Päivän täky

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohnin novellikokoelma Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (WSOY 1983) sisältää miniatyyreja, jotka tallentavat täsmällisesti kaupunkitunnelmaa. Runon ja esseenkin lajityyppejä lähestyviä tekstejä yhdistää Donna Quijoten hahmo, jonka esikuvana Krohnille oli runoilija Mirkka Rekola. "Kaupunki ihmisineen elää monella tasolla. Kertomuksesta toiseen kulkeva Donna Quijote on hiukan arvoituksellinen ja kuitenkin avoin hahmo, äiti, ystävä, profeetta. Kirjaa lukee kuin runoa", kuvasi Vappu Karjalainen Arvostelevassa kirjaluettelossa. "Kiersimme tornin. Se oli kahdeksankulmainen ja kolmikerroksinen eikä siinä ollut kuin yksi tiukasti salvattu ovi. Kuka sen oli rakentanut ja mihin tarkoitukseen? Emme tienneet. Mutta se oli osa maisemaa kuin se olisi kasvanut siihen, kuin sillä olisi juuret. Donna Quijote harppaili edelläni pitkänä ja ankarana, itsekin tornin kaltaisena." (Novellista "Torni")

Jazz

Toni Morrisonin (s. 18.2.1931) romaani Jazz (Tammi 1993, suom. Seppo Loponen) sijoittuu New Yorkin Harlemiin 1920-luvulla. Viisikymppinen Joe on kokenut kiihkeän rakkaustarinan 18-vuotiaan Dorcasin kanssa, ja tämä sekoittaa Joen ja hänen vaimonsa Violetin elämän. Salaperäinen ääni kertoo heidän tarinaansa aistillisen musiikin tahtiin, vaikka jazzia ei romaanissa suoraan mainita. Kerronta tavoittaa sanoinkuvaamattoman tunnelman, joka yhdistyy mustien elämään suurkaupungissa. "Morrison limittää eri aikatasoja, nostaa väliin avainhetken taas pintaan ja paljastaa, miten Joen ja Violetin elämä oli luisunut sivuraitelle jo ennen lopullista räjähdystä. Tässä mielessä Jazz myös keskustelee itsensä kanssa", kirjoitti Jukka Petäjä HS:n arviossa. Jazz ilmestyi Yhdysvalloissa 1992, ja seuraavana vuonna Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. "Violet ei aluksi tiennyt tytöstä muuta kuin nimen ja iän ja että hänestä pidettiin kovasti siinä laillisella luvalla toimivassa kauneussalongissa. Siispä hän ryhtyi keräämään lisää tietoja. Ehkä hän luuli siten ratkaisevansa rakkauden mysteerin. Onnea vain ja kertokaa minullekin."

Säädyttömät

Tomi Kontio tunnettaneen parhaiten runoistaan, mutta myös hänen proosateoksensa ovat keränneet kiitosta. Novellikokoelma Säädyttömät (Tammi 1994) kuvaa "lihansa pauloissa" olevia ihmisiä. Sukupuolisuus riivaa, ajatukset ja himo aiheuttavat ristiriitoja. "Tomi Kontion Säädyttömät on imuvoimainen kirja. Novellit ovat ilkikurisia ja absurdeja, välistä surrealistisia. Silti niihin kummasti uskoo, sen säätää jo tiukka kertojanääni", kuvasi Kaija Valkonen Helsingin Sanomissa teosta. "Kiistämättömiä ansioita ovat paikoitellen jopa virtuoosimainen kielenkäyttö, aiheitten yllättävyys ja ennakkoluulottomuus, tunteitten viiltävyys ja ehdoton herkkyys", luonnehti puolestaan Runeberg-palkinnon valitsijalautakunta teoksen päästyä ehdokkaaksi. "Oliko se eilen? En kuolemaksenikaan muista. Se joka laskee tunteja ja päiviä, merkitsee muistiin kuukaudet, arkipyhät, lomailujaksot ja pienet ja suuret saavutuksensa, kulkee risti selässään eikä näe hevosen silmien takana liikkuvaa avaruutta, solujen outoa eripuraa ja yhteistyötä, eikä maailmaa, jota tähtikaviot rummuttavat tahdittomasti." (Novellista "Koiranelämää")

Valasratsastaja

Uusiseelantilaisen Witi Ihimaeran (s. 7.2.1944) romaani Valasratsastaja (Like 2003, suom. Mervi Hangasmäki) kertoo maorien mytologiaan perustuvan tarinan valaista ja ihmisistä. Kahu-tyttö kasvaa isänsä ja setiensä parissa, mutta hänen isoisoisänsä Koro ei hyväksy häntä, koska on toivonut suvun jatkajaksi poikaa. Kahu yrittää opetella maorien vanhoja tapoja, ja kun valaita alkaa kokoontua kylän rannoille kuolemaan, hän tuntee hetkensä koittaneen. "Tarinaa kertoo pääasiassa Kahun setä Rawiri, nuori mies joka tasapainottelee maailman kutsun ja perinteiden välimaastossa. Rawiri myös rakastaa pientä Kahua varauksetta ja ihailee tämän sinnikkyyttä mutta kummastelee tytön erikoisuutta", kerrotaan kirjasta Kujerruksia-blogissa. Valasratsastaja tunnetaan myös menestyneenä elokuvana. "Kultainen isäntä oli opettanut valasta harjaannuttamaan lihaksiaan ja jänteitään niin, että sen iholle muodostui kädensijat, joiden avulla ratsastaja voi nousta valaan pään päälle. Siellä lihakset muodostivat satulan ja kannukset. Ja kun valas sukelsi, se lukitsi isäntänsä nilkat vahvoilla lihaksillaan ja avasi pienen hengityskammion aivan hengitysaukon taakse."

Sielun veli

Runoilija Sirkka Turkka täytti viime lauantaina 80 vuotta. Useita palkintoja saaneen ja monille kielille käännetyn Turkan esikoisteos julkaistiin 1973. Vuonna 1994 hän sai Tanssiva karhu -palkinnon kokoelmastaan Sielun veli (Tammi 1993). "Sielun veli on kuin yhtä runoelmaa. Säkeet tulevat voimalla, sanoissa on törmäysenergiaa. Ja tätä riittää: pitkää, karheaa ja kulmikasta puhetta. – – Myös ihminen saa eläimen piirteitä. Runoilijan roolihahmoksi jolkottelee vanha harmaa susi pohjoisesta", kuvasi Tero Liukkonen Helsingin Sanomien arviossa kokoelmaa. "Joku vääntää runoa: sataa, lintu hyppii / rannan ruusussa, ja kauempana jo ukkonen / kokoaa voimiaan. / Että vielä on ilo kuin ainut tuikkiva tähti: / pudota läpi yön, väsyä, hajota, kiitää / kovaa vauhtia ilman turvavyötä / loppuelämänsä lyhyin matka, selkä edellä / kohti itseään, takaisin omaan syntymäänsä."

Vallan maku

Slovakkikirjailija Ladislav Mňačkon (29.1.1919 – 24.2.1994) romaani Vallan maku (Gummerus 1967, suom. Risto Lehmusoksa) on terävä kuvaus totalitaarisesta vallankäytöstä ja sen vaikutuksista. Teos sijoittuu pieneen "kansandemokratiaan". Alussa suuri valtiomies on kuollut, ja kansa vaeltaa osoittamassa kunnioitustaan. Ketkä vainajaa kuitenkin lopulta muistavat rakkaudella, ketkä sylkevät hänen ruumistaan? Kertojana toimii valokuvaaja, joka seisoo vainajan vierellä, kuten teki jo tämän eläessä. "Mňačko kirjoittaa miellyttävästi. Kirja on toteutettu melko modernilla tekniikalla, jonka saa elämään Mňačkon sanottavan 'kiihkeys' ja asioiden kiinnostavuus", kuvaili Hannu Mäkelä romaania Arvostelevassa kirjaluettelossa. Vallan maku kiellettiin Tšekkoslovakiassa keväällä 1967. "Jo aikoja sitten Frank oli luopunut pitämästä solmiota aina ja kaikkialla. Se häiritsi häntä, ja kun hänen oli kaikesta huolimatta sitaistava solmio kaulaansa, kun mikään muu ei enää auttanut, hän tunsi olonsa vaivautuneeksi, aivan kuin olisi joutunut vangiksi, kahleisiin, loukkuun. Tosin solmio oli ehdottoman välttämätön hänen ammatissaan, jota hän jo ajat sitten oli alkanut vihata."

Hyvän yön puisto

Silja Järventaustan proosarunoteos Hyvän yön puisto (Teos 2012) kuvaa monenlaisia ihmisiä erilaisissa, tärkeissä paikoissa. Tarinanpätkien tasot sekoittuvat ja arkisilta ensin vaikuttavat tilanteet ovat latautuneita. Teksti yllättää toistuvasti. "Järventaustan kieli neuvottelee edetessään jokaisen jo syntyneen lukusopimuksen uusiksi. Tämä voisi synnyttää lukijassa ärtymystä, tunteen sekavuudesta, tahallisesta vaikeuttamisesta, mutta jokin vaikeasti sanallistettava piirre Järventaustan ilmaisussa pitää rakennelmaa kasassa. Kyse on, muun muassa, kielenkäytön varmuudesta, erikoislaatuisesta rauhallisuudesta", kuvaa Laura Lindstedt teosta Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkintojen 2013 perusteluissa. "Hän oli kyykyssä. Hän istui portaan päällä. Kauempana saaristossa kumahteli. Hän oli iltapäivällä myrskypilven muotoinen. Säärystimet sulivat ja jäätyivät hänen jaloissaan. Hän tuijotti tiukasti merta, jossa oli saumaton ja rikkinäinen jäätikkö. Hän istui laidalla, polvet taitettuina. Hän tuijotti ja oli valmis lähtemään tästä asumuksesta pois, jos myrsky heiluttaisi häntäänsä, sitoisi kätensä."

Kulta

Sveitsiläissyntyinen Blaise Cendrars (1.9.1887 – 21.1.1961) oli kiertelevää elämää viettänyt avantgarden johtohahmo, josta puhutaan myös modernismin edelläkävijänä. Hänen romaaninsa Kulta (Gummerus 1972, suom. J. S. Helander) kertoo kenraali Johann August Suterin ihmeellisen tarinan. Suter oli Kalifornian "perustaja", Yhdysvaltain rikkain mies, jonka elämäntyön hautasi lopulta alleen hänen viljaville mailleen suuntautunut kultaryntäys. "Kirjan tekee ainutlaatuiseksi sen tiiviys, intensiivisyys. Siinä ei ole ainuttakaan turhaa sanaa, ei yhtään huolimatonta kielikuvaa, joka rikkoisi tämän epämoraalisen 'elämäkerran' fantastisen monivivahteisen luonteen", kirjoitetttiin teoksesta Arvostelevassa kirjaluettelossa. Kulta ilmestyi alun perin ranskaksi vuonna 1924. "Mutta ennen kaikkea Suteria kiinnostavat tässä kaupankäynnissä jokea ylös ja alas matkaavien ihmisten tarinat. Hänen talonsa on avoin kaikille, ja hänellä on aina ateria tarjolla ohikulkijoille. Aseistettu, mustien orjien soutama vene pysäyttelee ohipurjehtivia aluksia ja opastaa niitä satamasululle. Suterin tarjoama vastaanotto on sitä luokkaa että talo ei tyhjene koskaan."

Taivas päivystää

Tänä aamuna on päivystetty taivaalta pimentynyttä kuuta, mutta Mirkka Rekolan (1931–2014) runokokoelman nimessä roolit ovat kääntyneet. Niin pakkastalvet kuin muutkin vuodenajat virtaavat teoksen Taivas päivystää (WSOY 1996) runoissa. Rekolan runous jatkuu ja laajenee, teksteissä yhdistyvät luonto, rakennukset, aika ja avaruus. "Eläytyminen voi tapahtua niin syvästi, että minuudet vaihtuvat. Minä ja sinä vaihtavat paikkaa, ja kukapa ei hätkähtäisi huomatessaan itse olevansa toinen. Tätä kokemusta voi nimittää rakkaudeksi, vaikkei Rekola yleensä käytä sitä sanaa", kirjoitti kokoelmasta Tero Liukkonen HS:n arviossaan. Rekola sai kirjasta Tanssiva karhu -palkinnon 1997. "Yö on kylmä eikä hän aio poistua, / lumen ja kuuran hahmo, / hän aikoo jäädä tänne talveksi. / Mutta talvi voi hänen kaltaisilleen / olla lyhyt, sitä hän ehkä tahtookin sanoa. / Minä sytytin hänelle valon / kirjoittaakseni hänet muistiin."

Kuin jokin päättyisi

Brittikirjailija Julian Barnesin romaani Kuin jokin päättyisi (WSOY 2012, suom. Kersti Juva) tutkii aikaa ja muistia. Viesti menneisyydestä asettaa elämän uuteen valoon, kun keski-ikäinen Tony saa yllättävän 500 punnan perinnön ja samalla vaikeaselkoisen arvoituksen. Jukka Koskelainen kirjoitti teoksesta Helsingin Sanomien arviossa: "Vaikka tarinan loppukäänteitä odottaa malttamattomana, romaani koostuu suurelta osin pohdinnasta: miltä tuntuu vanheta, miltä nuoruus näyttää vuosikymmenien päästä? Ja ennen kaikkea: mitä muisti oikein pystyy palauttamaan mieliin jälkeenpäin?" Barnes sai romaanista Booker-palkinnon 2011. "Toinen yksityiskohta jonka muistan: yhdyssiteemme merkkinä me kolme pidimme kelloa kädessä niin että kellotaulu jäi ranteen sisäpuolelle. Se oli tietysti diivailua, mutta ehkä kuitenkin vähän enemmän. Ajasta tuli henkilökohtainen, jopa salainen asia. Odotimme että Adrian huomaisi sen ja seuraisi esimerkkiä, mutta ei."

Kunniallinen petkuttaja

Tove Jansson kirjoitti useita muistamisen arvoisia teoksia myös aikuislukijoille. Romaani Kunniallinen petkuttaja (WSOY 1983, suom. Kyllikki Härkäpää) kuvaa kahden naisen vastakkaisten maailmankatsomusten kohtaamista talvisessa merenrantakylässä. Kyläkaupassa työskentelevää Katri Klingiä pidetään omituisena, mutta hänellä on hyödyllisiä taitoja ja paljon tahdonvoimaa. Anna Aemelin on iäkäs lastenkirjailija, joka viihtyy omissa oloissaan suuressa huvilassa ja vastailee talvisin lasten lähettämään ihailijapostiin. Katri alkaa toimittaa Annan asioita ja päätyy lopulta muuttamaan tämän luokse veljineen ja koirineen. "– – jännittävästi kuin dekkarissa ikään Jansson vähitellen pakottaa niin henkilönsä kuin lukijankin riisumaan yksioikoisia määreitä ja tekemään selvää petoksen ja itsepetoksen kerrostumista, sekä tavoista yrittää omistaa toinen ihminen", kuvasi kirjaa Risto Hannula Arvostelevassa kirjaluettelossa. Jansson sai romaanista valtionpalkinnon. "Anna Aemelin kiiruhti kuistin ikkunaan ja katseli pitkää mustaa hahmoa, joka laskeutui mäkeä alas maantielle, sitten näytti kuin hämärästä olisi sukeltanut iso susi ja liittynyt naisen seuraan. Rinnakkain, liki toisiaan pari etääntyi tietä pitkin kylää kohti. Anna jäi seisomaan ikkunaan epämääräisen levottomuuden vallassa."

Tasanko liekeissä

Meksikolaisen kirjailija ja valokuvaaja Juan Rulfon (16.5.1917 – 7.1.1986) teokset kuuluvat latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikoihin siitä huolimatta, että hänen tuotantonsa jäi suppeaksi. Rulfo julkaisi vain kaksi teosta: Tasanko liekeissä ja Pedro Paramo. Novellikokoelma Tasanko liekeissä (Like 1998, suom. Tarja Roinila) kuvaa kirjailijan synnyinseudun julmia ja köyhiä kasvoja. Mittaamattomalla tasangolla elää vallankumouksen antisankareita, autioituvien kylien viimeisiä asukkaita. Kertomuksissa hälvenevät unen, valveen ja eri aikatasojen väliset rajat. "Lorcan tavoin Rulfo ammentaa kansanperinteestä ja paikallisuudesta, mutta hylkää edeltävän proosan folkloren ja stereotyyppiset henkilöhahmot", kuvaa kääntäjä Tarja Roinila suomennoksen jälkisanoissaan. "Me emme sano mitä ajattelemme. Meiltä loppuivat puhehalut jo kauan sitten. Kuumuus vei puhehalut. Jossain muualla sitä juttelisi mielikseen, mutta täällä se on työlästä. Täällä kun juttelee, niin kuuma ilma tulee suuhun ja kuumentaa sanat, ja ne kuivuvat kieleen kiinni eikä henki enää kulje."

Uudenvuodenlaki

Katariina Vuorisen runokokoelma Uudenvuodenlaki (Savukeidas 2015) pitää sisällään runsaasti aineksia, mutta samalla kyseessä on intiimi kokonaisuus. Kustantajan esittelyssä kuvataan kirjan olevan "maankuoren kiivastumisen aikakirja, jossa sadut kohtaavat arjen ja pyyheliinat kuivuvat yhtä lailla puuterinvärisessä huoneessa kuin siitepölyssä, hunajassakin." Kokoelman runoissa näkyvät teemoina mm. naiseus, lapsuus ja luonto. "Teos rakentuu kahden naisen kasvutarinaksi. Keskeislyyriset rivit kasvavat arkaaisia, lähes myyttisiä kerrostumia. Samanaikaisesti puhujat ovat kokemuksessaan sidottuja konkreettiseen olemiseen, maahan ja omaan kehoonsa", kuvasi Jaakko Mikkola teosta Turun Sanomien arvostelussaan. "ja saman tien on täysi talvi ja viimeinen aamu, pitkät yötaivaat / kantavat unesta toiseen / käärivät vilttiin ja hierovat sähköiseksi / hiukset säriseväksi päähineeksi, kasvot kuiviksi kaikista ikävistä / kynnet koviksi ja lyhyiksi että voi avata käden ja jättää tartuttavaksi"

Musta laatikko

Amos Oz (4.5.1939 – 28.12.2018) oli kansainvälisesti tunnetuimpia israelilaiskirjailijoita. Kirjailijantyönsä lisäksi Oz osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja rauhantyöhön. Kirjeromaani Musta laatikko (Tammi 1990, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) sai ilmestyttyään paljon kiitosta. Teos koostuu kirjeistä, joita kirjoittavat Ilana, hänen entinen miehensä Alexander ja nykyinen miehensä Michel. Välissä on myös mm. Ilanan ja Alexanderin pojan tekstejä ja asianajajien viestejä. Henkilöiden taustat, tarinat ja motiivit paljastuvat vähitellen. "Alexander, kuuden päivän sodan sankari ja maineikas yhteiskuntatutkija, karttaa itsensä altistamista eikä kykene yhteiselämään. – – Velvollisuudentuntoinen ja hengen tuskista kunniaa hamuava Michael on pesunkestävä sionisti. Jännite virittyy Ilanan miesten välille", kirjoitti Antti Majander teoksesta Helsingin Sanomien arvostelussa. Oz sai Mustasta laatikosta Prix Femina Étranger -palkinnon. "Michel sanoo että jos haluan Boaz voi tulla meille (vaikka me kaksi ja vauva asumme puolessatoista huoneessa, joista yhä maksamme korkoja ja lyhennyksiä). Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Boaz suostuisi siihen. Poika halveksii minua pohjattomasti. Ja sinua. Joten meillä kahdella on sittenkin jotain yhteistä. Valitan."

Candida

Pirkko Lindbergin romaani Candida (Like 1998, suom. Asta Piiroinen) alkaa uudenvuodenpäivästä 1975, kun herraskartanon portailta löytyy vastasyntynyt tyttölapsi sanomalehteen käärittynä. Voltairen Candidea lukenut kasvatusisä antaa lapselle nimeksi Candida. Erinäisten vaiheiden jälkeen Candida ajetaan nuorena pois kotoaan, ja hän aloittaa odysseian uudessa Euroopassa. Candida työskentelee niin pankissa kuin toimittajana, lopulta hän pääsee myös Euroopan suurparlamentin jäseneksi. ”Kirjallisia viitteitä viljelevä, uuden vuosituhannen ensimmäiseen päivään päättyvä romaani on vankka satiirinen ajankuvaus kettutyttöineen ja europarlamentaarikkoineen", kirjoitti Riitta Kurkijärvi teoksesta Aamulehdessä. Romaani oli Finlandia-palkinnon ehdokkaana 1997. "Matkalla kohti etelässä sijaitsevia tomaatinviljelysalueita Candida pohti mielessään, mitä vanha taiteilija oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa muistoillaan tulevaisuudesta, ja tuolla ihmeellisellä väittämällä, että lasten ristisaatto oikeastaan koostui aikuisista, joiden oli onnistunut palata lapsen hahmoonsa anoakseen armoa nykyajassa eläviltä."

Jouluoratorio

Ruotsalaiskirjailija Göran Tunström kertoi saaneensa romaanin Jouluoratorio (Gummerus 1984, suom. Arto Häilä) idean Nepalissa. Hän tapasi siellä ruotsalaisen kehitysaputyöntekijän, joka muiden länsimaalaisten kanssa joka torstai harjoitteli Bachin Jouluoratoriota. "Sen tapahtumien ydinjuuret ovat tekijän omakseen tuntemassa Sunnessa, mutta sen muutamat vahvat juonteet vievät aina Australiaan saakka. Romaanissa kerrotaan kolmen sukupolven tarina siten, että tietyt teemat toistuvat, lomittuvat, loittonevat ja palaavat jälleen aivan kuin jossakin orkesteriteoksessa", kuvattiin Arvostelevassa kirjaluettelossa. Teos sai nipun palkintoja, mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, ja suomenkielinen käännöskin noteerattiin kääntäjien valtionpalkinnolla. "Österbergin Kellon ja Optiikan eteen seisahduin pitkäksi aikaa: joulukuusenvälkkeestä ja tekolumesta kyhätyllä alustalla, lapsuudenajoilta tutun tuntuisten tonttujen seassa, oli kellojen sekamelska: herätyskelloja, rannekelloja, kauniita seinäkelloja, vanhanajan isoäidinkello, taskukelloja ja pieniä naistenkelloja, joista ei erottanut aikaa. Laskin kaksikymmentäseitsemän erilaista ajannäyttäjää, ja kaikki ne kävivät."

Punainen metsä

Sirpa Tabet'n esikoisromaani Punainen metsä (Otava 1989) yhdistelee historiallisen romaanin ja dekkarin piirteitä maagisiin tapahtumiin. Päähenkilö on nuori Anna, joka ajaa lumipyryssä kolarin ja löytää sen jälkeen itsensä 1800-luvun puolivälistä. Anna koettaa sopeutua uuteen ympäristöönsä, jonka asukkaat ihme kyllä tuntevat hänet. Hän rakastuu palavasti mieheen, jota ihmiset kutsuvat hänen sulhasekseen. Onko Anna kuitenkin liian erilainen menneessä maailmassa? "Kertojan esitystapa on pehmeän hellävarainen, jännittäviä kohtauksia seuraavat rauhoittavat jaksot. Annan erilaisuutta pohditaan useampaan otteeseen lyhyesti", kuvataan kirjaa Tahaton lueskelija -blogissa. "Hämmennys valtasi hänen mielensä. Viikaistuaan ympärilleen hänet valtasi tunne, että hän oli kokonaan väärässä paikassa ja väärässä maisemassa. Siinä missä piti olla maantie, kasvoikin nyt tiheää ruovikkoa joka tunkeutui lumen sisästä esiin kuin hiukset. Kaukana ruovikon takana näkyi kallioinen rantaviiva ja tiheä, lumen peittämä metsä."

Ivan Denisovitšin päivä

Aleksandr Solženitsynin syntymästä tuli tiistaina kuluneeksi 100 vuotta. Vuonna 2008 kuollutta Nobel-kirjailijaa on luonnehdittu mm. neuvostojärjestelmän hajoamista eniten edistäneeksi yksittäiseksi ihmiseksi. Solženitsynin esikoisteos oli vuonna 1962 ilmestynyt Ivan Denisovitšin päivä, joka julkaistiin suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa 1963 yhdessä novellien "Tapahtui Kretšetovkan asemalla" ja "Matrjonan talo" kanssa. Suomentajana toimi Markku Lahtela. Kertomus kuvaa Stalinin ajan vankileirin arkea vaatimattomine yksityiskohtineen. "Ääntään korottamatta, kenenkään myötätuntoon vetoamatta tai dramatisoimatta hän osoittaa nimihenkilönsä sovittautumisen leirin eräänlaiseen minimielämään – – ja osoittaa, kuinka tämä hirtehisen painajaisen keskellä löytää jopa hetkiä, jotka miltei muistuttavat onnea", kirjoitettiin Arvostelevan kirjaluettelon numerossa 8/1963. "Ivan on päivystämässä, hän muisti: laiha ja pitkä mustasilmäinen kersantti. Hirvittää kun miehen näkee ensi kerran, mutta kun oppii tuntemaan niin kaikista päivystäjistä hän onkin kaikista hyväluontoisin: ei paneta karsseriin eikä raahaa järjestyspäällikön puheille."

Apatosauruksen maa

Harmaan tihkusateiseen joulukuun alkuun sopii luettavaksi Miina Supisen lyhytproosakokoelma Apatosauruksen maa (WSOY 2010). Teos herättää hilpeyttä värikkäällä henkilögalleriallaan, absurdeilla käänteillään ja terävillä huomioillaan maailmasta. Arkinen sekoittuu fantasiaan, ja kertomuksissa kokeillaan erilaisia tyylejä ja kerrontatapoja. "Supinen sukkuloi sujuvasti korkea- ja populaarikulttuurissa. Kirjailija-toimittaja-kolumnistin scifi-harrastus näkyy kokoelman barbaariprinsessojen, pussikaljaa kiskovien supersankarinalkujen ja maailmanlopun näkyjen kuvastossa", luonnehti Jani Saxell kirjaa Kiiltomato-verkkolehden arvostelussa. Kokoelma oli vuoden 2011 Runeberg-palkinnon ehdokkaana. "Nyt minulle tuli jo liian elävästi mieleen sarjamurhaajat. Jokin varasto Lihasulassa. Jessus näitä tamperelaisia paikannimiä. Siellä varmaan lihat sulaisivat jossain sarjamurhaajien happotynnyrissä. Ja mitä isäkin sanoisi jos kertoisin että liimailen hintalappuja illat pitkät jossakin varastossa Lihasulassa. Saisi sydänkohtauksen."

Ruttohauta

Virolaiskirjailija Ene Mihkelson (1944–2017) käsitteli kotimaansa vaiettua historiaa yhden suvun kokemusten kautta romaanissaan Ruttohauta (WSOY 2011, suom. Kaisu Lahikainen). Kirjan kertoja jäi pienenä tyttönä tätinsä hoiviin vanhempien paettua Stalinin kyydityksiä. Lapselle kerrotaan vanhempien kuolleen, mutta kun tyttö on varttunut aikuiseksi ja Viro itsenäistynyt, kertoja alkaa selvittää menneisyyden asioita, jolloin hän törmää sukunsa valheisiin. "Muistamisen vaikeus asettaa vaatimuksia myös Ruttohaudan lukijalle. Samaan aikaan kun romaanin äärimmäisen kaunis kieli houkuttaa lukemaan lisää ja nopeammin, kerronnallinen vaativuus pakottaa hidastamaan, pysähtelemään ja palaamaan takaisin", kirjoittaa Silja Vuorikuru Kiiltomadon arviossa. Romaanin käännös palkittiin Mikael Agricola -palkinnolla. "Me sopeuduimme niin nopeasti siksi, että päätimme jatkaa kuolleina elämistä. Me olemme niin pieni kansa, että se – pystyäkseen säilymään – on aikojen kuluessa oppinut ystävystymään ovelien riihiukkojen ja krattien kanssa ja varastamaan itseltään myös merkityksiä ja sanoja."