Essee: Odotusten täyttymisen toivo ja pelko

Odotusten täyttymisen toivo ja pelko

– Himolukija ja Anita Brooknerin Lähtö elämään (1981)

Minna Rytisalo

Hei täältä suurlukijoiden keskuudesta! Näissä meidän piireissämme lienee pieni kliseekin kaivata neitseellistä lukukokemusta. Olisi ihana avata kirja, josta ei tietäisi yhtään mitään, samalla tavalla kuin nuorena, kun teoksiin tarttui taustoja tuntematta. Tuona viattomuuden aikana minussa vasta heräilevä himolukija tutkaili kansikuvia ja takakansitekstejä ja saattoi yhtä lailla painua niin Catherine Cooksonin kuin Charles Dickensin maailmaan enempiä ihmettelemättä. Olen elänyt todellisuudessa, jossa keltainen raita kannen ala- ja yläreunassa ei aidosti merkinnyt hitustakaan, eikä tämä mikään ylpeilyn aihe ole, tai häpeän. Avasin kannen raidoista piittaamatta, pääsin uuteen paikkaan, ja se maa oli minun omani.

Nykyään on harvinaista tulla yllätetyksi. Kun lukee sata kirjaa vuodessa ja seuraa sekä kotimaista että käännöskirjallisuuskenttää tiiviisti, oppii tietämään aika paljon tekijöistä, tyyleistä ja taustoista. On siis erityistä kokea sellaista, mitä kesällä koin. Tartuin kirjaston kierrätyshyllystä poimimaani teokseen, vaikka kirjailijan nimi oli minulle vain etäisesti tuttu. Opuksella ei ollut edes kansipaperia.

Niin neitseellinen kokemus ei sentään ollut, etten olisi koskaan ennen lukenut Anita Brookneria. Silloin olin vielä niin nuori, että teltta oli mielestäni oiva vaihtoehto kesälomamatkan yöpymispaikaksi. Luin Rantahotellia yöllä ja odotin kalamiestä viereiseen makuupussiin. Päivällä poimin vadelmia, tällaisia muistan, lukemastani en sanaakaan, mutta niin minulle käy usein. Siksi olinkin yhtäkkiä tyhjän päällä, kun tartuin kirjaston poistohyllystä nappaamaani Lähtö elämään -romaaniin. En tiennyt siitä enkä sen kirjoittajastakaan oikeastaan mitään.

Lähtö elämään (alkuteos A Start in Life, 1981) on kiehtova nimi. Mistä oikein lähdetään? Mitä siis jätetään taakse, kun lähdetään kohti sitä? Miten elämään edes voi lähteä, eikö sitä eletä? Eikö elämä yleensä ala? Ja jos lähdetään jonnekin, lähdetään aina samalla jostakin – mistä siis? Onko jossain oikeampi elämä, erilainen kuin tämänhetkinen? Ennen kuin olin lukenut sivuakaan, olin jo syvällä pohdinnoissa, mistä kirjassa voi olla kyse. Hillitsin haluni guuglata, aloitin.

“Nelikymmenvuotiaana tohtori Ruth Weiss tiesi, että kirjallisuus oli tuhonnut hänen elämänsä”, kirja alkaa ja hurmaa himolukijan. Hän tietysti haluaa, että kirjallisuus tuhoaa hänenkin elämänsä, tai ehkä ei. Ainakin hän heti haluaa tietää, miten se tapahtuu.

Se tapahtuu näin: Varsin omituisissa oloissa kasvanut Ruth Weiss on oppinut maailmankuvansa kirjallisuudesta, koska hänen vanhempansa ovat niin omituisia, ettei näiden välittämään tietoon oikein voi luottaa. Ruth on ripustautunut omiin rutiineihinsa, vältellyt kotiaan kävelemällä kaupungilla ja pakenemalla kirjallisuuden maailmaan, ja aikuisena hänestä on tullut ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin tuntija. Kirjallisuus on opettanut hänet uskomaan, että “hyveellisyys varmasti voittaisi, kärsivällisyys palkittaisiin”, mutta maailma ei toimikaan kuten kirjallisuus. Sen Brookner läväyttää tarinankaaret tuntevan lukijan silmille suorastaan kipeäätekevästi.

Olen jo ajat sitten oppinut, että tarinoiden maailmassa rumasta lapsesta voi kasvaa joutsen ja oikealla mekolla tehdään ihmeitä, ja jotain tällaista tapahtuu Ruthillekin Ranskassa. Kyseessä on todellakin lähtö elämään, kun Ruth jättää kotinsa, pariisilaistuu ja valloittaa kaupungin sininen leninki yllään, ja hänen ennen ohjaileva ystävättärensä Anthea saa yllättyä. Ruthista tulee itsevarma ja kaunis. Haluaisin uskoa tähän, janoan sankarittarelle onnea ja rakkautta, tyyntä mieltä ja ihania seikkailuja – kirjailija on saanut minut toivomaan Ruthille pelkkää hyvää, mutta Brookner kiepauttaa odotuksista sellaisen makrameen, että siitä on symmetria kaukana.
Heti alussa olen ihastunut kertojan napakkaan huumoriin. Millainen on Ruth Weissin ystävätär, Anthea, jolla on “lentoemännän sielu”? Millainen on mies, joka ajaa tummankultainen tukka hulmuten polkupyörällään “kohti seuraavaa kriisiä”? Kun Ruth alkaa tehdä päivällistä tuolle miehelle, näen silmissäni kurjannäköiset purjot, “jotka siniseen silkkipaperiin käärittyinä törröttävät puulaatikoissaan kuin invalidit”.

Ihailen myös kertojan tapaa avata vuorollaan melkein jokaisen henkilön ajatuksia. Alkuun lukija kiinnitetään Ruthiin ja saadaan näkemään, että tämä keski-ikäinen nainen on tärkein hahmo ja se, mitä hänelle on tapahtunut, on kaikkein kiinnostavinta. Sitten kertoja siirtyykin vuorollaan Ruthin isoäidin, äidin ja isänkin ajatuksiin, kepeästi ja lepatellen, eikä tässä nyt sinänsä mitään erikoista ole, mutta se toimii. Loppuun päästessä ratkaisu alkaa tuntua nerokkaalta, koska lukija ymmärtää samaan aikaan henkilöiden ristiriitaiset tarpeet ja halut ja se tässä juuri on olennaista.

Himolukijana luon yhteyksiä aiemmin lukemieni kirjojen kanssa: hetkittäin Manner-Eurooppaan suuntautuva romanttinen haaveilu vie ajatukset John Irvingiin, välillä taas Brooknerin kerronnasta ja siitä, miten kertoja tietää enemmän kuin henkilönsä, tulevat mieleen Alice Munron tarkkanäköisyys ja pisteliäs ironia: kun Ruth saa Pariisissa uusia ystäviä, “se, että Ruth tiesi niin paljon Balzacista, ei näyttänyt häiritsevän heitä”. Kuulen myös Carol Shields -kaikuja siinä, miten Ruthin keski-ikäisten vanhempien liittoa kuvataan. Se on omituinen yhdistelmä silmien sulkemista ja kotona hissuttelua. Keski-ikäisten ihmisten elämänkulut kiehtovat minua, oudon ja eksentriseen kaaokseen valuvan kodin elämäntapa, näennäisesti tasaisen elämän pohjavirrat, eläminen uskoen, että seuraava päivä ei tästä poikkea. Sitä paitsi aika harvoin saa lukea vanhenemiseen liittyvistä ulkonäkökysymyksistä tai siitä, että vanhat ystävät voivat katsoa toisiaan ja ajatella, että meistä kukaan ei koskaan enää rakastele.

Klassinen tarina rakennetaan niin, että onnen tielle asetellaan esteitä. Pariisissa on melkein liian onnellista, karmivan alivuokralaishuoneen jälkeen löytyy ihana asunto ja todellinen rakkauskin on lähes totta, joten tietysti Ruth saa käskyn palata kotiin Lontooseen. Hänen vanhempansa ovat kyvyttömiä selviytymään elämästä keskenään. Olen valmis karjumaan, että älä lähde, Ruth, tai jos lähdet, tule takaisin! Kirjallisuudentutkija Duplessis eroaa ja teistä tulee onnelliset, minä lukijana tarvitsen ja vaadin sitä! Samaan aikaan toivon sitä samaa, mitä lukemisiltani muutenkin: yllätetyksi tulemista, kirkkauden hetkiä, sitä että tipahdan polvilleni jonkin kielellisen tai kerronnallisen ratkaisun takia. Kirjallisuudessa kestän – ei, oikeastaan toivon – sitä, että odotukseni eivät täyty ja joudun ajattelemaan asiat uusiksi. En kaipaa kliseitä enkä edes onnellisia loppuja, ja siksi Ruthin naiivi usko siihen, että ”rakkaus pelastaa” kutittelee odotusnystyjäni. Samaan aikaan voi näköjään toivoa odotusten täyttymistä ja sitä, että odotukset eivät täyty.

On kiinnostavaa, että Ruth on oppinut rakkauskäsityksensä juuri kirjallisuudesta, koska hänen tosielämässä näkemänsä esimerkit kertovat ihan muuta. Äidin ja isän suhde perustuu jonkinlaiseen huolenpitoon etenevän elämänrappion keskellä, ja äidin suhde kirjallisuuteen korostaa samaa pelastetuksi tulemisen tematiikkaa: hän, entinen näyttelijädiiva, käyttää päivänsä lukemalla uudelleen ja uudelleen samoja kirjoja, joissa kotiopettajattaret ihastuvat perheen hulttiopoikaan ja mustaan lampaaseen.

Toinen kiinnostava asia on Ruthin pohdinta siitä, että professori Duplessis saattaisi rakastaa häntä ja että hän siis saattaisi pelastua - mutta miltä? Ihan yhtä lailla kuin lukija on alusta asti pohtinut, mitä kaikkea lähtö elämään voi tarkoittaa, myös pelastetuksi tuleminen herättää monenlaisia mielleyhtymiä. Pitääkö yksinäisyydeltä pelastautua? Ei, jos katsoo vaikka Brightonissa yksin elävää Mollya, jonka luo Ruthin vanhemmat Helen ja George lähtevät vastentahtoiselle lomalle. Molly viettää päivänsä rantakopissa lukien ja aina samoihin kellonaikoihin uiden. Hän elää kuin spartalainen luontaistuotteineen ja lounasbanaanileipineen, eikä hänen elämänsä vaikuta ankealta edes vaikka hänellä on juuri nyt lomalle lähtenyt alivuokralainen ja asumista vaikeuttavat myös liian isot ja rumat kalusteet, joita kukaan ei ole suostunut ostamaan. Mollya ei tarvitse pelastaa, ja ehkä hänessä näkyykin yksi mahdollinen tulevaisuuskuva Ruth-paralle.

Molly on joskus aiemmin ollut naimisissa, ja – taas kertoja yllättää – hänen miehellään on ollut suhde Ruthin äidin Helenin kanssa, tieto jonka Helen heittää ohimennen mutta myrkyllisesti. Asia ohitetaan ja lukija jätetään miettimään Helenin luonnetta: miksi tämä toisia näin kohteleva nainen edes ansaitsisi rakkautta? Lukija paheksuu paitsi Helenin itsekeskeisyyttä (“Onko leikekirjassa kuvaa minusta Most Loving Mere Follyssa? Olin silloin kuulemma kauneimmillani.”), myös elämäntyyliä. Diiva makailee kaikki päivät niin, että kun hän joutuu kävelemään edes vähän, hänen jalkansa kipeytyvät. Mikä kontrasti Ruth-tyttäreen, joka on valinnut juuri kävelyn ollakseen mahdollisimman vähän kotona! Nuoruudessaan hän kävelee kaikki illat ympäri kaupunkia, ja samalla tavalla hän kävelee myös myöhemmin Pariisissa.

Brookner annostelee yllätyksiään säästeliäästi. Kun alussa on luotu vakaa käsitys vanhempien omituisesta joskin yllätyksettömästä liitosta, käykin ilmi, että isä-Georgella on vakiintunut suhde myös rouva Jacobsin kanssa. Tämäkään suhde ei näytä sisältävän suurta rakkautta eikä edes intohimoa. Jo sana rakastajatar tuntuu liioitellun paheelliselta – etenkin kun kertoja kertoo, että “rouva Jacobs tavallaan rakasti Georgea, ja heillä oli tavattoman paljon yhteistä”. Yksi sana pysäyttää himolukijankin. Mikä ilmaus! Millaista on tavallaan rakastaminen? Ainakin se on sitä, että rouva Jacobs tekee Georgelle juustokakkuja ja muita herkkuja ja luopuu jopa bridgeystävistään yhteisen ajan vuoksi. Jos George ei jonain iltana soita hyvänyönpuheluaan, ilta on hirvittävä siinä siistissä ja röyhelötyynyliinoin somistetussa kolossa, jossa rouva Jacobs asuu.

Ruthin elämänpiirin naisenmallit ovat kovin typisteisiä, jotenkin pieniä ja surkeita, jos hyisissä vesissä yksin uiva Molly kokee suurimmat täyttymykset. Jopa lapsuudenkodin luotettavin hahmo, talouden- ja rouvanhoitaja rouva Cutler, joka on elellyt ilman miestä vuositolkulla, tajuaa yhtäkkiä, että nainen tarvitsee miestä, koska naiset kuitenkin aina lopulta kääntyvät toisiaan vastaan. Ehkä hänen on syytä pelastautua Weissin perheen sairaalloisesta elämäntyylistä, mutta siitä on Ruthille omat seurauksensa, koska de Balzacilta on opittu sekin, miten perhe tuo mukanaan myös velvollisuuksia, myös aikuiselle lapselle, ja tästä alkaa tulla monenlaisia vihjeitä.

Teoksen aikana Ruth rikkoo rutiininsa, oppii kovia läksyjä ja saa havaita, että jopa Charles Dickens oli väärässä eikä “maailmaa hyveellisyydellä voiteta”. Kirjallisuus on pelkkää harhaa ja se todella voi tuhota elämän, ja lähtö elämään se vasta harhaa onkin, koska joskus täytyy palata takaisin omia askeleitaan, ja kuka edes määrittelee, millaista on hyvä elämä, kirjallisuusko senkin tekee? Suurlukijan on syytä miettiä tätä. Millaisia käsityksiä hyvästä elämästä, onnesta ja rakkaudesta minä olen oppinut lukemalla? Olenko, olenhan oppinut myös kyseenalaistamaan niitä, kääntämään uusia näkökulmia esille kuin sivuja? Näinkin voi näköjään ajatella, tällainenkin suhtautuminen on siis mahdollinen, tämä ei toimikaan sillä tavalla kuin luulin.

Ja kuitenkin, epämukavuudesta ja kaikesta huolimatta, loppu tyydyttää minua. Näin elämä menee, tällaista se on, eikä ole paljon muuta pysyvää kuin kirjoitetut sanat. Niihin Ruth ripustautuu, ja minulla on tunne, että samoin aikein ja ajatuksin voin asettautua Ruthin viereen. Siinä me sitten olemme, naiset jotka “kirjoittaessaan pääsevät tasapainoon”, ja kaltaisillemme kirjallisuuden maailma on ainoa turvallinen ja varma. Sitä osaamme analysoida ja siellä suunnistaa, siellä kohtaamamme yllätykset eivät saa meitä tolaltamme ja siellä voimme turvallisesti haastaa omaa naiiviuttamme – kertojahan on ollut alusta asti rehellinen ja paljastanut aikeensa, joita lukija ei ole halunnut uskoa.

Joskus harvoin käy tosiaan näin, että kirjallisuuden maailmassa saa elää vielä yhden tietämättömyyden ja viattomuuden ajan. Kiitos siis, rouva Brookner: aika ihana makramee.

Teksti: Minna Rytisalo
Kirjoittajan valokuva: Asko Koivistoinen
Artikkelikuva 2: Jason W / Usplash