Kontio, Tomi

Jumala omassa maailmassaan

Tomi Kontio kuuluu nuorten kirjailijoidemme kirkkaimpaan kärkeen. Hänen käsissään kieli taipuu helppolukuiseksi, rikkaaksi ja omintakeiseksi. Teksti ei ole älyllistä kikkailua vaan tuntuu lihassa. Se tuoksuu mudalta, ihon nöyhdältä ja lähiömetsien kukilta. Kokoelmassa Lukinkehrä on omat osionsa luonto -ja kaupunkikuvastolle. Kontio luo mieluummin uusia merkityksiä lähiympäristöön kuin hakee kuvansa perinteisesti runollisilta kuulostavista maisemista, jostain Sevillasta ja Toscanasta. Tomi Kontion romaani Uumen on kertomus Juhani Ruokolasta, joka on "Villi runoilija, lapsi ilman lapsuutta" ja oireilee traumaansa kaikenlaisissa sekoiluissaan. Päähenkilö Ruokolan ryyppäämisten ja naissotkujen takaa ja välistä löytyy suuria ja vaikeita teemoja. Dostojevskin Idiootin vaikutuksesta kirjailijaksi ryhtynyt Kontio on nuoruuden ihastuksensa mukaisesti suurten teemojen mies. Hän käsittelee rohkeasti ja häpeilemättä Kuolemaa ja Jumalaa. Romaani Uumen on matka mielen syvyyksiin. Kirjailijan omien sanojen mukaan se on päähenkilön rukousta, puhetta Jumalalle. Niinpä romaani loppuu sanaan "Uumen". "Uumen on ensimmäinen kirja, jonka olen rakentanut ajatellen, että nyt alan kirjoittaa kirjaa - esikoiskirjahan syntyy usein niputtamalla pöytälaatikoista löytyviä tekstejä. Mutta Uumenta varten tein siis muistiinpanoja päiväkirjaani ja kirjoitin sen kehikon puitteissa. Silti annoin kirjoitusprosessin ohjata suuntaa ja venyttää kehikon rajoja." "Idea romaaniin lähti novellikokoelmani Säädyttömät (1994) viimeisestä novellista, jossa tapahtuu muodonmuutos: nainen synnyttää hämähäkin. Aloin kehitellä ajatusta muodonmuutos- teemasta. Lopulta romaaniin tuli yksi ihminen joka kuvittelee muuttavansa kanssaihmisiään eläimiksi. Se on hänen keinonsa kuitata ihmiset pois tieltä, koska ei osannut kohdata näitä muuten. Jos hän sanoi sanan, vaimo muuttui lehmäksi. Se oli sitten sillä selvä, ei jankutusta enää." "Muodonmuutos-teeman taustalla on jonkinlainen näkemys ihmisen pysyvän minuuden häilähteleväisyydestä. Myös eläinten piirteiden tuominen ihmiseen on mielenkiintoista. Ja loppujen lopuksi se on pieni kromosomin paikan vaihto, että ihminen muuttuisi eläimeksi." Uumen on romaani, jonka lukee yhdellä istumalla, sillä se ei hellitä hullunotteestaan. Uumenen viimeisessä luvussa kertoja tuntuukin todella tulevan hulluksi. Kirjailija itse tarjoaa yhtä tulkintamallia: "Voi ajatella, että kirjassa on itse asiassa vain yksi henkilö, joka on esiintynyt monena ja viimeisessä luvussa henkilö ei pysty erottelemaan, kuka puhuu, vaan kaikki puhuvat sekaisin. Siellä on linkkejä, joiden kautta pystyy selvittämään sen varsinaisen trauman, joka Juhani Ruokolalla oli lapsuudessaan." Uumenen monitasoinen kertomus ja rakenne on siis hahmoteltuna päiväkirjan sivuilla. Siitä tulevaisuuden kirjallisuudentutkijat voivat nähdä, miten tarina on matkalla muuttunut ja kehikko venynyt. Tai sitten eivät: "Valitettavasti hukkasin sen päiväkirjan, juovuspäissäni...", runoilija naurahtaa ujosti. Tomi Kontio on romaaninsa luojana Jumala - vertauskuvallisessa mielessä. "Uumenen maailmassa mä olen Jumala. Olen kaikkitietävä luoja, joka panen kaiken liikkumaan. Mä olen jonkinlainen transsendentti olento päähenkilö Ruokolalle. Ruokola ei pääse siihen todellisuuteen, jossa mä elän. Toisaalta minäkään en pääse Ruokolan todellisuuteen - vaikka välillä tuli tunne, että haluan auttaa häntä. Mutta kirja on valmis, se maailma on valmis ja Ruokola toimii siellä niin kuin toimii. Säätämieni lakien mukaan." "Ajattelen, että samalla tavalla jos on kaikkitietävä Jumala, joka on luonut tämän maailman, niin hän on samassa tilanteessa. Ei hän pääse tähän maailmaan. Jumala on omassa kategoriassaan, ikuisuuskategoriassa. Samanlainen mahdottomuus Ruokolalle fiktiivisenä hahmona on päästä mun todellisuuteen kuin meillä ajallisilla hahmoina on päästä ikuisen Jumalan todellisuuteen - ellei sitten runon kautta päästä siihen kosketuksiin. Eli on mahdotonta saada kontaktia, kun ollaan niin erilaisia olentoja. Sen takia kysymys Jumalan olemassaolosta ei ole tiedon vaan uskon asia." Tomin mukaan kirjoittamisen kautta voi yleisemminkin pohtia ihmisen suhdetta Jumalaan. Tosin aivan loppuu asti se ei toimi: "Jos uskon, että jumala on olemassa, niin se on tietysti mulle hyvä ja helpottava asia. Voin uskoa, että sitten kun tämä aika jättää ja me mahdollisesti siirrytään ajasta ikuisuuteen, niin pääsen Jumalalan ikuiseen maailmaan. - Ruokolasta ei voi sanoa, että kun se kuolee, niin se pääsee mun maailmaan." Tomin perhe takaa sen, ettei kirjailija jää sanamaailmaansa, Jumalaksi. "Yritän elää mahdollisimman tavallisen perheenisän elämää. Se pitää hyvin kasassa ja jalat maassa. Ei pääse liihustelemaan - eikä jäämään sinne Jumalan rooliin." - "Ei lasten kanssa auta se, että vaeltelet vaan. On leikittävä ja oltava sosiaalinen. Mun suhde lapsiini on hyvä, olen paljon niiden kanssa." Lasten syntymän ja kasvamisen myötä, heidän kysymystensä kautta Tomilla heräsi henkiin vanha kiinnostus kasvien ja lintujen tuntemiseen. Hän päätti kerätä Suomen kaikki kasvit diakuviksi. Kukkatuntemuksen kautta saa kuvastoa runoihinkin. "Kuvausprojekti osoittautui vain aika kalliiksi. Maastossa en ehtinyt kovin pitkälle, kun kartoitin ensin lähiöiden ympäristössä kasvavia kukkia. Niitäkin on useita satoja. Esteenä on teknisiä hankaluuksia. Pitäisi saada makro-objektiivit ja kaiken maailman systeemit..." Mutta Tomilla on halvempikin harrastus. Se tulee ilmi, kun puhutaan siitä, mikä eläin eläinmuodonmuutoksista kirjoittava kirjailija itse haluaisi olla. "En ole etsinyt varsinaista sieluneläintä, mutta joku lintu. Lapsena halusin olla gepardi, kun se oli niin nopea. Tykkäsin juosta. Ja juoksen vieläkin, nyt vaan pitempiä matkoja. Maratonia." Tämä elämä vaan on tällaista, että välillä olen aivan addiktoitunut urheiluun, sitten tulee aikoja, jolloin on addiktoitunut joihinkin muihin asioihin. Tätä kuvataan Uumenessakin. Ei kirjailijan elämää voi kenellekään suositella. Siinä joutuu niin selkeästi toimimaan kahtena eri persoonana elämässään." Tomi on julkaissut runoja, novelleja ja romaanin. Mikä on hänen omin lajinsa? "Olen usein siteerannut Baudelairea: 'Ole aina runoilija, prosainistinakin' Tulkitsen, että se tarkoittaa tietynlaista elämänasennetta. Kyse on siitä, että elää aistit auki ja näkee asiat jollain lailla lapsen näkökulmasta. Ja silti on tämä käsitteellinen apparaatti, että pystyy muokkaamaan aistimukset ja havainnot kirjallisuudeksi. Olen runoilija, joka ei sulje pois suorasanaista tekstiä." On vaikea käsitteellistää sitä, miten runo tulee. Joskus se menee niin, että on tunnetila, ja alkaa vaan kirjoittamaan, etsii jotain kuvaa, mikä sattuu virtaamaan. Sitä sitten muokataan. Joskus sattuu tulemaan joku kivalta kuulostava kuva, johon alan keksiä sekaan enemmän substanssia." "Runous on rukoilun kaltainen tila, se on hiljaista ja yksityistä. Runo ei ole puhetta isoille yleisöille vaan yksilöille. Idea on se, että lukija kokee jotakin, joka on hänelle yksityistä ja subjektiivista. Runon vastaanottajan kokemus on parhaimmillaan yhtä luova kuin kirjoittajan. Runo luo uuden tavan katsoa tätä todellisuutta: se antaa uuden värisävyn, syvemmän värisävyn." "Oikeastaan varsinainen runo on sanojen takana. Sanat ovat koristeellinen naamio, josta voi nauttia, niin kuin aasialaisen teatterin naamioista. Toinen taso on se, että näkee naamion taakse, että pääsee runon sisään, sinne missä on runon henki." "En tietenkään väheksy sanoja. On tärkeää, että runon pinta on tehty, ilman sitä ei olisi mahdollista päästä siihen sanattomaan. Samoin kuin rukouksessa sanojen kautta edetään johonkin toiseen, sanomattomaan tilaan ja yhteyteen, Jumalaan."