Marikan kirjajuttuja: Tahar Ben Jelloun – tuleva nobelisti?

Tahar Ben Jelloun – tuleva nobelisti?

Tahar Ben Jelloun.

Nobelin kirjallisuuspalkintoja myöntävän komitean tapaamisten yllä leijuu salaperäisyyden verho. Komitea ei avaa kokouksissa käytyjä keskusteluja ulkopuolisille, eikä paljasta kaikkia syitä, joiden takia vaakakuppi lopulta keikahtaa jonkun onnellisen suuntaan.

Viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnettiin vaikuttavia dokumenttiromaaneja kirjoittavalle valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitšille. Näin jälkikäteen ei voi välttyä spekuloimasta sillä, vaikuttiko lopulliseen päätökseen ratkaisevasti se, että yksi Aleksijevitšin tunnetuimmista teoksista käsittelee Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta, josta tuli tänä vuonna kuluneeksi tasan 30 vuotta?

Mikäli palkitun kirjailijan tuotannon ajankohtaisuus painaa vaakakupissa edes vähän, voi tämän vuoden lokakuussa voittajana hyvinkin hymyillä marokkolaissyntyinen Tahar Ben Jelloun. Ajankohtaisuudessa häntä on vaikea päihittää, sillä koko hänen laaja tuotantonsa käsittelee Pohjois-Afrikan ja islamin sekä niiden ja Euroopan välisiä kytköksiä ja ristiriitoja. Lisäksi hän on esseissään ja kolumneissaan pohtinut rasismia ja koettanut saada kirjoituksissaan selvyyttä myös siihen, mikä isiksessä kiehtoo ja miksi siitä on tullut niin voimakas.

Tahar Ben Jelloun syntyi Fèsin kaupungissa Marokossa vuonna 1944. Jelloun ei saanut lukemisen ja kirjoittamisen mallia kotoaan, sillä hänen äitinsä oli lukutaidoton, eikä maustekauppiaana työskentelevä isäkään kirjallisuutta harrastanut. Jellounin nuoruudessa moni kirja oli Marokossa kielletty, eikä tavallisen kansan lukuharrastusta katsottu hyvällä.

Jelloun kiinnostui jo varhain yhteiskunnallisista asioista ja hän osallistui nuorukaisena opiskelijamielenosoitukseen. Siitä hyvästä hänet passitettiin tovereineen puoleksitoista vuodeksi armeijan koulutusleirille. Leirillä ei saanut lukea, mutta hän pyysi ystäväänsä salakuljettamaan hänelle paksuimman mahdollisimman kirjan. Ystävä vei Jellounille James Joycen ranskankielisen Odysseuksen, josta Jelloun edelleen kertoo ammentavansa itselleen ennen kaikkea rohkeutta ja uskallusta kirjoittaa eri tavalla kuin muut.

Kuningas Hassan II:n hallitsema Marokko alkoi vapauden jälkeen tuntua Jellounista liian ahdistavalta ja hän lähti jatkamaan opintojaan Ranskaan Sorbonnen yliopistoon vuonna 1971 ja jäi sille tielle.

Suuren yleisön tietoisuuteen Jelloun nousi vuonna 1987 romaanillaan Pyhä yö (suom. 1989), joka on itsenäinen jatko-osa pari vuotta aiemmin ilmestyneelle teokselle Seitsemäs portti (suom. 1987). Pyhä yö palkittiin Concourt-palkinnolla, ja ensimmäistä kertaa Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto myönnettiin pohjoisafrikkalaiselle kirjailijalle ja toista kertaa ulkomaalaiselle.

Pyhä yö jatkaa Seitsemännen portin tarinaa ollen monitulkintainen ja unenomainen tarina tytöstä, jota isä päättää heti syntymästä saakka kohdella poikana. Vuosikaudet isä on odottanut saavansa pojan, joka tekisi hänen elämästään elämisen arvoista, mutta vaimo synnyttää vain tyttöjä. Sen vuoksi Zahrasta tulee Ahmed, eivätkä edes perheen muut tyttäret tiedä, että veli onkin oikeasti sisko.

Isän kuolinvuoteella Zahra saa vihdoin vapautensa olla nainen. Hän irrottaa rintojaan puristavat kääreet ja tunkee ne raivoissaan isänsä mukana hautaan. Kotiin Zahra ei voi jäädä ja hän lähtee vaeltamaan kohti tuntematonta päätyen lopulta sokean miehen taloon. Entinen elämä kuitenkin vainoaa häntä ja hän joutuu maksamaan kovan hinnan vapaudestaan.

Pyhä yö ei avaudu lukijalle helposti, sillä Tahar Ben Jellounin kerronta on koukeroista ja runollista tarinan edetessä mutkikkaana tajunnanvirtana. Päähenkilö Zahra pohdiskelee elämäänsä ja naisena olemista välillä filosofisen syvällisesti ja toisinaan taas raivokkaan feministisesti ja käytännönläheisesti. Pyhä yö on epämääräinen ja unenomainen. Zahra on hahmona enemmän epätodellinen kuin todellinen. Suoraviivaisiin juoniromaaneihin tottunut lukija pudonnee kärryiltä heti alkuunsa, mutta lyyrisestä kerronnasta ja monitulkintaisuudesta nauttiva huokaisee ihastuksesta.

Seuraavan merkittävän kirjallisuuspalkintonsa Tahar Ben Jelloun sai vuonna 2004, kun hänelle myönnettiin yksi maailman rahakkaimmista kirjallisuuspalkinnoista, International Dublin Literary Award, romaanista Sokaiseva pimeys (suom. 2002) ja täysin ansiosta. Myös kirjailija itse pitää romaania yhtenä parhaimmistaan. Se on huomattavasti helppolukuisempi kuin alkupään tuotanto.

Kansikuva Sokaisevan pimeyden ruotsinkielisestä painoksesta.

Kirja pohjautuu Tazmamartin salaiselta vankileiriltä hengissä selvinneen miehen Aziz Binebinen omiin kokemuksiin. Binebine heitettiin vallankaappausyrityksen jälkeen tovereineen parin neliön kokoisiin maanalaisiin betonibunkkereihin, joihin päivänvalokaan ei yltänyt. Miehet elivät täydellisessä pimeydessä 18 vuotta. Heitä pidettiin nälässä, sairauksia ei hoidettu. Olot vankilassa olivat täysin epäinhimilliset ja vain muutama selvisi hengissä.

Jelloun olisi voinut helposti kirjoittaa kirjastaan kymmenen kertaa kauheamman. Hänen lyyrinen tyylinsä on kuitenkin kaikkea muuta kuin vankileirin oloilla mässäilevää, ja kirjan pystynevät lukemaan nekin, jotka eivät yleensä tämänkaltaisia tarinoita kestä. Päähenkilö selviää, koska hän ei katkeroidu eikä vihaa. Syvän uskon ansiosta mies säilyttää sydämessään toivon.

Hätkähdyttävän hieno romaani näyttää lukijalle, kuinka kaikkein epäinhimillisissäkin oloissa on tärkeää koittaa säilyttää inhimillisyytensä. Se on myös ylistys ihmisen ikiaikaiselle tarpeelle kertoa ja kuunnella tarinoita. Päähenkilö ammentaa niistä itselleen voimaa ja kertoo niitä ikuisen yön mustassa pimeydessä myös tovereilleen. Tarinat tuovat miesten elämään toivon, hapen ja vapauden, ja niiden avulla he pystyvät sysäämään seinät ympäriltään syrjään. Silloinkin kun kaikki on viety, ei ajatuksen vapaata lentoa pysty kukaan toinen estämään. Sokaiseva pimeys jää järkyttävyydessään pitkäksi aikaa mieleen.

Viimeisin Tahar Ben Jellounin suomennetuista romaaneista on kaikkein ajankohtaisin: vuonna 2006 ilmestynyt Lähtö (suom. 2007). Se kertoo riipaisevan tarinan nuorista marokkolaisista, jotka lähtevät etsimään parempaa tulevaisuutta Euroopasta. Ääri-islamistit ovat haistaneet tilaisuutensa toivottomuuteen vajonneessa nuorten sukupolvessa ja he värväävät uusia jäseniä kahviloissa lupailemalla nuorille uutta uljasta tulevaisuutta riveissään. Koulutusleireille lähteneet nuoret palaavat takaisin parrakkaina, vihaisina ja aivopestyinä.

Kirjan päähenkilö Azel elää liian maallista elämää kiinnostuakseen uskonnollisen ääriliikkeen ahdasmielisestä elämäntavasta ja päättää lähteä Välimeren yli kohti Eurooppaa. Hän pääsee perille, mutta minkäänlaista paratiisia hän ei Euroopasta löydä. Paperittomana häntä ei ole virallisesti olemassa ja hän on vapaata riistaa kaikenlaisille hyväksikäyttäjille. Takaisinkaan ei voi palata.

Sanotaan, ettei ihminen voi käsittää tuhannen ihmisen kärsimystä, mutta yhden ihmisen kohtaloon voi samastua. Jellounin Lähtö antaa kasvot yhdelle laittomalle siirtolaiselle, joita uutiskuvissa näkyy satoja kiikkerien veneiden kansille ahdettuina. Kirja on kirjoitettu ennen arabikevättä ja se paljastaa lukijalle toivottomuuden ja tyytymättömyyden ilmapiirin, joka monessa Pohjois-Afrikan valtiossa vallitsi jo ennen kansannousuja. Syyrian sodan alettua Lähdöstä tuli vieläkin ajankohtaisempi.

Tahar Ben Jellounin tuotanto on mittava. Hän on kielellinen taituri, loistava tarinankertoja ja kantaaottava kirjoittaja, jonka palkintokaapista puuttuu enää vain se kaikkein kirkkain. Jonakin vuonna Jelloun voittaa Nobelin ja siihen voi valmistautua etsimällä hänen tuotantonsa suurimmat helmet kirjastosta jo nyt.

Marika Helovuo