Päivän täky

Oodi rakkaudelle

Keskiviikkona aukeaa yleisölle Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi. Tuomas Timosen runokokoelmassa Oodi rakkaudelle (Teos 2007) varsinaiset ylistyslaulut kuitenkin ovat vähissä, ja ihmissuhteiden maailma aukeaa synkkänä ja raadollisena. Runot yllättävät ja häiritsevät, mutta myös leikkivät, huvittavat ja koskettavat. Onko rakkaus voimavara vai tuhovoima? "Toisto tuo runoihin vääjäämättömyyden tuntua ja intensiteettiä, joka on suorassa yhteydessä myös runojen sisältöön. Se luo vaikutelman, että kuvatut käyttäytymismallit jatkuvat yhä uudelleen, toimijoista riippumatta. Myös runojen sävyn tasapainoilu karmivan ja hauskan välillä on ihailtavaa", luonnehti Taneli Viljanen Kiiltomadon arviossa. Timonen sai kokoelmasta Tanssiva karhu -palkinnon 2007. "Eikö sinua huimaa päivisin kun ajattelet mitä olet tekemässä? / Eikö sinua huimaa bussissa? / Eikö sinua huimaa hississä? / Eikö sinua huimaa seisoa kadulla ja katsoa kun / ihmiset kävelevät ikään kuin kaikki olisi hyvin? / Ikään kuin kaikki olisi hyvin. / Ikään kuin olisi normaalia että kaikki on hyvin."

Kellyn kopla

Tietyn kielialueen suurimman tai näkyvimmän kirjallisuuspalkinnon saaminen kahdesti on harvinaista. Australialainen Peter Carey palkittiin vuonna 2001 Booker-palkinnolla toistamiseen, kun se jaettiin hänelle romaanista Kellyn kopla (Tammi 2002, suom. Seppo Loponen). Historiallinen elämäkertaromaani kuvaa 1800-luvun lopulla eläneen lainsuojattoman rikollisen, Ned Kellyn, elämää. Teoksen kertojaratkaisuna on, että Kelly kirjoittaa elämänvaiheistaan vastasyntyneelle tyttärelleen. Kirsi Reinikka arvioi teosta Kiiltomato-lehdessä: "Lukea kirjan kuitenkin voi monella tapaa: historiallisena kuvauksena ajasta, jolloin Australiaa rakensivat rangaistusvangit ja heidän jälkeläisensä; fiktiivisenä, viihdyttävänä rosvotarinana; yhtenä vastauksena Peter Careyn itsensä usein esittämään kysymykseen: 'Millainen on australialainen identiteetti?'" Carey sai romaanista myös Kansainyhteisön kirjailijapalkinnon. "Me tultiin Beveridgen poliisiasemalle likomärkinä ja löyhkättiin varmaan köyhyydelle meitä ympäröi väkevä lemu kuin uitettuja koiria eikä meitä siitä tai jostain muusta syystä päästetty ylikonstaapelin huoneeseen."

Lakastumisen aika

Runoilija ja suomentaja Helena Anhava (24.10.1925 – 24.11.2018) teki monipuolisen uran kirjallisuuden parissa. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi 1971 työskenneltyään sitä ennen kustannusvirkailijana ja suomentajana. Anhava oli suorittanut myös kirjastotutkinnon. Vuonna 2003 ilmestyneessä kokoelmassa Lakastumisen aika (Otava) teemoina näkyvät suru menetyksestä ja vanheneminen. "Tietoisuus ajasta ja katoavuudesta on ollut Anhavan lyriikassa alusta lähtien, samoin tarve etsiä elämästä olennaista ja inttää vastaan, jos tuo punainen lanka näyttää maailmassa hukkuvan", kuvasi Anhavan tuotantoa Tuula Korolainen Kiiltomadon arvostelussa, jossa hän kirjoitti Lakastumisen ajasta: "Kun kirjan on lukenut, tuntee istuneensa hetken hyvin valoisan, lämpimän ja viisaan ihmisen seurassa." Anhavan runoja on käännetty myös muille kielille, ja hän sai useita kirjallisuusalan palkintoja. "Lumi putoaa / lumi lohduttaa / kietoo kaiken valkoiseen / pehmeään. / Kuorma kevenee. / Sokea aika / kuin kaappikellon silmä / ilman tauluaan."

Paljain jaloin

Ruotsalaiskirjailija Madeleine Hessérusin ainoa toistaiseksi suomennettu teos on romaani Paljain jaloin (Gummerus 2004, suom. Jaana Nikula). Kirjan minäkertojana toimiva päähenkilö on suurkaupungissa asuva lääkäri, joka alkaa saada allergisia reaktioita. Hän toteaa, että oireita aiheuttaa hänen nykyinen elämäntapansa, ja yllättävien tapahtumien jälkeen hän päättää lähteä kaupungista. Nainen kulkee aina vain syrjemmälle ja kokee perusteellisen muutoksen täysin toisenlaiseksi ihmiseksi. "Teos kyllä nostaa esiin monia näkökulmia siitä, miten meidän ekologisen kestävyyden kannalta ei missään tapauksessa pitäisi toimia. Välillä Hesséruksen romaani on jo lähellä pamflettia", kuvaa Riitta Vaismaa romaania Kiiltomato-lehden arvostelussa. "Minun aiempi elämäni on nyt tallella vain muistikuvissa. Ne putkahtavat silloin tällöin mieleen, halusin tai en. Nyt kirjaan sen mitä muistan, mutta en kirjoita siksi että minulla olisi mielestäni jotain tärkeää kerrottavaa itsestäni. Olen nähnyt niin paljon etten edes kuvittele ihmisen elämän eroavan millään olennaisella tavalla esimerkiksi muurahaisen elämästä."

Diiva

Viime viikolla jaetun Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon edeltäjä oli 1964–1994 jaettu J. H. Erkon palkinto, ja sen yksi kohutuimmista saajista oli Hans Selo (1945–2003). Jo ennen julkaisuaan puheenaiheeksi noussut romaani Diiva (WSOY 1970) loi uutta proosakieltä sisältäessään paljon Selon keksimiä uudissanoja. Romaanin päähenkilö on Kai Terho, dandy ja keikari, joka toisaalta paistattelee seurapiireissä, toisaalta analysoi mielisairaalaympäristöä ja erittelee lapsuudenkokemuksiaan, joiden synnyttämää epävarmuutta elämänsä naisille kostaa. Harry Forsblom kirjoitti Helsingin Sanomiin teoksesta kritiikin, joka nousi jo itsessään kuuluisaksi, alaotsikkonaan: "Esikoisromaani kuin meteori vieraalta planeetalta". Pitkässä tekstissä kirjaa luonnehditaan mm. näin: "Kielellisen ironian avulla hän osoittaa Kai Terhon maailman rikkoutuneeksi, kyynelvälkkeiseksi, mielivaltaiseksi, ja kokoaa sen uudelleen todellisemmaksi kuin todellisuus itse. Sillä vaikka eheyden kokemus onkin saavuttamattomissa, se on paperilla mahdollista." Diivan jälkeen kului 15 vuotta ennen Selon toista, viimeiseksi jäänyttä teosta. "Totisesti! meri- ja mannerilmasto kohtelee kaltoin kansalaisiaan! Ensin se sulkee kaamokseen ja huurtaa melkein vainaaksi; sitten se sulattaa kuumeisella influenssalla; ja lopulta lähettää tuota päätä pätsiin, niin että tuntee miltei kiehuvansa helvetissä! Eikä kirkkaassa roihussa voi edes nukkua öisin!"

Oikukas kuolema

Portugalilaisen Nobel-kirjailija José Saramagon (16.11.1922 – 18.6.2010) romaani Oikukas kuolema (Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen) sisältää sekä hersyvää yhteiskunnallista satiiria että mielikuvituksellisen rakkaustarinan. Uudenvuodenpäivänä eräässä kuningaskunnassa käy niin, että kukaan ei päivän aikana kuole. Ilmiö jatkuu jatkumistaan, ja lopulta kuolema lopettaa pitämänsä tauon aloittaakseen uuden menettelyn: jokainen saa viikkoa ennen kirjeitse tiedon kuolemastaan, jotta ehtii valmistautua. Yksi kirje ei tavoita määränpäätään, ja naishahmoisen kuoleman on lähdettävä ottamaan asiasta selvää... "Kertojan äärimmäinen tuttavallisuus on yksi Saramagon romaanin huumoria luovista keinoista, ja juuri kertoja onkin kirjan varsinainen päähenkilö", kirjoitti Reija Palttala Savon Sanomien arviossa. "– – pääministeri päätti puheensa vakuuttaen että hallitus oli valmistautunut kaikkiin ihmisjärjellä kuviteltavissa oleviin mahdollisuuksiin ja päättänyt käydä rohkeasti ja väestön välttämättömän tuen turvin käsiksi monikerroksisiin yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja poliittisiin ongelmiin, joita kuoleman lopullinen katoaminen väistämättä aiheuttaisi – –"

Suojaton

Helmi Kekkosen romaani Suojaton (Siltala 2014) kertoo hiljaisuuden ympäröimästä Isasta ja hänen perheestään, erityisesti äidistään Hannelesta. Isan lapsuus on turvallinen, mutta sitten jotakin tapahtuu ja sanat katoavat. Hänestä tulee mykkä, kosketusta pelkäävä, ja äiti purkaa pettymystään siitä, millaiseksi elämä on toisen lapsen jälkeen muuttunut. Myöhemmin Isa pääsee kiinni elämään, saa työpaikan ja oppii puhumaan omaan tapaansa, kehollaan. "Kekkosen tyyli on taidokkuudessaan jäljittelemätön. Arkipäivän keskustelut nousevat tekstissä kirkkaina esiin, mutta muistot kääriytyvät usein kielen unenomaiseen usvaan. Se luo tekstiin kihelmöivän jännityksen", kuvaa Alli Kantola teoksen tyyliä Kiiltomato-lehden arvostelussa. "Hän vihasi sitä miten helpottavalta ajatus luovuttamisesta tuntui, häpesi sitä miten paljon kaipasi elämää ennen Isaa, miten paljon vertasi tyttöä Kaihin joka oli aina nukkunut hyvin, joka vain Isan takia seisoi makuuhuoneen ovella keskellä yötä, silmät sikkuralla ja hiukset pörrössä, hämmentyneenä uudesta ihmisestä joka täytti koko asunnon."

Varjoteatteri

Virolaiskirjailija Viivi Luikin (s. 6.11.1946) romaani Varjoteatteri (Tammi 2011, suom. Anja Salokannel) kuvaa matkaa pienestä, syrjäisestä maasta Roomaan, vanhan kulttuurin keskelle. Viron tarina nousee esiin Rooman heijastuksissa. Vaelluksen välietappeihin kuuluvat Berliini, Helsinki ja New York – Alpit puolestaan edustavat suurta kulttuurista rajaa. Romaanin sisältämissä tarinoissa on jännittäviä käänteitä ja ne pohtivat elämän suuria kysymyksiä. "Varjoteatterin Roomassa ajatus ajan syklisyydestä – ikuisesta toistosta – ja historian ihmeellisyydestä yhdistyvät arkiseen ja banaaliin. Virolainen kokee jatkuvaa alemmuuskompleksia suuren Rooman ja roomalaisten edessä, mutta samalla Luik katsoo kaupunkia ulkopuolisen tarkalla katseella", kirjoittaa Anna Ovaska Kiiltomato-lehden arvostelussa. Luik sai teoksesta Viron valtion kulttuuripalkinnon. "Minulla oli Roomassa alusta loppuun tunne, että olen kasvanut siellä. En missään mystisessä vanhassa Roomassa, en missään esoteerisessa sumussa, vaan tavallisessa viisi-kuusikymmenluvun Roomassa. Ikään kuin olisin elänyt yhtä aikaa Virossa Viljandimaan kuusikoiden ja koivikoiden keskellä ja samalla myös Roomassa."

Alkutuuli

Tällä viikolla julkistetaan Finlandia-palkintojen ehdokkaat. Toistaiseksi ainoa kaksi kertaa Finlandialla palkittu kirjailija on Bo Carpelan (1926–2011). Ensimmäisen palkinnoista hän sai 25 vuotta sitten romaanillaan Urwind, joka julkaistiin suomeksi nimellä Alkutuuli (Otava 1993, suom. Kyllikki Härkäpää). Teoksessa minäkertoja, antikvariaatin pitäjä Daniel Urwind kirjoittaa kertomusta, kuin päiväkirjaa, vaimolleen Amerikkaan. Miehen muistot sekoittuvat nykyhetkeen, ne heräävät paikoista ja esineistä. Daniel kirjoittaa vaimolleen, mutta muotoilee myös omaelämäkertaa itselleen, ja tuuli metaforana edustaa hänen kokemaansa muutosta. "Siinä on kylläkin viittauksia esseeromaanin suuntaan, eurooppalaisiin mestareihin Brochiin, Hesseen, Musiliin. Mutta tämä on osin harhautusta, sillä Alkutuuli on ennen muuta runollinen romaani, kertomus taiteesta ja elämästä", kirjoitettiin teoksesta Helsingin Sanomissa 28.10.1993. "Mietiskelen mielessäni, millä kaikilla tavoin Urwindin voi tulkita. Se voi olla maailmankaikkeuden alkuperäinen alkutuuli, se joka puhaltaa ei-mistään ei-mihinkään ja sinkoaa tähtiä sieluksi sanottuun myrskykeskukseen. Sillä on oma tuuliruusunsa, se on metamorfoosien näkymätön merkki, se on taipuneissa puissa ja lumihämyssä ulkona."

Kulkurit

Yhdysvaltoihin asettunut kiinalaiskirjailija Yiyun Li (s. 4.11.1972) on kerännyt maailmalla monia arvostettuja palkintoja. Hänen romaaninsa Kulkurit (Tammi 2013, suom. Seppo Loponen) sijoittuu Maon aloittaman kulttuurivallankumouksen jälkeiseen Kiinaan vuonna 1979. Nuori nainen, Shan, teloitetaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta hänen istuttuaan vuosia vankilassa. Vanhemmat ovat joutuneet vaikenemaan lapsestaan ja häpeämään jo pitkään, mutta kumouksellinen Kai saa sytytettyä kylässä vastarinnan, johon liittyy myös Shanin äiti. "Yiyun Li ei julista. Kirjan ääni on rauhallinen. Kertoja tietää tarinansa raakuuden, mutta hänelle tarina ei ole poikkeus, ääri, uskomatonta. Se on totta ja tavallista", kirjoitti Reetta Räty teoksesta Helsingin Sanomien arvostelussa. "Kai kuvitteli lähetysstudion ulkopuolista maailmaa: tumman hiilisavun tupruilua katonharjoilta lyijynharmaalle aamutaivaalle, varpusten pyrähtelyä katolta toiselle, siivet pölyssä ja sirkutus isänmaallisiin säveliin hukkuen, ja niiden kattojen alla asuvia ihmisiä, jotka olivat tottuneet tähän musiikkirituaaliin ja sen jälkeiseen uutislähetykseen. He eivät luultavasti kuulisi ohjelmasta sanaakaan."

Harjunpää ja pyromaani

Poliisiromaaneja kirjoittanut Matti Yrjänä Joensuu (31.10.1948 – 4.12.2011) oli kirjailija, jota luettiin laajalti genrerajoista riippumatta. Hänen kolmannessa romaanissaan Harjunpää ja pyromaani (Otava 1978) palattiin jo esikoisteoksessa esitellyn ylikonstaapeli Timo Harjunpään pariin. Kirjassa tutkitaan outoa tulipalojen sarjaa Helsingin laitamilla. Harjunpää saa siirron palojaokseen, ja tutkinta kokee erilaisia vaiheita, toisaalla taas rikoksen tekijä odottaa ja pelkää. "Ammatin ja yksityiselämän, turtumuksen ja osanoton jännitteet kannattavat tätä romaania, joka herättää huomiota myös muilla ansioillaan, ennen muuta ympäristökuvauksensa elävyydellä ja sillä myötätunnolla, jota Joensuu tällä kertaa kykenee kokemaan myös poliisin vastapuolta, niin sanottua rikollista kohtaan", kirjoitti Risto Hannula teoksesta Arvostelevassa kirjaluettelossa. "Laatikko oli sangen tavallinen tulitikkulaatikko – tuhansista, ehkä kymmenistätuhansista samanlaisista oli sinäkin päivänä rapisteltu tikkuja esiin, raapaistu, sytytetty liesiä, savukkeita, imaistu kunnon hehku piipunpesään tai tiukattu sinisenä pureva liekki hitsipillin nenään. Yksi poikkeava piirre tuohon Sampo-rasiaan liittyi; se oli pyromaanin taskussa."

Erään katoamisen anatomia

Libyalaissyntyisen Hisham Matarin romaani Erään katoamisen anatomia (WSOY 2013, suom. Minna Kumpulainen) nivoo nuoren pojan ristiriitaiset tunteet osaksi arabimaan poliittista tilannetta. Nuri on elänyt vuosia kahdestaan isänsä kanssa, kun heidän elämäänsä astuu nainen, Mona. Nuri huomaa jääneensä perheessä kolmanneksi pyöräksi, ja samalla hän toivoo voivansa jäädä Monan kanssa kahden. Lopulta näin tapahtuu, kun isä katoaa. Arvoitusta ratkottaessa myös Nurin elämän perustukset murenevat. "Isä on pojalle esikuvallinen hahmo, jonka toiveita hän noudattaa ja jonka hän antaa ohjata toimintaansa. Kadonneen paino vetää häntä mukanaan kaupungista toiseen. Nuri kouluttautuu tämän toiveiden mukaisesti ja matkustaa sitten tämän jalanjäljissä ympäri Eurooppaa", kuvaa Pasi Salminen Kiiltomato-lehden arvostelussa. "En kertonut hänelle mitään näistä, mutta se ei johtunut siitä, ettenkö olisi osannut asetella sanojani tai halunnut uskoutua hänelle, vaan siitä, että juuri sillä hetkellä, istuessani hänen vierellään ihastumiseni huumassa, tunsin olevani haavoittumaton."

Naistenpyörä

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat julkistetaan tällä viikolla. Aiemmin J. H. Erkon palkintona tunnetun esikoiskirjapalkinnon nimi vaihdettiin 90-luvun puolivälissä, ja ensimmäisen uudelleen nimetyn palkinnon sai Sari Mikkonen novellikokoelmallaan Naistenpyörä (WSOY 1995). Viisitoista novellia tarkastelevat arkisissa tapahtumissaan erillisyyden tunnetta ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Teemoissa näkyvät myös muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin ja yksinäisyyden kokemus. Palkintolautakunta totesi teoksen olevan hieno näyttö suomalaisen kirjallisuuden suuren perinteen uudistamisesta. "Mikkonen kuvaa rakkautta ja suhteita tarkasti, mielellään rujoutta seuraten ja groteskiin sävyttäen", kirjoitti Pekka Tarkka HS:n kritiikissään. "Tiedustelin sitten, oliko veljellä ollut jotain hanketta koulun lomassa, kerta oli saanut rahat kokoon. Veli ryhtyi kertomaan kiinalaisista ravintoloista ja ylisti kanansiipiä hunajavalkosipulikastikkeen kanssa, soittamalla sai kaikkea kotiin ja heillä oli sitä paitsi ollut isäntäperheelle viemisiksi kotimaista kahvia ja ruisleipä, jonka äiti oli tehnyt." (Novellista "Hinta")

Rihata

Guadeloupelainen, ranskaksi kirjoittava Maryse Condé sai vaihtoehdoksi Nobelin kirjallisuuspalkinnolle perustetun Nya Akademienin palkinnon. Ainoa häneltä suomennettu teos on romaani Rihata (Art House 1989, suom. Annikki Suni). Teos kuvaa siirtomaavallasta vapautuneen Afrikan uutta, kuohuvaa todellisuutta. Antillilainen Marie-Hélène päätyy avioliittoon syrjäiseen kaupunkiin, perinteen otteeseen ja lapsilauman keskelle, ja hän haaveilee paremmasta elämästä. Kaupunkiin ilmestyy aviomiehen veli, ministeri, ja toivo herää. "Rihatassa yhdistyy monta kerronnallista lankaa. Siinä kerrotaan niin muukalaisuudesta, rakkaudesta kuin politiikastakin. Lisäksi Condé kuvaa veljesten välistä vaikeaa suhdetta, lasten ja vanhempien välisiä ristiriitoja sekä sukupolvien välisiä eroja ja taikauskon törmäystä moderniin elämään", kirjoittaa Omppu Martin teoksesta Reader, why did I marry him? -blogissa. "Rihata sijaitsi niemellä virran laiskan mutkan keskellä. Siitä syystä maaperä ei kuivanakaan kautena ollut paljas ja tomuava niin kuin maan muissa osissa. Talven kosteus tuntui viipyilevän vankoissa heinissä, mangonlehvästössä ja korallipuissa joihin pian tulisi palkoja."

Valkoinen kaupunki

Jorma Ojaharju (16.10.1938 – 8.2.2011) tuli tunnetuksi kotikaupunkinsa Vaasan historiaa kuvaavasta romaanitrilogiasta, jonka ensimmäinen osa on Valkoinen kaupunki (Tammi 1976). Teos sijoittuu Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan aikaan. Laajan henkilögallerian kertomuksista muodostuu hiljaisten ja vaiettujen ääni, joka kertoo etujen ja näkemysten ristiriidoista. Monet "vitivalkoisessa kaupungissa" joutuivat vankilaan, toiset jään alle, ja verenvuodatukselta ei vältytty. "Valkoinen kaupunki on ennen muuta kollektiiviromaani kansalaissodan ja sen ympärysvuosien Vaasasta, ja sellaisena se välittää oikeantuntuisen ja uusiakin näkökulmia avaavan ajankuvan", luonnehdittiin Risto Hannulan arviossa Arvostelevassa kirjaluettelossa. "Miikka meni etsimään piippua ja sen löydettyään palasi takaisin entiseen asentoonsa. Hän alkoi miettiä tulevia töitä. Niitä onneksi riitti. Ja höyläämisestä, liimaamisesta ja naulaamisesta mietteet etenivät yleisempään menoon. Ja menihän se, maailma. Joskus liiankin voimallisesti, vähempikin olisi riittänyt. Joka puolella marssivat rautahattuiset miehet ja kanuunat jyrisivät."

Flanderin tie

Ranskalaisen Nobel-kirjailija Claude Simonin (10.10.1913 – 6.7.2005) tuotantoa on kuvattu haastavaksi, mutta kärsivälliselle lukijalle hyvin palkitsevaksi. Romaani Flanderin tie (Tammi 1963, suom. Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus) sijoittuu monen muun Simonin teoksen tavoin toiseen maailmansotaan, ja teos kuvaa kertojan matkaa Pariisista Belgiaan kulkevalla vanhalla tiellä. Kerronta täyttyy yksityiskohdista, jotka ratsumiehen silmä erottaa tiellä ja joita aivot täydentävät kuumeisilla näyillä ja muistoilla. "Simonin kielessä Georgesin mielteet syöksähtelevät lakkaamatta ja yllättäen paperille saaden kielellisen asunsa hengästyttävän pitkissä, sykäyksittäin etenevissä lauseperiodeissa, jotka säilyttävät intensiivisyytensä lukemattomista sisäkkäisistä sulkulauseistakin huolimatta", kuvasi teoksessa käytettyä kieltä Tuukka Kangasluoma HS:n arviossa 16.5.1965. "– – siis ääniä, jotka epätodellisina ja ruikuttaen huusivat jotain (varoituksia) ja jotka tavoittivat minut tuon kevätpäivän sokaisevan ja himmeän valon lävitse (kuin itse valo olisi ollut likaista, kuin näkymätön ilma olisi ollut kyllästetty sodan löyhkäävällä tomuisella kuonalla kuin samea likavesi) – –"

Ilmeetön mies

Anu Holopaisen romaani Ilmeetön mies (Karisto 2010) on monitasoinen kertomus tunteista, niiden purkamisesta ja menneisyyden pakenemisesta. Sairaalassa siivoojana työskentelevä nelikymppinen Irma kiinnostuu naapurin yksinäisestä miehestä, joka ei näytä juttelevan kenenkään kanssa. Irma hankkiutuu toistuvasti miehen asuntoon ja vuodattaa tälle itseään hämmentäviä asioita niin menneisyydestä kuin nykyisyydestäkin, vaikka mies ei koskaan vastaa kysymyksiin. "Tapahtumat ovat enimmäkseen täysin reaalisia, arkimaailmasta, siivousta, ruoanlaittoa, kynsien lakkausta. Silloin tällöin kuitenkin nousee esille jotain sellaista, mikä ei sovi konsensustodellisuuteen, vaan jää selittämättömäksi", kirjoittaa Merja Leppälahti romaanista Kiiltomadon arvostelussa. "Nainen unohti bussista myöhästymisen aiheuttaman huolensa hetkeksi törmättyään naapuriin. Hän jäi katsomaan miehen perään, ihmeissään avoimen tylystä käytöksestä, mutta ei silti kovin yllättyneenä, koska epäkohteliaisuus ei ole mitenkään poikkeuksellinen ilmiö."

Paulan tähden

Magda Szabón (5.10.1917 – 19.11.2007) romaani Paulan tähden (WSOY 1967, suom. Otto Aho) on ilmestymisaikansa Unkariin sijoittuva kolmiodraama. Yhtenä kylmänä joulukuun päivänä tapahtuva kertomus latautuu täyteen jännitystä, kun edetään kohti iltaa ja perinteikkäitä siantappajaispitoja. Vihamielisten sukujen ja yhteiskuntaluokkien erot tulevat näkyviksi, ja elämänvalheet paljastuvat. "Vaimo Paula on vanhan unkarilaisen maanomistajamentaliteetin jäänne, piinkova ja heikompiaan armotta hyväkseen käyttävä entisen yläluokan jäsen, joka syvästi halveksii palvovaa aviomiestään, käsityöläisluokasta noussutta opettajaa, jonka kanssa aikoinaan on solminut pakkoavioliiton toisen miehen lasta odottaessaan", kuvasi Kerttu Manninen teoksen asetelmaa Arvostelevassa kirjaluettelossa. "Aina hän oli tuntenut, että jotakin oli vinossa, että Paulalle kuuluisi enemmän, jotakin kauniimpaa, häikäisevämpää, mutta hän oli ajatellut, että silti tähänkin täytyy tyytyä, rakastaahan isä Paulaa niin suuresti, ei äidillä voi olla valittamista, kun isä hankkii kaikkea. Oho, eipä hän tiennyt totuutta."

Lokakuun päivä

Olli Sinivaaran runokokoelma Lokakuun päivä (Teos 2012) keskittyy valoon ja erityisesti luontoon, jossa kieli ja havainto liikkuvat. Teoksen luontorunot ovat pintaa syvemmälle katsottaessa hyvin monitasoisia. Havainnot ja aistimukset tarjoavat runsaita, värikkäitä kuvia. Välillä ollaan kaupungissa, on myös metroja, junia, asvalttia ja autoja. "Kokoelman mainittavimpiin ansioihin lukeutuu se, että Sinivaaran säkeestä voi nauttia sekä pelkkänä kauniiksi hiotun kielen tanssina, että havaitsemisen ehtoja tutkiskelevana syvällisempänä taiteena", kuvaa kokoelman ominaisuuksia Miikka Laihinen Turun Sanomien arviossaan. "Syksynsyvänsininen / taivas mäen päällä, latvojen läpi / ihan käsillä, kasvoilla, / ihon valkenevilla oksilla, / jotka kurottavat, kurottavat. / Mäki ja puisto ja taivas / ovat sama paikka / kahdessa eri kaupungissa, / sama kirkas päivä / kahtena eri päivänä, / sellaisina joiden välissä ei ole yötä."

Tiikerin vaimo

Téa Obreht (s. 30.9.1985) syntyi Belgradissa, mutta muutti silloisesta Jugoslaviasta jo seitsenvuotiaana ja asettui myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hänen esikoisromaaninsa Tiikerin vaimo (WSOY 2012, suom. Irmeli Ruuska) kertoo myyteistä ja myös ihmisistä tarinoiden takana. Nuori Natalia saa kuulla isoisänsä kuolleen, ja tapahtuman oudot aukkopaikat vievät hänet syrjäisen kylän todellisuuteen, joka on kuin tarua. Tarinat sadan vuoden ajalta yhdistyvät toisiaan täydentäen. "Romaanin perusjännite rakentuu järjen ja magian välille. Lääkärin käytännöllinen työ ja kansanuskomukset käyvät vastakkain. Kertojaminä on lääkäri, samoin tarinoiden keskipiste: isoisä. Ja tarinat ovat maagista realismia", kirjoitti Risto Niemi-Pynttäri teoksesta Maailmankirjat-sivuston arviossa. Obreht sai kirjasta Orange-palkinnon (nykyinen Women's Prize for Fiction). "Isoisä ei puhu koskaan tiikerin vaimosta nimeltä. Isoisän käsi on ympärilläni, ja jalkani ovat kaiteella, ja hän saattaa sanoa: 'Tunsin kerran tytön, joka rakasti tiikereitä niin, että oli itsekin muuttua tiikeriksi.' Koska olen pieni ja koska olen perinyt rakkauteni tiikereihin isoisältä, luulen että hän puhuu minusta, kertoo minulle satua, johon voin kuvitella itseni – ja niin minä vuosikausia kuvittelenkin."