Essee: Runominä ei kirjoita

Vesa Rantama

Lyyrisen runouden suuri keksintö, jota ilman nykyinen elämämme olisi täysin tunnistamatonta: Minä.

Ensimmäinen tradition tuntema runoilija, joka kasvatti täysipainoisen Minän, on luultavasti lesboslainen Sapfo. Minä syntyi vasten eeppisen runouden jumalia ja suuria sotasankareita, jotka täyttivät tiettyjä ennalta määrättyjä tehtäviä, olivat siis suuren roolinsa vankeja. Sankareillakin oli heikkouksia, kuuluisat Akilleen kantapäät, mutta ne olivat heikkouksia vain suhteessa heidän ylivertaiseen voimaansa. Sapfo taas näytti täysimääräisesti Minän heikkouden ja voimattomuuden.

Sankarillisinta olikin kuvata yksilön kärsimystä rakkauden äärellä. Paradoksaalisesti tämä oli myös suurempaa ja ihanampaa kuin sotavoitot koskaan. Esimerkki on Sapfon kenties tunnetuimmasta runosta, joka alkaa säkeillä ”Kuin jumala on tuo mies”:

”kylmä hiki peittää minut
vapisen kauttaaltaan
olen kalpeampi kuin ruoho
luulen että kohta kuolen”
(Suom. Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen)

Minän suuruus on siinä, että hänen ei tarvitse olla kenraali, kuningatar, paavi tai Suuri Kirjallinen Nero ollakseen merkittävä. Minän ei tarvitse olla edes runoilija. 

Ei Minä voikaan olla runoilija. Paljon lähempänä hän on lukijaa, niin kiinni korvan juuressa, että sitä ei yleensä huomaa. Tyypillinen tapa lukea ja erityisesti opettaa runoutta on ollut projisoida Minä takaisin runoilijaan ja pohtia, miltä hänestä on mahtanut tuntua. Kiinnostavampaa on kuitenkin kysyä, miltä lukijasta tuntuu viivähtää runossa, olla ainakin hetken aikaa Minä.

Minä on runoudessa läsnä täysimääräisemmin kuin proosateoksissa, sillä proosassa hänen roolinsa typistetään usein kertojaksi. Proosassa hänellä on tehtävä, usein kertoa tarina. Runoudessa Minän on mahdollista kokeilla omaa rooliaan, laajentaa rajojaan suhteessa kaikkeen siihen mitä hän maailmasta tietää.

Modernin lyriikan suurimmat, esikuvalliset minät tulevat Ranskasta ja Yhdysvalloista. Itse olen jumiutunut erityisesti kahteen amerikkalaiseen Minään, jotka koskettavat runoilijuuden kahta ääripäätä.

Emily Dickinson oli prototyyppinen erakkorunoilija, joka poistui huoneestaan lähinnä hoitamaan puutarhaa ja jonka minä matkusti abstrakteihin, kaikkia yhdistäviin maailmoihin. Erakkous on sitkeä mielikuva, tutkimuksen mukaan osin valheellinen, mutta Dickinsonin runoudesta välittyy ennen kaikkea ajatus, ei niinkään suora aistihavainto.

Walt Whitman puolestaan oli kulkuri ja kiertäjä, jonka runoudessa elävät hänen näkemänsä ja kohtaamansa asiat. Modernit Minät usein sijoittuvat jonnekin Whitmanin ja Dickinsonin väliselle akselille, makuuhuoneen ja maankiertäjän väliin.

Moni Minä viihtyy silti jossain aivan muualla. Avaruudesta ja erittäin kaukaisesta, esi-inhimillisestä menneisyydestä on esimerkiksi tullut tämän vuosituhannen runoudessa suosittuja vierailukohteita. Runous on riittävän abstrakti laji taivuttaakseen aikaa, pitääkseen sitä pilkkanaan: muutaman säkeen aikana voi kulua miljoonia vuosia Minän elämässä.

Runoudessa ylipäätään on aina runsaasti heitä, jotka löytävät paikkansa jakolinjojen (Dickinson vai Whitman?) ulkopuolelta. Voin lasketella määritelmiä runoudesta selkeyden vuoksi ja omaa makuani hahmottaakseni, mutta samalla tunnustaa, että ne eivät päde kaikissa tapauksissa. Määritelmien pakeneminen, niiltä piiloutuminen, on yksi runouden hienoimmista ominaisuuksista.

Varsin usein Minä kätkeytyy runossa, ja on tulkintakysymys, onko hän siellä lainkaan. Runo voi vaikkapa näytellä olevansa kahvipannu, kivi tai jokin muu objekti. Usein valitsemme lukea tälläisenkin runon niin, että kuvittelemme sen tulevan Minän suusta. Stuttgartissa esimerkiksi sijaitsee Ian Hamilton Finlayn patsas, joka edustaa konkreettista runoutta. Siitä voi lukea sanan schiff (laiva) ainoastaan heijastuksena patsaan edessä olevasta vesilammikosta.

Tässä tapauksessa runon Minä on ainoastaan se lukemisen konventio, jonka tuomme mukanamme runopatsaan luokse. Tai ei ainoastaan: Minä olen hän, joka kykenen lukemaan sanan ”laiva” Finleyn patsaasta, ottamaan sen vastaan runoutena. Olen Runominä.

***

Minällä on takuulla jotain tekemistä kaiken sen tiedon kanssa, mitä maailmasta ja maailmankaikkeudesta olemme evoluutiohistorian aivan viime sekunteina saaneet – tiedon erottumattomuus subjektista on asia, jonka runous opettaa meille. Kiitos runouden, meidän ei tarvitse Blaise Pascalin tavoin kokea ainoastaan, että ”äärettömän avaruuden ikuinen hiljaisuus kauhistuttaa minua” – runous antaa Minälle luvan kokea maailmankaikkeus äänekkäänä, rajallisena tai monen muun kaltaisena paikkana.

Tärkeää runoudessa on, että maailmankaikkeus tulee tieteen abstraktioista takaisin myös kokemuksellisen tiedon piiriin. Runous on ollut aiemmin uskonnon ja nykyisin tieteen kumppani, se paikka, jossa todellisuus koetaan, missä se ei ole tietämisen, laskennon tai muun abstraktion piirissä.

Moderni runous on tehnyt minulle asioita, jollaisia ilmeisesti psykedeelit tekevät monille. Olen päässyt matkoille aikoihin ja paikkoihin, joita en ole voinut kuvitellakaan – mutta joista ei silti ole jäänyt tarinaa kerrottavaksi. Runous on laajentanut Minän rajoja, näyttänyt että maailmankaikkeus kaikessa kauneudessaan ja käsittämättömyydessään voi olla oman kokemukseni kokoinen asia.

Olen joskus halunnut olla runoilija ja kirjoittaa tuon kaiken omin sanoin. En ole kyennyt siihen. En ole kokenut, että tietäisin runoudesta tarpeeksi osatakseni kirjoittaa sitä. Millainen säe toimii, millainen säkeistö laulaa minulle? Osaan vastata, kun luen runoja, mutta omat tekeleeni väistävät tätä ymmärrystä.

Niistä tuntuu puuttuvan se tarkoitus, jonka heijastan itseni ulkopuolelle, runouteen, jonka muut ovat kirjoittaneet. Omista jutuistani ja niiden synnystä tunnen aina tietäväni liikaa, ja sillekin mikä niissä on selittämätöntä, keksin tylsimmän mahdollisen selityksen.

Ehkä voisin kirjoittaa mafiaelokuvan, joka toisi lisää jännitystä omien tekstien äärelle. Miksi Runominäsi kuoli? -Hän tiesi liikaa…

Identiteettini nimenomaan runojen lukijana, ei kirjoittajana, herättää toisinaan hämmennystä. Saan vastailla kysymyksiin omista runoistani, joiden olemassaolosta en ole keskustelukumppanille vihjannut millään tavalla. Lukijuus tuntuu kulttuurissa jotenkin puolittaiselta: kuin tarkoituksella jättäisi koulun kesken ala-asteen kuudennen luokan jälkeen, vaikka oppivelvollisuutta on vielä jäljellä.

Kytkös kirjoittamiseen koskee nimenomaan runouden lukemista, proosan lukemista taas on täysin luvallista harrastaa, vaikka ei kokisi pienintäkään vetoa kirjailijaksi. Runouden kirjoittaminen onkin käsittääkseni huomattavasti suositumpi harrastus kuin taideproosan, saati nordic noir -dekkareiden kirjoittaminen.

Kun Pisa-tulokset taantuvat, on varmaa, että runouden lukutaito on kokenut kaikkein voimakkaimman kolauksen. Asia liittyy monin ja monimutkaisin tavoin kielen ilmaisupotentiaalin hahmottamiseen. Kunnon satsaus lyriikkaan voisi pelastaa lukutaidon, mutta koulukeskustelun yhteydessä puhutaan vain asiateksteistä ja kaunokirjallisesta proosasta.

On hyväksytty jopa se, että suurin osa runoja kirjoittavista ei itse lue niitä. Runojen lukeminen on jätetty kirjoittamisen vakavasti ottaville runoilijoille – mikä ei voi olla vaikuttamatta myös runouden sisältöön: sen oletusyleisö pienenee, turha kirjoittaa muille kuin konossööreille, koska muut eivät kuitenkaan lue.

Runoilijuus koetaan kulttuurissamme usein hienommaksi kuin runous – siksi on loogista haluta kirjoittaa runoja, ei lukea. En paheksu ilmiötä, päinvastoin, ihailen sen hävyttömyyttä – keskinkertaisten säkeiden kuin pölypallojen pöyhkeää tanssia mahdottomuuden äärellä. Monet aloittelevat kirjoittajat sanovat, silloin harvoin kuin heiltä mitään kysytään, että he haluavat varjella omaa luovuuttaan jättämällä toisten runot lukematta.

Millaisten ihmisten he sitten ajattelevat lukevan omia runojaan? Ajatus on yhtä outo kuin jos ihminen, joka ei koskaan ole syönyt, ryhtyisi maanviljelijäksi. Ennen kuin itse voin harkita kirjoittavani säettäkään, haluan vakaan käsityksen siitä, että on olemassa ihmisiä – sellaisia kuin minä – jotka tarvitsevat runouden lukemista elääkseen.

Vaikka luen runoutta myös kirjaimellisesti elääkseni, toistaiseksi en ole ollut tästä kovin varma. Vaikka runoutta tarvitsevia ihmisiä on enemmän kuin yleensä uskotellaan, en usko että kaiken sen upean runouden lisäksi, joka on jo kirjoitettu, he tarvitsisivat juuri minun yritelmiäni.

Välillä mietin, millaisiin paikkoihin oma runouteni voisi minut viedä. Tarve kirjoittaa ei silti ole ylittänyt tarvetta lukea. Maailmassa, jossa on jo kirjoitettu niin älyttömiä määriä tekstiä, laadukasta ja eritoten laadutonta, on perusteltua pitää oman tuottamisen rima korkealla. Tämä essee on parasta, mitä olen toistaiseksi kyennyt tuottamaan aiheesta.

Runominän omakuva varhaiskeski-ikäisiltä ruuhkavuosilta.

***

Kun jossain päin verkkoa kuulutetaan runokilpailu, ei ole oikeastaan väliä, miten tiedotus onnistuu. Somejaot, joissa luimistelee muutama hassu reaktio toimituksen kavereilta, eivät kerro totuutta. Runoilijanalut ovat hiljaisia, mutta aina hereillä. Osallistujia ilmaantuu satoja. Havainnollistan asiaa menemällä muutaman vuoden taakse, jolloin sähköistä osallistumista ei sallittu. Toimiston lattialla lojuu läjä ruskeita kirjekuoria, jotka sadat runoilijuudesta haaveilevat ihmisyksilöt olivat kiikuttaneet kukaties kauaskin kotoaan, koirankakan koristamassa kadunmutkassa vielä kaatumaisillaan sinnittelevään oranssiin laatikkoon.

Kirjekuorien lattialle muodostamassa kasassa voisi paperihaavoja pelkäämätön rohkelikko kylpeä. Epäileviä tuomaita on aina ollut, mutta ennen kuin kuoret avataan, jo pelkkä määrä riittäisi vakuuttamaan heidät uuden runouden elinvoimasta. Kuoret sisälsivät ohjeen mukaisesti maksimissaan kymmenen runoa, jotka aloittelijoilla varsin usein paisuvat merkittävään mittaan: jokainen ajatus on lauseen arvoinen.

Kuorien avaamisen ja sisällön läpikahlaamisen jälkeen ajatus runouden tulevaisuudesta on huomattavasti sameampi. Jossakin raossa siellä runous pilkahtelee, takuulla, mutta tuomarin päällimmäinen ajatus on vuodesta toiseen sama: kuka käski kirjoittaa näin paljon runoja?

Tai: oliko pakko kirjahyllyn mukana konmarittaa myös pöytälaatikko? Sinne nämä olisivat mahtuneet.

Laatikko kuuluisi täyttää käsin kirjoitetulla roskalla, lukita ja toimittaa Sortti-asemalle, kävellä avaimen kanssa mielenosoituksellisesti Kansalliskirjaston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ohi suoraan Kolera-altaalle ja heittää avain sinne.

Kirjoituskilpailut ovat yksityisen ja julkisen kirjoittamisen suurta, loskanharmaata välimaastoa, tylsiä parkkialueita toiveikkaille ennen vaarallista laivamatkaa, jolle vain muutama otetaan mukaan. Nyt julkisuuteen yrittää kovasti sellaistakin tavaraa, joka vielä vuosituhannen alussa olisi pidetty muutamankin turvalukon takana. Ilmiö on rinnakkainen autofiktion esiinmarssille, jossa sydänsuruiset millenniaalit päättivät tehdä Kallion kaupunginosasta kirja(ime)llisesti asumiskelvottoman, kortteli kerrallaan.

Keskimääräinen kirjoituskilpailuruno ei vaivaudu sijoittamaan itseään kirjalliselle maailmankartalle, tai edes kaupunkiin. Runo on suodattamatonta puhetta jollekin poissaolevalle väkivaltaiselle kusipäälle, joka ei tajunnut mistään vittujakaan mutta jota on silti suunnaton ikävä just nyt, saatana. Runo pohtii, että runoilija on nyt varmasti seonnut lopullisesti mutta maailma on luotettavasti vielä hullumpi, mikä oikeuttaa huonon käytöksen – kuten runoilun.

Runo sammuu lumihankeen lonkeromainoksen hopeisessa hohteessa, vihreä ällämmä huulessa, mutta ylipitkiin säkeisiin väkivalloin survottu tilitys ei lopu, vaan jatkuu vielä sivutolkulla senkin jälkeen, kun lukija on jo saanut kaiken toivon heittää.

Yleisradion organisoimassa, Suomen luonnolle omistetussa kirjoituskilpailussa me raatilaiset kävimme ilman palkkiota läpi tuhansia runoja, jotta rouva Jenni Haukio – silloin ei vielä Tohtori Haukio – voisi lukea noin kolmekymmentä ja valita niistä yhden. Useat runoilijat ottivat tehtävänannon vakavasti ja aloittivat tekstinsä: ”Oi Suomen luonto…” Silloin, ainoan kerran elämässäni, ikävöin kännitilitysdebytantteja.

***

Kulttuurin ajankohtaistoimitukset, se pihinä mikä niistä enää sinnittelee, keksivät viiden vuoden välein, että sellainen asia kuin runous on vielä olemassa – tai tiimipalaverissa pohditaan lannistuneen tyytyväisyyden vallassa, että onkohan sitä oikeasti, eipä taida enää olla. Saisikohan runouden kuolemasta herätettyä keskustelua? Joskus nuo toimituksen surkeat jäänteet soittavat minullekin ja kysyvät, kirjoittaako runoutta enää kukaan?

Pystyn silloin viittaamaan heidän edustamansa kansallisen mediaorganisaation, jonka vasen käsi ei ole kuullutkaan oikeasta, järjestämään kirjoituskilpailuun, jonne arviolta noin puolet suomalaisista mitä ilmeisimmin lähetti runojaan minun ja Jenni Haukion luettavaksi – mitä ilmeisimmin toiveenaan erityisesti jälkimmäisen lukemaksi tuleminen.

Runouden kuolema on tietenkin ikuisuusaihe, koska kuolemattomat tuskin olisivat keksineet runoutta alun perinkään. Jossakin syvässä mielessä runo on aina tätä samaa, kuolevaisuuden käsittelyä, mutta sen ilmenemismuodot vaihtelevat voimakkaasti. On aikoja, jolloin runous kätkeytyy enemmistön silmiltä, kuten tällä hetkellä todistamamme kulttuurisen hajaannuksen ja kaupallisen keskittymisen noidankehä. Tällaisina henkisesti levottomina mutta lopulta samoihin ideoihin jämähtäneinä aikoina runous edistyy yhteiskuntaa nopeammin, ja lukijat putoavat runokartalta helpommin.

Eräskin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja ja proosakirjailija väitti kolumnissaan tietävänsä nimeltä vain kaksi nykyrunoilijaa, vaikka samassa jutussa hän mainitsi useampien runoilijoiden nimiä. Hän oli myös aiemmin kesällä haastatellut yhtä runoilijaa ja editoinut minun kirjoittamani runoilijahaastattelun, mutta kummatkin nimet olivat ilmeisesti kolumnin kirjoittamiseen mennessä unohtuneet.

Ei ihme, että runous tuntuu kuolleelta: vuosittain julkaistusta noin viidestäkymmenestä varteenotettavasta ja tuhannesta ei-niin-varteenotettavasta nimikkeestä edes päivittäin kirjallisuuden kanssa tekemisissä olevan ihmisen mieleen ei jää runoilijoiden, siis hänen omien kirjailijakollegojensa, nimiä.

Samaan aikaan nämä kirjailijat kirjoittavat uusia runouksia, mutta lukijoiden mielessä on usein vain joku yksi ja sama runous, joka todellisuudessa on jo vankasti menneisyyttä. Koska taitoa kirjoittaa kuin Eino Leino ei enää ole kenelläkään – ja jos olisikin, niin taito olisi hassu, nykyistä tekoälyä edistyneempi kuriositeetti, ei varsinainen runouden taito, jollainen syntyy aina akuutista tarpeesta – lukija tekee johtopäätöksen, että runous on mennyt majoilleen.

Todellisuudessa runous kuolee vasta silloin, kun ”seksi”, ”juoma” ja ”ruoka” kuolevat. Ihmisyyteen runo kuuluu yhtä vakaasti kuin edellä mainitut, mitä ei suinkaan aina huomata, sillä runo kätkeytyy näitä paremmin.

Niin kauan kuin on ollut runoutta, se on käsitellyt kuolemaa – ja tietenkin kuolemattomuutta. Ylös kirjatusta runosta on myös tullut ihmisen lähimmäksi ikuisuutta vievä asia tällä planeetalla. Ensimmäisen säilyneen eepoksen sankari, mesopotamialainen kuningas Gilgamesh, lähti etsimään kuolemattomuutta ja löysikin sen vuoren huipulta, mutta kotimatkalla hän kadotti kuolemattomuuden meren pohjaan.

Munauksestaan huolimatta juuri kuningas Gilgamesh on yksi vanhimmista ihmisistä, jonka tunnemme nimeltä – häntä pidetään yleisesti todellisena sumerilaisena hallitsijana, joka saattoi hallita niinkin varhain kuin 2900-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Varhaisin tunnettu kirjailija puolestaan on Enheduanna, sumerilaisessa Urin kaupungissa vaikuttanut kuun jumalatar Nannan papitar, jonka isä oli kaupungin kuningas 2300–2200-luvuilla ennen ajanlaskun alkua.

Vaikka assyrologit ovat kiistelleet siitä, onko runot todella kirjoittanut Enheduanna, tuolle ajalle todella epätyypillinen Minä-muodossa ja nimellä kirjoittaminen vaikuttaisi vahvistavan, että kyseinen papitar on muistettu palavista runosäkeistään vielä vuosisatojen päästäkin.

Tai ehkä Enheduanna on täytynyt keksiä, jollei häntä ollut olemassa, kuten Jumalastakin usein väitetään. Varhaisimpien nimeltä tunnettujen ihmisten erottaminen jumalista ei koskaan ole yksinkertaista – ehkä ikä tekee tämän vielä meillekin.

Teoksessaan Wonderworks kirjallisuudentutkija Angus Fletcher esittää, että papitar Enheduanna suorastaan keksi kirjallisuuden keksiessään itselleen uuden, kirjallisen nimen. Nimen ja runojen painaminen savitabletteihin vielä syntymättömienkin sukupolvien ihmeteltäväksi erotti hänet suullisesta kertomaperinteestä, uhmasi aikaa ja kuolemaa niin kuin hyvä kirjallisuus edelleen tekee.

Enheduanna tarkoittaa suunnilleen: ”Hän on kuun korkea valtiatar”, ja nimen potentiaali loitsuamiseen on selvä tänäkin päivänä: ”En-he-du-an-na, en-he-du-an-na”. Sanan runous on helppo kuulla, vaikka sen merkitys ei olisi tuttu.

Kirjallisuus luotiin tuomaan Urin kansalaisille lohtua, yhteisyyttä ja rohkeutta. Enheduannan esimerkki papittarena, joka on keksinyt itselleen kuolemattoman nimen, oli niin vahva, että hänen runojaan haluttiin kopioida vuosisatojen ajan – ja kun ne 1900-luvulla löydettiin, nimestä todella tuli kuolematon. Jumalista, seksistä, sodasta ja omasta ylivertaisuudestaan kirjoittaneesta papitar Enheduannasta tuli 1970-luvulla myös feministinen ikoni.

*****

Kun mediassa kysytään, onko runous kuollut, ollaan tekemisissä niin pitkälle kuolemattoman asian kanssa kuin ihmisen kokemuspiirissä ylipäätään on mahdollista. Vanhimmat tunnetut kirjalliset dokumentit on luotu aikalaisia varten, luetteloimaan erilaisia varastoituja tarpeita tai verovelvollisia kansalaisia.

Jos kirjoitus olisi pelkkää byrokratiaa, eläisimme kovin erilaisessa maailmassa. Runous loi sen ihmeen, että kirja ei koskaan enää ole synonyymi sanonnalle ”kuollut kirjain”. Lakikirja, Kelan lomake ja eräiden itsetärkeiden prosaistien tuotanto toki ovat, mutta onneksi maailmaan tulee aina mahtumaan muutakin. Aina kun ”teksti elää”, ollaan lajityypistä riippumatta jollain tavalla tekemisissä runouden kanssa.

Ei ole ihme, että miljoonat ihmiset ympäri maailman haluavat tälläkin hetkellä osansa runouden ihmeestä. He haluavat puhua tuhansien vuosien päästä eläville ihmisille kuten ruhtinatar Enheduanna tai ikuisesti lyyraa soittava Sapfo, ja tulla ymmärretyksi. Omassa ajassaan ehtii lopulta tulla ymmärretyksi niin vähän, sillä kuten kuuluisa viestijä Osmo A. Wiio vielä kuuluisammissa viestinnän säännöissään totesi, viestintä epäonnistuu aina paitsi sattumalta.

Minusta on ihanaa, että niin monet ihmiset kirjoittavat niin paljon – miljoonat sellaisetkin ihmiset, jotka selvästi ovat täysin kykenemättömiä saamaan minkäänlaista persoonallisuutta tekstiinsä. Antaisin vasemman munuaiseni, jos saisin olla yksi noista onnellisten tähtien alla syntyneistä.

Riesakseni on kuitenkin lyöty kaksi vaivaa: haluan ymmärtää, mitä runous on ja mihin se pystyy, siis lukea sitä. Lisäksi olen laiskahko lukija, joten hanke tuntuu vievän kauemmin kuin elämässä on vuosia. Tuskin ehdin lukemiseltani kunnolla kirjoittaa koskaan – mutta aion vielä yrittää.

Olen ollut kriitikko viisitoista vuotta, mutta en ole antanut itselleni edes mahdollisuutta epäonnistua taiteilijana – vaikka kriitikot kuulemma ovat juuri epäonnistuneita taiteilijoita. Aion siis hoitaa epäonnistumisen tulikasteen pois päiväjärjestyksestä, vaikka se nyt tapahtuukin naurettavan korkeassa iässä.

Kun täytin neljäkymmentä, sain ystäviltäni lahjakortin, jolla voin hankkia ensimmäisen sähkökitarani kymmeneen vuoteen. Samalla päätin, että ehkä olen nyt omaa tahtiani lukenut riittävästi, niin että voin alkaa kirjoittaa. Miksi ei runojakin, mutta tehdään tämä proosa alta pois ensin.

Huijarisyndrooma on jo runoudesta kirjoittamisessa niin suuri, että se on parempi jättää huomiotta kokonaan, jos aikoo saada jotain aikaiseksi. Odotan, että runoutta kirjoittaessa puijaamisen tunne nousee kertaluokkaa suuremmaksi. Jostain syystä kukaan muu kuin minä itse ei koskaan ole tullut sanomaan, että en ole pätevä kirjoittamaan runoudesta. Toivon, että jos joskus viidenkympin villityksessä julkaisen vielä runoja, joku pätevä kriitikko sentään toteaa, että minun ei kannattaisi niitä kirjoittaa – ja voin palata täyspäiväiseksi kriitikoksi hyvillä mielin.

Olen soittanut kitaraa 27 vuotta, ja yhtä kauan on aikaa ensimmäisistä runoa muistuttavista teksteistäni. Silti kirjoittaminen ja soittaminen arveluttavat – pelkään että suljen vastaanottokanavani ja alan suoltamaan materiaalia, pitämään luovaa monologia, joka ei kiinnosta todellisuudessa edes itseäni.

Narsistisia yksinpuhelijoita riittää taiteen piirissä, ja yleensä he ovat unohtaneet, että ennen kuin kirjoittajia me olemme lukijoita. Paras musiikki on ensisijaisesti kuuntelemalla tehtyä, paras kirjallisuus lukemalla.

Runous on näennäisen helppoa, ja runon näköistä tekstiä pystyykin kuka vain kirjoitustaitoinen tuottamaan melko lailla vaivatta. Sen kirjoittamiseen liittyy vuosituhantisen tradition luoma painoarvo, jota romantikot 1800-luvulla alkoivat valella nerokkaan yksilön, runoilijan, hohtavaan päälakeen (runoilijoiden patsaat ovat myös lokkien vessoja enemmän kuin muut patsaat, katsokaa vaikka Runebergia ja Eino Leinoa Esplanadilla). Ei ihme, että monet haluavat kirjoittaa runoja – panos-tuotto -suhde näyttää olevan kohdallaan!

Nyt runous on yhtä aikaa marginalisoitunut ja demokratisoitunut. Kuka vain voi kirjoittaa sitä, ja kirjoittaakin, lukijoista vain on pula. Kuten jo näemme, myös tekoäly pystyy tuottamaan runoutta ja matkimaan tunnettujen runoilijoiden tyylejä. Ensin tekoälylle on syötetty miljardeja runoja, mutta se ei ole lukenut yhtäkään – tämä muuten yhdistää tekoälyä moniin kirjoituskilpailujen osallistujiin. On käsitys, millaista runouden kuuluisi olla, mutta ei sisäistä ymmärrystä siitä, mitä Minä pystyy sillä tekemään.

Kun automatisoitu verkkokirjakauppa vihdoin saa päivitettyä yksilölliset käyttäjäprofiilinsa muotoon, jossa jokaisella on oma viihteensä, käy kulttuurikeskustelu mahdottomaksi. Tekoälyt kirjoittavat jokaiselle käyttäjälle juuri ne runot, jotka saavat heidät parhaiten pysymään ruudun äärellä. Sitten ne luovat kommenttipalstan, jossa runojen ansioista voi väitellä, tekoälyjen kirjoittamien arviokommenttien kanssa tietysti.

Enheduannan tuhansia vuosia tavataan ja ihastellaan yhä. Nyt uudet nimet katoavat datamurskaamoihin ja syötetään yksilöllisissä virroissa kuluttajille, jotka eivät tunne naapuriensa nimiä tai syötteiden sisältöjä. Kun keskustelun ja yhdessä kokemisen mahdollisuus käy harvinaisemmaksi ja maailma hukkuu koneiden suoltamaan tuubaan, toivon että havahdumme vihdoin omaan ainutlaatuiseen osaamme.

Ei enää aikaa, jota pitäisi säästää. Ei enää helpotusta arkeen teknologialla, jossa jokaisen helpotuksen hintana ovat massiiviset vaikeudet ja alustariippuvuus. Ei päämääriä, jotka kuuluisi saavuttaa. Ei virtaviivaistamista, elämän ohueksi höyläämistä tulevan taivaspaikan toivossa. Vain vaivannäkö itse, kitsas ja hidas kokemus.

Lukeminen, vaikka kirja ei koskaan loppuisi. Ikuinen, vaikea, ihana lukuhetki.

Emme enää ole ensisijaisesti kirjoittajia, sisällöntuottajia, sillä sen osaavat koneet meitä paremmin. Olemme lukijoita, eikä lukukokemusta voi ulosmitata kenellekään.

Ole ylpeästi lukija. Minäkin yritän vielä, vaikka jälleen hairahduin kirjoittamisen syntiin.

Minä yrittää.

Teksti: Vesa Rantama

Kuva 1: Patrick Tomasso / Unsplash
Kuva 2: Jan Kahánek / Unsplash