneita simpansseja, mutta nyt meillä on isommat aseet. Tiedämme riittävästi tajutaksemme, että olemme rakentuneet kvanteista ja hiukkasista aivan kuten kaikki muukin, mutta yritämme silti erottaa itsemme maailmankaikkeudesta, jossa elämme, ja omaksua jonkinlaisen merkityksen, joka on puuta tai kiveä tai kissaa tai kilpikonnaa tärkeämpää.Tässä minä siis olen pää täynnä inhimillistä pelkoa ja tuskaa, rinta ahdistuksesta kireänä, ja mietin paljonko tulevaisuutta minulla on vielä edessäni.”

Viimeiset polttarit

Roope Lipastin (s. 1970) romaani Viimeiset polttarit (Atena 2016) kertoo nimensä mukaisesti polttareista. Vanhat lapsuudenystävät kokoontuvat idylliselle kesämökille bilettämään ja keskustelemaan. Juhlijoiden tiet ovat elämässä kulkeneet pitkään eri suuntiin, mutta silti kaveruus ja yhteys on vielä olemassa. Monen elämässä on kuitenkin tapahtunut ikäviä asioita, joista muut eivät tiedä mitään. Ulla kijoittaa blogissaan Ullan luetut kirjat: ”Lipasti on tavoittanut kesäisen tunnelman aidosti iloineen ja murheineen. Miehetkin hiljenevät maiseman edessä. Käkkärämännyt ja luodot  vaientavat mielen. Saariston kesässä on suolan tuoksu ja lokkien äänet.” ”Lokki levitti siipensä ja antoi itsensä vain liitää. Sitä oli mukava katsoa. Vesa piti linnuista, niiden monimuotoisuudesta, vaikkei hän mikään vannoutunut lintumies ollutkaan. Ei sellainen, joka lähtee aamuyöllä toiselle puolelle maata kuntelemaan kun pusikosta ehkä kuuluu krui. Mutta linnut olivat mielenkiintoisia. Niitä oli niin paljon ja erilaisia. Silti ne olivat jotenkin mukavalla tavalla huomaamattomia. Joutsenpariskunta uiskenteli luodon lähellä. Ne olivat kotoisia aamun sinessä, uhkuivat parisuhteen voimaa. Sitä, että yhdessä tässä uidaan kohti maailman tyrskyjä ja yhdessä myös pysytään. Niiden kaulat oli tehty yhteenkietoutumista varten.”

Kallis elämä

Kanadalaisen Alice Munron (1931-2024) viimeiseksi jäänyt teos on novellikokoelma Kallis elämä (Tammi 2013, suom. Kristiina Rikman). Teos koostuu 10 fiktiivisestä novellista ja neljästä omaelämäkerrallisesta tekstistä. Novelleissa liikutaan menneisyydessä, ja pääosassa ovat usein keski-iän ylittäneet naiset. Novelleissa on aineksia Munron oman elämän varhaisvaiheista ja lapsuudesta, mutta myös nykyhetkestä: novelli Järvi näköetäisyydellä käsittelee kiinnostavalla tavalla muistisairautta. Neljän omaelämäkerrallisen tekstin otsikkona on osuvasti finaali, sillä se jäi Nobelilla ja Bookerilla palkitun kirjailijan viimeiseksi. Suvi Ahola kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Näiden vanhojen naisten kautta Kallis elämä koskettaa lujimmin. Dementia ja kuolema ovat läsnä.” ”Hän siis kävelee eteenpäin pitkin pääkatua. Lääkärin nimi on palannut hänen mieleensä, niin kuin asioilla tapana silloin kun ei ole enää hätä. Kadunvarren talot on rakennettu enimmäkseen 1800-luvulla. Toiset puusta, toiset tiilistä. Tiilitalot ovat usein kaksikerroksisia, puiset vaatimattomampia, puolitoistakerroksisia, yläkerran huoneissa viistokatto. Joidenkin ulko-ovet avautuvat melkein suoraan kadulle, toisten taas avokuisteille, toisinaan lasiverannoille. Sata vuotta sitten ihmiset olisivat istuskelleet tällaisena iltana kuisteillaan tai vaikka portaillaan. Kotirouvat olivat tiskanneet tiskinsä ja siivonneet keittiönsä viime töikseen siltä päivältä ja miehet kelanneet letkut vyyhdelle kasteltuaan nurmikon.”

Sunset Park

Yhdysvaltalainen Paul Auster (1947-2024) oli yksi viime vuosikymmenten merkittävimmistä prosaisteista.  Hänen romaaninsa Sunset Park (Tammi 2011, suom. Erkki Jukarainen) sijoittuu vuoden 2008 finanssikriisin aikaan, jolloin työttömyys ja sosiaaliset ongelmat lisääntyivät räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa. Brooklynin Sunset Parkin reunalla sijaitsee hylätty talo, jonka päähenkilö Miles valtaa ystäviensä kanssa. Menneisyyden traumat ovat pakottaneet Milesin luopumaan yliopisto-opinnoista ja samalla hän on rikkonut välit vanhempiinsa. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Sunset Park on syvällinen tarina olemisen pohjattomasta vaikeudesta. Siitä huolimatta lukukokemus ei ole raskas. Päinvastoin. Yksinkertaisesti: Sunset Park on äärimmäisen kaunis ja tosi romaani.” ”Sinä päivänä Ellen esitteli hänelle kuusi tai seitsemän vapaata huoneistoa, mutta yksikään niistä ei miellyttänyt häntä, ja kun he sitten kävelivät pitkin hautausmaan reunaa, he ohittivat sattumalta autioituneen korttelin Neljännen ja Viidennen Avenueiden välissä ja huomasivat talon, huvittavan näköisen kaksikerroksisen puutalon, johon kuului katettu etukuisti ja joka näytti kaikkinensa siltä kuin se olisi varastettu keskeltä Minnesotan preeriaa ja mätkäytetty vahingossa keskelle New Yorkia. Sen toisella puolella oli roskien täyttämä tyhjä tontti paljaaksi kaluttuine autonraatoineen ja toisella puolella metalliluurankoa muistuttavan minikerrostalon kehikko, jonka pystyttäminen oli keskeytynyt toista vuotta sitten. Kalmisto oli suoraan vastapäätä, mistä syystä kadun toisella puolella ei ollut muita taloja ja sen ansiosta myös autiotalo oli likimain huomaamaton.”

Kosken kahta puolta

Jari Järvelän (s. 1966) romaanin Kosken kahta puolta (Tammi 2018) päähenkilönä on 7-vuotias poika. Eletään kesää vuonna 1977 ja poika viettää aikaa molempien mummiensa kanssa. Mummit eivät kuitenkaan tule keskenään toimeen, sillä heitä erottaa vuoden 1918 traagiset tapahtumat. He ovat eläneet nuoruutensa samassa kaupungissa, mutta toisen perhe on ollut punaisten ja toisen valkoisten puolella. Finlandia-ehdokkaanakin ollut teos pohjautuu Järvelän omakohtaisiin muistoihin. Tuijata kirjoittaa blogissaan: ”Kirjan luoma maailma tempaa mukaansa. Sävyt vaihtelevat, ja lapsikertojan terävyys ja huomiokykyisyys tarjoavat huvitushetkiä sen ohella, että taattuun Järvelä-tyyliin sotatapahtumat esitetään niin karmaisevina kuin ne vain voivat olla.” ”Sofia asuu Sammonkadulla. Mäkin asun Sammonkadulla mutta eri kaupungissa, meidän katunumeroissa on vain yhden numeron ero. Joskus mä herään Kouvolassa öisin kun pitää käydä pissalla. Makaan pimeässä selälläni ja ajattelen että mummi asuu viereisessä talossa eikä monensadan kilometrin päässä. Sammonkatu on taikakatu. Katselen seinällä heiluvia oksien varjoja, nousen sängystä  ja kävelen kuunvalossa halki pitkän viileän eteisen. Kerran avasin ulko-oven ja kuljin paljain jaloin yli kostean pihanurmikon pensaiden keskelle. Sieltä kajasti valoa, olin varma että puskan keskellä oli kätkössä mummila. Päiväsaikaan se pysyy piilossa mutta yöllä se on mahdollista nähdä. Tunkeuduin pensaaseen, tuike olikin radiomaston valo joka kutsui lentokoneita luokseen.”

Yksinäisyyden kaivo

Englantilaisen Radclyffe Hallin (1880-1943) romaani Yksinäisyyden kaivo (Basam 2010, suom. Milla Karvonen) on lesbokirjallisuuden klassikko. Alun perin vuonna 1928 ilmestynyt teos sai aikaan valtavaa kohtua, mikä johti siveettömyysoikeudenkäyntiin ja teoksen julkaisukieltoon. Romaani kertoo yläluokkaan kuuluvaan perheen poikamaisesta tyttärestä Stephen Gordonista. Hänen isänsä Sir Phillip ymmärtää tytärtään, mutta muiden on vaikea hyväksyä häntä. Romaanissa käydään läpi Stephenin ihastuksia ja rakkaussuhteita, mutta naisten välisen rakkauden kuvaus pysyy läpi teoksen hienovaraisena. Penjami Lehto kirjoittaa blogissaan Jäljen ääni: ”Toisaalta kyse on lesbokirjallisuuden pioneerityöstä ja tärkeästä kannanotosta, mutta toisaalta teos (päähenkilönsä ajatusmaailman kautta) ei varsinaisesti pura patriarkaatin valtarakenteita vaan haluaa vain tuoda ne myös maskuliinisten naisten ulottuville.” ”Mutta mikä hän oikein oli? Hän palasi ajatuksissaan lapsuuteensa ja törmäsi menneisyydessään moniin asioihin, jotka hämmensivät häntä. Hän ei ollut koskaan oikein ollut kuin muut pikkulapset, hän oli aina ollut yksinäinen ja tyytymätön, hän oli aina yrittänyt olla joku muu – sen takia hän oli pukeutunut nuoreksi Nelsoniksi. Muistellessaan noita päiviä hän tuli ajatelleeksi isäänsä ja mietti, aivan kuten silloinkin, voisiko tämä auttaa häntä.”

Nimi jolla kutsutaan öisin

Emma Kantasen (s. 1989) esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus 2019) kertoo kiinalaisessa pelifirmassa työskentelevästä nuoresta suomalaisnaisesta. Hän on lahjakas peligraafikko, joka joutuu ulkomaalaisena tottumaan täysin vieraaseen työkulttuuriin. Sopeutuminen on hankalaa myös vapaa-ajalla, sillä kielitaidottoman on hankala tutustua paikallisiin. Hän löytää ymmärtäjiä paikallisesta lesbojen alakulttuurista, johon liittyy kuitenkin väkivaltaa ja länsimaisesta näkökulmasta hämmentävän jäykkiä normeja. Romaani pohjautuu Kantasen omiin kokemuksiin kiinalaisessa Funplus-pelifirmassa työskentelystä. Helena Ruuska kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Kantasen omaelämäkerrallinen esikoisteos on kiinnostava puheenvuoro, jossa ravistellaan pelialaa, naissuhteita ja kulttuurisia kliseitä.” ”Tarkkailin yhä salaa muiden tiimien pelien kehitystyötä. Siitä oli muodostunut miellyttävä leikki, sillä mystinen osa aivoissani palkitsi minut aina, kun näin jonkin tismalleen samanlaisen yksityiskohdan kuin jossain länsimaisessa suosikkipelissäni. Pienten kopioitujen viitteiden löytäminen oli vielä tyydyttävämpää kuin huomata, kuinka räikeästi varastimme kiinalaiseen peliin hahmoja, logoja ja pahimmillaan koko pelin perusidean. Eräällä toisen tiimin luomalla hahmolla oli täsmälleen samanlaiset vihreät smaragdinapit kuin tunnetulla hahmolla pelissä, jota olin Suomessa pelannut lähes addiktoituneesti.”