Riku Korhonen

Haikailin eräänä päivänä Turun Kirjamessuille, missä tunnelma on aivan toista luokkaa kuin Helsingin samannimisessä megatapahtumassa. Turun messuilla on rosoisuutta ja särmää (ihan kirjaimellisestikin, sillä betonilattioita ei ole peitetty pehmeillä matoilla), sen legendaaristen runoklubien savuisissa tunnelmissa uudet runoilijat ja konkarit lausuvat runojaan oudon musiikin säestyksellä, onpa siellä saanut todistaa käsirysyäkin runoilijoiden kesken.

Näitä messuja odotellessa päätin kysellä turkulaiselta kirjailijalta ja runoilijalta kuulumisia. Haastattelu on tehty ja julkaistu alun perin syksyllä 2006.

Olet kirjoittanut romaanin Kahden ja yhden yön tarinoita sekä runokokoelman Savumerkkejä lähtöä harkitseville. Oliko sinulle aina selvää, että kirjoittaisit sekä lyriikkaa että proosaa?

En mitenkään tietoisesti suunnitellut kirjoittajanurani ensiaskelia. Olen aina lukenut ja kirjoittanut sekä lyriikkaa että proosaa, mutta ensisijaisesti olen kiinnostunut proosasta. Uskon, että mikäli minulla on tulevaisuudessa jotakin omaperäistä annettavaa suomalaiselle kirjallisuudelle, välineenä tulee olemaan proosa. Runojen kirjoittaminen oli henkilökohtaisten syiden innoittama syrjähyppy romaanikäsikirjoituksen työstämisestä. Erosin, olin surullinen enkä jaksanut siinä mielentilassa innostua työn alla olevasta melko raadollisesta romaanista. Niinpä vaihdoin joksikin aikaa välinettä ja tyylilajia ja tein runoja. Se oli sisäisen pakon sanelema teko, ei punnittu päätös.

Olet ammatiltasi opettaja. Miten opettajan työ ja kirjailijan työ kohtaavat, vai kulkevatko ne eri polkuja?

Toisinaan opettaminen ja kirjoittaminen kulkevat sopuisasti käsi kädessä ja ruokkivat toinen toistaan, toisinaan taas opettaminen ja nykyisen työpaikkani yliopistobyrokraattiset velvollisuudet syövät liikaakin mahdollisuuksia kirjoittamiselta. Pidän sekä opettamisen sosiaalisuudesta että kirjoittamisen yksinäisyydestä. Tasapainon löytäminen eri duunien välille ei aina ole yksinkertaista. Mutta kenenpä työelämä olisi yksinkertaista. Toivon, että voin lähitulevaisuudessa omistaa enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Oletko aina tiennyt, että sinusta tulee kirjailija?

Olen halunnut kirjoittaa pienestä pitäen ja aina kirjoittanutkin, tosin välillä hyvin katkonaisesti. Kirjailijuus oli pitkään jonkinlainen idealistinen haave, jota vasten punnitsin olemassaoloni mielekkyyttä: voinko elää siedettävää elämää, mikäli minusta ei tule kirjailijaa? Voin, vastasin itselleni, mutta onnellista minusta ei ainakaan sillä tavalla tule. Niin naurettavaa kuin se onkin, kyllä minä olen aina salaa nähnyt itseni jonkinlaisena kirjailijahahmona, savuke kädessä puntaroimassa elämän ja ihmisen mysteeriä ja tekemässä vaikutusta muihin, en ehkä niinkään varsinaisen työn touhussa. Näissä mielikuvissa on pitkälti kysymys narsistisista ja epäkypsistä impulsseista, mutta niiden merkitystä ammatinvalinnassa ei pidä vähätellä. Haluavathan jotkut pojat rekkamiehiksikin vain siksi, että rekat ovat isoja ja pitävät helvetillistä melua. Kirjailijan ammatin tärkein imagohoukutin on lupaus intensiivisen rikkaasta sisäisestä elämästä, epäsovinnaisesta arjesta ja pienten lukevien piirien ihailusta. Ja muuten ohimennen neuvo kirjailijaksi haluaville: lukekaa myös erityisen huonoja kirjailijoita. Siitä saa itseluottamusta: jos nämä pellet ovat kyenneet siihen, minäkin kykenen.

Olet voittanut HS:n kirjallisuuspalkinnon esikoisromaanistasi Kahden ja yhden yön tarinoita. Media huomioi sinut tuolloin sukupolvesi tulkkina, jonkinmoisena kolmekymppisten kuvaajana. Mitä mieltä itse tästä olet?

Aluksi olin niin typerä ja kokematon, että pohdin tätä puolivakavissani ja imarreltunakin. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei kirjailijan pidä uskoa itsestään esitettyjä luonnehdintoja, ei negatiivisia mutta varsinkaan ei kehujen siivittämiä. Ne ovat yksinkertaistuksia ja pelkistyksiä, jotka kätkevät enemmän kuin kertovat. Mielenkiintoisessa kirjailijassa on oltava niin monta ristiriitaa, ettei niitä saa puretuksi muutaman tuhannen merkin päivälehtikritiikissä. Tämä on ehkä loukkaavasti sanottu, mutta psykologisesti, älyllisesti ja esteettisesti kirjallisuuskritiikki on liian usein jonkinlaista kulttuurista vammaisurheilua.

Oliko palkinnon jälkeen vaikeaa lähteä kirjoittamaan toista kirjaa? Haittasiko em. leima kirjoittamisprosessia?

Ei minua mikään leima haitannut, vaan laiskuuteni. Tein aluksi valtavat määrät puolivillaista taustatyötä, luin tuhansia sivuja tietokirjallisuutta ja nettimateriaalia, kunnes huomasin unohtaneeni kaiken lukemastani ja ymmärsin pääasiassa vältteleväni varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä. Työn käynnistäminen oli vaikeaa, mutta kun se käynnistyi, se tuntui upealta, kuin olisi noussut viemärinkannen alta vapaaseen ilmaan. Sittemmin olen tosin monesti vierähtänyt takaisin viemäriin ja joutunut nousemaan uudestaan. Se on osa työn vaikeutta ja mielenkiintoisuutta. Olen vasta noviisi tässä hommassa, enkä tiedä, haluanko täysin ammattikirjailijan rutiineja omaksuakaan.

Miten runojen ja romaanin kirjoittaminen eroavat toisistaan?

Suurin ero minun kohdallani on ollut suunnitelmallisuuden määrässä. Sekä ensimmäistä että työn alla olevaa toista romaania hahmottelin etukäteen tarkkaan. Tein yksityiskohtaisia rakennekaavioita ja keräsin materiaalia, etsin oikeaa tyylilajia yrityksen ja erehdyksen kautta. Runokäsikirjoituksen ensimmäisen version taas kirjoitin kuukaudessa vuodenvaihteen opetustauolla, kuohuviinikännissä. Naispuolinen serkkuni oli nimittäin neuvonut, että hänen sydänsurunsa helpottuivat muutaman päivän kuohuviinikuurilla. Kai kuohuviiniin liittyy jokin toiveikkuuden ja elämänjuhlan pirskahteleva aura, vaikkei se olekaan mieskirjailijalle sovelias jylhän maskuliininen juomavalinta. Runojen kirjoittaminen oli spontaania ja epä-älyllistä toimintaa, joka tähtäsi lähinnä oman oloni parantamiseen. En edes ajatellut tekeväni julkaistavaa kirjaa, kunhan vain kirjoitin.

Sitä kuulee puhuttavan kirjailijoiden erilaisista tavoista kirjoittaa. Joku kirjoittaa öisin, toinen työskentelee klo 8-14. Joku taas miettii kaiken valmiiksi päässään ja kirjoittaa teoksen paperille parissa viikossa. Miten itse kirjoitat?

Tarvitsen vähintään kahdeksan tunnin yhtäjaksoisen rupeaman, jotta pystyn kirjoittamaan keskittyneesti. Mutta suunnittelu ja materiaalin kasaaminen tapahtuvat sattumanvaraisesti ja lyhyinäkin oivalluksen puuskina. Vastenmielisintä kirjoittamisessa on se, ettei siltä saa täydellistä lepoa koskaan. Kesäisellä Kroatian reissullani huomasin tosin, etten ollut pariin päivään miettinyt kirjoittamista lainkaan. Se tuntui tervehdyttävältä, kuin aurinko ja Adrianmeri olisivat hetkeksi pyyhkineet pois minuuden ääriviivat.

Mistä ammennat aiheesi?

Yksinkertaista: siitä mikä naurattaa, satuttaa tai saa mietteliääksi. Ainoa aiheenvalinnan kriteeri on oman uteliaisuuteni herääminen. En pystyisi kiinnostumaan laskelmoivasta aihevalinnasta, pohtimaan että jaaha, ajan merkkien mukaan ensi vuoden syksynä näyttäisi olevan kysyntää kirkkokriittiselle lesboromaanille.

Huhut kertovat, että sinulla on uusi kirja työn alla. Haluaisitko paljastaa, millaisia aihepiirejä uusi kirjasi käsittelee?

Perusasioita: rakkautta, seksiä ja politiikkaa.

Voitko nimetä runoilijoita tai kirjailijoita, joilla on ollut suuri vaikutus sinuun?

Esimerkiksi Franz Kafka, Milan Kundera, Kjell Askildsen, F. Scott Fitzgerald, Witold Gombrowicz, Hermann Broch ja Tomas Tranströmer. Nick Cave on ollut myös eräs tärkeä innoittaja. Ai niin, ja alle parikymppisenä Hemingway, Bukowski, Camus ja Genet. Ja Céline on kyllä mainittava. Jostain syystä suurimmat suosikkini ovat miehiä, kun taas kotimaisen kirjallisuuden puolella olen mieltynyt naisiin: vaikkapa Veronica Pimenoffiin ja joihinkin Leena Krohnin kirjoihin. Minulle tuo Linna-Meri-Hyry -akseli jälkikasvuineen on jäänyt omituisen vieraaksi. Niillä kirjallisilla leveysasteilla liikkuessani voin kyllä ihailla kirjoittajien teknistä taitoa, mutta silti tunnen jatkuvasti, että jokin minussa on tukehtumaisillaan.

Jos sinulla olisi valta, mitkä kolme asiaa haluaisit muuttaa maailmassa?

En tiedä, uskaltautuisinko sorkkimaan maailmaa. Luultavasti kaikki muuttuisi entistä surkeammaksi. Mutta sanotaan, että muuttaisin ehkä vain naiset, miehet ja huonot säät.
- Laura Pitkonen ja Riku Korhonen sähköpostin äärellä -

Viimeksi päivitetty 4.7.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 12.10.2011