Vaaksan päässä taivaasta
Tyyppi
runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Edellisessä kokoelmassaan, Taivaan latvassa, Kontio toi tähtitaivaan keskelle kontulalaista lähiötä. Nyt avaruuden kauneus saa väistyä rosoisempien äänenpainojen tieltä. Taivas on hieman kauempana nyt, vaaksan päässä, kun elämän kolhimat lähiöläiset puhkeavat itse puhumaan kokoelman monissa roolirunoissa. Heidän todellisuutensa on valovuosien päässä tähdistä, se on elämänväsymystä, katkeruutta, rakkauden kuihtumista, alkoholismia, yksinäisyyttä ja kuolemista oman käden kautta: ”Ja jostain syystä ajattelin Penan äitiä,/ naista jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan/ muuta kuin yksinäisyytenä tässä huoneessa./ Tunsin sateen olevan kaikkialla, haalentamassa värejä, rikkomassa muotoja,/ liuottamassa ihmisiä irti toisistaan, itsestään./ Miten kaukana tämä on maailman toisista huoneista,/ miten kaukana valosta, jota ei ehkä ole.” (s. 29)
Suorasanaisten ja rujojen, lähiötodellisuutta kuvaavien runojen lisäksi kokoelmaan mahtuu herkkiä ja lyyrisiä runoja, koivunsilmuja, lumen hiljaisuutta, pienten yksityiskohtien kauneutta. Runoja rakkaudesta ja kaipauksesta ja ennen kaikkea ihmisen katoavaisuudesta, kuolemasta, sillä kuolema on yksi tämänkin teoksen keskeisimmistä teemoista. Runojen kuolema on rujo, arkinen ja tyly, se on myös absurdi tai koskettava ja viiltävä, täynnä myyttejä. Kuolema on aina mysteeri niille jotka jäävät elämään: ”Kerro minulle kuolemasta, Erika,/ onko se totta/ että tapahtumat eivät seuraa toisiaan/ että kuolleiden maassa puhutaan runon kieltä?” (s.10)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
Tomi Kontion uusi runokokoelma versoo rakkauden, menetyksen ja kielen kolmiyhteydestä.
Runoilija kulkee savuke korvan takana poimien kielikuvan metroaseman liepeeltä, hän istuu kaupungin ja unen reunalla, missä taivaaseen pääsee vain ampumalla se alas, hän vaeltaa polttavan auringon alla Egyptistä pohjoiseen joskus kauan sitten, ”rajojen sisällä rajojen taakse / missä varjot kukkivat / ja se joka meni, koskaan olematta”.
Runon nyt-hetkeen keriytyvät kaikki ajat, taivaalla on yhtaikaa eilisen ja huomisen kasvot. Kadotettu rakkaus palaa aina uudelleen, kaikkialla. ”Oikeastaan minä näen kaiken tässä maisemassa rakkauksina, / viivähtäneinä katseina, jotka kasvoivat menetyksiksi.”
Talven hiljaiset divisioonat, rakkolevän hajuun sekoittuva tuhkattujen mumina ja vanha venäläinen pöytäkello, joka näyttää aikaa joka on poissa, ovat näiden runojen maisemaa ja kuvastoa. Aina on liian myöhäistä, aika on aina jo mennyt, syöpynyt rei’iksi kelottuneen talon kattoon, kasvanut uusiksi pehmeiksi piikeiksi tuhkakuppiin.
Kieli tuo muassaan kuoleman - kun ”on sana syntynyt on kuolema synnytetty” - mutta samaan aikaan avautuu juuri kielestä silti ehkä ainoa pelastus meille, kuolemaan syntyneille. Tomi Kontion lyriikka on karheudessaankin häikäisevän kuulasta sanojen alkemiaa. Sen nopealiikkeiset mutta tarkat kuvat sytyttävät pomppivia tähtiä arjen rujouteen, asfaltin purukumisilmien lomasta nousee perhospinni kuvitelmien tanssissa siiville kohti taivasta. (Teos)
Suorasanaisten ja rujojen, lähiötodellisuutta kuvaavien runojen lisäksi kokoelmaan mahtuu herkkiä ja lyyrisiä runoja, koivunsilmuja, lumen hiljaisuutta, pienten yksityiskohtien kauneutta. Runoja rakkaudesta ja kaipauksesta ja ennen kaikkea ihmisen katoavaisuudesta, kuolemasta, sillä kuolema on yksi tämänkin teoksen keskeisimmistä teemoista. Runojen kuolema on rujo, arkinen ja tyly, se on myös absurdi tai koskettava ja viiltävä, täynnä myyttejä. Kuolema on aina mysteeri niille jotka jäävät elämään: ”Kerro minulle kuolemasta, Erika,/ onko se totta/ että tapahtumat eivät seuraa toisiaan/ että kuolleiden maassa puhutaan runon kieltä?” (s.10)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
Tomi Kontion uusi runokokoelma versoo rakkauden, menetyksen ja kielen kolmiyhteydestä.
Runoilija kulkee savuke korvan takana poimien kielikuvan metroaseman liepeeltä, hän istuu kaupungin ja unen reunalla, missä taivaaseen pääsee vain ampumalla se alas, hän vaeltaa polttavan auringon alla Egyptistä pohjoiseen joskus kauan sitten, ”rajojen sisällä rajojen taakse / missä varjot kukkivat / ja se joka meni, koskaan olematta”.
Runon nyt-hetkeen keriytyvät kaikki ajat, taivaalla on yhtaikaa eilisen ja huomisen kasvot. Kadotettu rakkaus palaa aina uudelleen, kaikkialla. ”Oikeastaan minä näen kaiken tässä maisemassa rakkauksina, / viivähtäneinä katseina, jotka kasvoivat menetyksiksi.”
Talven hiljaiset divisioonat, rakkolevän hajuun sekoittuva tuhkattujen mumina ja vanha venäläinen pöytäkello, joka näyttää aikaa joka on poissa, ovat näiden runojen maisemaa ja kuvastoa. Aina on liian myöhäistä, aika on aina jo mennyt, syöpynyt rei’iksi kelottuneen talon kattoon, kasvanut uusiksi pehmeiksi piikeiksi tuhkakuppiin.
Kieli tuo muassaan kuoleman - kun ”on sana syntynyt on kuolema synnytetty” - mutta samaan aikaan avautuu juuri kielestä silti ehkä ainoa pelastus meille, kuolemaan syntyneille. Tomi Kontion lyriikka on karheudessaankin häikäisevän kuulasta sanojen alkemiaa. Sen nopealiikkeiset mutta tarkat kuvat sytyttävät pomppivia tähtiä arjen rujouteen, asfaltin purukumisilmien lomasta nousee perhospinni kuvitelmien tanssissa siiville kohti taivasta. (Teos)
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
runoja
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
68