Essee: Kaksi kertomusta, yksi kertoja

Teema
24.10.2023

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Kaksi kertomusta, yksi kertoja: luokkanousija työväenluokan kuvaajana

Mari Kuukkanen

Työväenluokan äänen katoaminen kirjallisuudesta nousee aika ajoin kirjallisuuskeskustelun huolenaiheeksi. Esimerkiksi vuonna 2016 toimittaja Asta Leppä kiinnitti Helsingin Sanomissa huomiota nykykirjallisuuden keskiluokkaisuuteen. Vuosi sitten ilmestyneessä esseessään Emilia Männynväli tarttui samaan aiheeseen mutta pohti samalla myös, mitä työläiskirjailijalla ylipäänsä pitäisi tarkoittaa. Hän päätyi pitämään keskeisenä kriteerinä sitä, että kirjailija tulee työväenluokasta. Tämän määritelmän sisään mahtuvat siis myös luokkanousun tehneet työläistaustaiset kirjailijat. Tällaisia luokkanousijakirjailijoita, jotka käsittelevät teoksissaan nimenomaan luokkaa, onkin toki viime vuosina nähty. Suurin kansainvälinen tähti heistä lienee ranskalainen Édouard Louis, jonka kirjailijuuteen – sekä tuotantoon että julkisiin esiintymisiin – kuuluu vahvasti yhteiskunnan luokkahierarkioiden vastustaminen.

Itse en ole aivan varma, onko tausta riittävä kriteeri työläiskirjailijuudelle – jos sen tarkalla määritelmällä on ylipäänsä merkitystä. Kuten Männynvälikin kirjoittaa, luokka rakentuu menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuushorisontin yhdistelmästä. Vähintään on kysyttävä, millaisia työväenluokan kuvaajia luokkanousijakirjailijat varsinaisesti ovat. Aihe kiinnostaa minua sekä lukijana että työläistaustaisena (ja edelleen varsin prekaarina) yhteiskuntatieteilijänä, joka on itse hiljattain alkanut kirjoittaa luokasta ja miettiä samalla omaa luokkaidentiteettiään. Vertailukohdaksi kysymyksen tarkasteluun voi ottaa sosiologi Betsy Leondar-Wrightin tutkimuksen yhteiskunnallisten liikkeiden luokkakulttuureista Yhdysvalloissa. Yksi Leondar-Wrightin hypoteeseista tutkimuksen alussa oli, että luokkanousija-aktivistit toimisivat ikään kuin tulkkeina työväenluokkaisten ja keskiluokkaisten aktivistien välillä. Hän sai kuitenkin yllätyksekseen huomata, ettei näin ollutkaan. Luokkanousijat kyllä kokivat taustansa vuoksi olevansa päteviä puhumaan työväenluokan puolesta, mutta jos heidän todelliset siteensä työväenluokkaan olivat enää vähäiset, heidän luokkasolidaarisuutensa jäi varsin ideologiseksi ja abstraktiksi. Koska työväenluokkaisuus ei ollut enää heidän omaa elettyä todellisuuttaan, luokkanousijat eivät hahmottaneet maailmaa eivätkä toimineet poliittisesti samoin kuin työväenluokkaiset aktivistit.

Voisi ajatella, että luokkanousijakirjailijoilla on aktivisteja paremmat edellytykset tehdä solidaarisuudestaan kouriintuntuvaa ja todella tulkata työväenluokan kokemusta keskiluokkaiselle lukijalle, pidetäänhän kirjallisuuden usein ylistettynä vahvuutena mahdollisuutta luoda rikkaita maailmoja ja todentuntuisia hahmoja, jotka auttavat lukijaa eläytymään erilaisten ihmisten elämään. Silti etääntyminen työväenluokasta ja sen mukanaan tuoma näkökulmien erilaisuus on huomionarvoista myös heidän toimintaansa arvioitaessa.

Tarkastelen tätä luokkanousijakirjallisuuden representaation politiikkaa kotimaisen esimerkkitapauksen, Noora Vallinkosken Koneen pelko -romaanin (Atena 2022), valossa. Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (Atena 2018) oli hänen omiin kokemuksiinsa perustuva kuvaus työväenluokkaisesta lapsuudesta kyseisessä turkulaislähiössä 1980–90-luvuilla. Kirjan ilmestymisen aikaan Vallinkoski puhui julkisuudessa omasta luokkanousustaan ja sen herättämistä tunteista.

Koneen pelko puolestaan sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, ja se kehystyy kertomukseksi tietoyhteiskuntaan siirtymisestä. Kirjan minäkertoja on täysi-ikäistyvä Johanna, joka muuttaa pois Aukoksi nimetystä kuolevasta teollisuuslähiöstä ja päätyy kirjan lopussa yliopistoon opiskelemaan. Myös Koneen pelko on täten ainakin osittain autofiktiota. Johannan itsensä lisäksi romaani keskittyy kuvaamaan etenkin hänen isäänsä ja Jere-veljeään, jotka asuvat yhdessä Aukossa ja yrittävät sinnitellä mukana yhteiskunnan murroksessa. Jo aiemmin perheen luota poismuuttanutta äitiä käsitellään vähemmän. Juuri työväenluokkaisten miesten asema ja sen muutos korostuu romaanin aloituksessa: ”Jäljelle [Aukkoon] jääneet uskovat tehtaiden elpymiseen, he muistelevat niitä päiviä, kun mies oli tuotannon perusyksikkö. Nykyään mies ei ole enää mitään, nykyään on tietoyhteiskunta ja palvelusektori.” (s. 10)

Kirjan aloituksessa on merkille pantavaa, että minäkertoja Johanna esitellään vasta sen jälkeen, kun ensin on kuvattu lähes sosiologiseen tyyliin Aukkoa ja sen ihmisiä. Johannan ero taustaansa nähden tuodaan esiin saman tien: ensiesiintymisessään hän on tekemässä lähtöä Aukosta. Hänen erilaisuutensa perheenjäsentensä kanssa korostuu myös siinä, miten isää ja Jereä kuvataan tässä yhteydessä. Johannan kuvitelmissa isä ja Jere surevat hänen lähtöään ja soittelevat hänen peräänsä. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan käy. Johanna selittää tätä (ja kenties myös omaa lähtöään) Jeren päihdeongelmalla ja isän aggressiivisuudella, jonka alle hänen isänrakkautensa peittyy.  Niinpä ”kukaan ei huomaa lähtöäni” (s. 12).

Koneen pelon aloituksesta voisi päätellä, että se on ensisijaisesti kertomus yhteiskunnan rakennemuutoksesta ja sen vaikutuksesta työväenluokkaan ja vasta toissijaisesti kertomus Johannasta ja hänen orastavasta luokkanousustaan. Itse kuitenkin lähden liikkeelle Johannan hahmosta, koska se on kirjan kerronnan kannalta niin keskeinen. Ensinnäkin minäkertojan kertomissa osuuksissa kaikki muut henkilöhahmot tulevat luonnollisesti kuvatuiksi hänen näkökulmastaan. Vaikka kerronta välillä etääntyy Johannan minä-muodosta ja muita hahmoja seurataan kaikkitietävän kertojan avulla, on kyseenalaista pääsevätkö ne tällöinkään itsenäistymään Johannan näkökulmasta. Tämä pätee erityisesti isään ja Jereen, joita Johanna vahvimmin määrittelee. Yhteydestä Johannaan kielii sekin, että isä säilyy isänä myös kolmannen persoonan kerronnassa, sen sijaan että olisi omalla nimellään esiintyvä subjekti. Lisäksi ajattelen Johannan hahmon tarjoavan informaatiota siitä luokkanousijakirjailijasta, joka koko teoksen on rakentanut ja jonka miellän olevan kirjan yhteiskuntadiagnostisen kerronnan varsinainen puhuja. Luokkanousijan ääni kulkee siis läpi koko teoksen, vaikkei tämä olekaan aina julkilausuttua.

Luokkanousijan side työväenluokkaan

Luokkanousijoilla on ymmärrettävästi halu kirjoittaa luokka-asioista, koska kyse on myös heidän omista kokemuksistaan. Yllätyksetöntä on sekin, että luokkanousijat ovat erityisen tietoisia luokkataustastaan ja -siirtymästään: vaikka jo lapsena olisi tajunnut kuuluvansa yhteiskunnan alempiin kerroksiin, luokkaerot konkretisoituvat luokkanousijalle erityisesti hänen siirtyessään pois työväenluokan elämänpiiristä. Koneen pelossa Johanna havahtuu erilaisuuteensa lukiossa, jossa hän kohtaa ensimmäistä kertaa ulossulkemista:

Tiesin meneväni hienoon kouluun, mutta en tiennyt mitä hienous merkitsee, luulin tietäväni, mutta en tiennyt. Luulin että se merkitsee uudempia piirtoheittimiä. En ollut valmistautunut siihen millä tarmolla koulu yritti kakoa minut ulos. Olin kulunut rätti kiiltävillä käytävillä, kuuluin mopin päähän siivouskomeroon. (s. 88)

Vastaavasti yliopiston pääsykokeeseen valmistautuessaan Johanna jättäytyy pois pänttääjien muodostamasta kahvitteluporukasta, koska tuntee heidän seurassaan koti-ikävän herättävää vierautta:

Jään ulkopuoliseksi tietämättä, mikä heissä on niin erilaista. Se näkyy heidän kävelyssään, joka on askellusta turvallisessa maailmassa tuttujen asioiden ympäröimänä. He muodostavat hyvähampaisten ja kaunistapaisten ihmisten muurin, ovettoman ja ikkunattoman linnakkeen, jota minä kierrän etsien ilmastointiritilää tai roskakuilua, mitä tahansa maan pinnan lähellä olevaa aukkoa. (s. 252)

Nämä romaanihenkilön ulkopuolisuuden ja epämukavuuden tunteet resonoivat sosiologi Mari Käyhkön työläistaustaisia yliopistolaisia koskevien tutkimustulosten kanssa.

Luokkanousijoilla voi olla myös omaa kokemusta suorittavasta työstä, mikä tekee työväenluokan arjesta heille omakohtaisesti tuttua. Koneen pelossa Johanna työskentelee sekä lounaskahvilassa että lastenhoitajana ylemmän keskiluokan perheessä. Molemmissa hän saa tottua ylenkatseeseen ja käskytettävänä olemiseen, mikä liittyy paitsi hänen luokka-asemaansa myös ikäänsä ja sukupuoleensa. Johanna asemoituukin osaksi palvelutyötä tekeviä naisia, joihin myös hänen äitinsä ja lapsuudenystävänsä kuuluvat:

Me naiset jotka palvelemme. Joudumme palveluammatteihin, ne ovat meille sopivia töitä, olemme tekemisissä ruuan ja ihmisten kanssa, palvelemme asiakkaita. Äiti tekee niin, minä teen niin ja Suski tekee niin. Kuusikymmentäluvulla naiset tulivat palkkatöihin ja ryhtyivät palvelemaan, siitä se alkoi, meitä tarvittiin palvelemaan. (s. 47)

Johanna ei kuitenkaan kykene sopeutumaan tällaiseen työhön, koska ”minulta puuttuu palveluhenki” (s. 47), ja hän ”vaalii ylpeyttään” sen päivän varalle, ”jolloin en enää olisi palvelija” (s. 109). Palvelutyötä kuvataan siis kirjassa sellaisen henkilön näkökulmasta, joka ei koe sitä omakseen ja jolla on syytä uskoa, että häntä odottavat tulevaisuudessa toisenlaiset työt. Katkelman me-muoto on täten enemmän solidaarisuuden kuin jaetun sukupuolittuneen luokka-aseman ilmaus, koska Johanna ei loppujen lopuksi ole yksi ”palvelualojen naisista”. Lainatun katkelman puhuja ei myöskään aivan kuulosta juuri koulunsa päättäneeltä nuorelta, vaan kerrontaan nivoutuu mukaan yhteiskuntatieteitä opiskelleen henkilön ääni. Näin vaikka luokkanousija olisi itsekin tehnyt duunaritöitä, ne kytkeytyvät työväenluokasta eroavaan elämänpolkuun ja niitä merkityksellistetään hankitun tiedollisen pääoman avulla.

Kuten luokkanousijoiden tapauksessa tietysti yleisemminkin, perhesuhteet ovat Koneen pelossa se asia, jonka kautta tunneside työväenluokkaan ennen kaikkea syntyy. Romaanilla on tässä asiassa selvät yhtymäkohdat esimerkiksi Louis’n Kuka tappoi isäni -teokseen ja Annie Ernaux’n omia vanhempiaan käsittelevään kirjaan Isästä/Äidistä: vaikka perheenjäsenten kanssa on monenlaisia hankaluuksia, he ovat silti rakkaita, ja heidän kuvauksestaan välittyy hellyys. Perheenjäsenten herättämät ristiriitaiset tunteet tulevat esiin esimerkiksi isän ja Jeren vieraillessa Johannan luona: ”En tiedä, johtuuko apeuteni sunnuntaista vai isän ja Jeren vierailusta. Kun he ovat läsnä, heitä on vaikea sietää, mutta kun he lähtevät, he jättävät jälkeensä itseään suuremman kolon.” (s. 141)

Erityisesti isä aiheuttaa Johannassa voimakkaita ja keskenään kilpailevia tunteita. Helposti suuttuva ja käytökseltään arvaamaton isä tuottaa perheelle monenlaista murhetta (isä jopa kertoo joskus suunnitelleensa perheensä tappamista) ja hänen karkeaa kielenkäyttöään saa hävetä julkisissa tilanteissa, mutta hän on silti Johannalle myös turvan lähde: ”Tuttu tunne hulmahtaa ylitseni. Luottamus siihen, että isä hoitaa. Ihailu niitä ominaisuuksia kohtaan, jotka tekevät hänestä silmissäni miehen. Hänen kykynsä toimia ja hallita tilanteita, järkähtämättömältä vaikuttava uskonsa. ” (s. 345) Erityisesti juuri Johannan tunteiden kautta isä ja Jere esitetään moniulotteisina hahmoina: epätäydellisinä mutta inhimillisinä ja arvokkaina.

Koneen pelko näyttää myös, miten henkilökohtaisen siteen vuoksi työläiset eivät ole (luokkatietoiselle) luokkanousijalle vain yksi sorrettu ryhmä muiden joukossa, joka muistuu mieleen silloin kuin muistuu. Pikemminkin työväenluokka on luokkanousijalle kuin laajentunutta perhettä: duunareissa nähdään omat vanhemmat ja omat sisarukset, minkä vuoksi heihin ja heidän tekemäänsä työhön tulee kiinnittäneeksi huomiota. Esimerkiksi muutettuaan omaan asuntoon Johanna ajattelee, miten ”[i]sän kaltaiset miehet ovat seitsemänkymmentäluvulla näitä taloja rakentaneet, he ovat seisseet katoilla aamuauringon värjätessä silmiensä valkuaiset ja nähneet kuinka kaupunki muuttuu. Kaikki ne sukupolvet jotka ovat tehneet vain työtään, he tulivat siinä samalla tehneeksi tämän kaupungin.” (s. 23) Perhesuhteet toimivat luokkanousijakirjailijalle materiaalina, josta ammentamalla on mahdollista asettua vastustamaan työväenluokan sorron eri puolia, kuten heidän leimaamistaan ja näkymättömäksi tekemistään.

”Objektiivisen” kerronnan ongelmat

Oma henkilöhistoria ja perhesuhteet voivat kuitenkin saada luokkanousijan liiankin itsevarmaksi sen suhteen, että hän kyllä tuntee työväenluokan, kuten Leondar-Wright tutkimuksessaan havaitsi. Koneen pelossa erityisesti yllä mainitsemani ”sosiologinen” kerronta, jossa kertojaäänen näkökulmaisuus piilotetaan, tuottaa vaikutelmaa että teoksessa kuvataan työväenluokkaa ja sen oloja ”sellaisina kuin ne ovat”. Kuten todettua, jo kirjan aloitus sisältää tällaisen tieteellistä diskurssia jäljittelevän muutoskehystyksen. Kirjasta löytyy myös oppikirjamainen esitys talouden ja työelämän muutoksista ja niiden vaikutuksia ”työmiehiin” aina sotienjälkeisestä ajasta vuosituhannen vaihteeseen (s. 233–234).

Myös kirjan työväenluokkaiset hahmot puhuvat paikoin kuin heillä olisi yhteiskuntatieteiden opintoja takanaan. Esimerkiksi kun Aukossa leviää tieto, että tehtaat aiotaan purkaa ja niiden tilalle rakentaa toimistoja, aukkolaiset alkavat pelätä että he itsekin joutuvat lopulta lähtemään. Uhan edessä he intoutuvat puolustamaan ”kulttuuriaan”:

Tehtaat ovat kulttuurimaisemaa, aukiolla sanotaan, tämä ostoskatukin on kulttuurimaisemaa. Eihän Colosseumiakaan purettu vaikka Rooman valtakunta tuhoutui. – – Meidän perinteemme – – hävitetään tuosta vain. Se ei ole kulttuuria, kun me lauletaan karaokea, Frederikin kesäkeikka aukiolla ei ole kulttuuria. Baarin tietovisa ei ole kulttuuria, eivätkä ne lukemattomat televisiovisat, joiden katsomisessa aukkolaiset ovat mestareita. (s. 142–143)

Siihen nähden, että teoksessa korostetaan monin tavoin Aukon asukkaiden osattomuutta, heidän kulttuurinen kyvykkyytensä on silmiinpistävän kehittynyttä. Paitsi että he tulevat ohimennen verranneeksi lähiönsä maamerkkejä merkittävään eurooppalaiseen kulttuurimonumenttiin ja sen historiaan, he myös mieltävät jakavansa yhteisen kulttuurin, johon he liittävät sellaiset erilliset asiat kuin karaoken, Frederikin ja tietovisat. Katkelmaa voi verrata esimerkiksi edellä mainitun Leondar-Wrightin tekemiin havaintoihin yhteiskuntaluokan vaikutuksesta kielelliseen ilmaisuun. Hänen tutkimissaan aktivistiryhmissä syntyi kommunikaatio-ongelmia muun muassa siksi, että keskiluokkaiset aktivistit suosivat abstrakteja käsitteitä, kun taas työväenluokka käytti konkreettisempaa kieltä. Sosiologi Lotta Junnilaisen Lähiökylä-tutkimus puolestaan valottaa, miten huono-osaisissa lähiöissä yhteisyys rakentuu samanlaisen yhteiskunnallisen aseman ja paikkaan kiinnittyvien sosiaalisten suhteiden kautta, mutta jaetusta kulttuurista lainauksessa esitetyssä mielessä tutkimukseen osallistuneet ihmiset eivät puhu. Autenttisen luokkakuvauksen sijasta kohta vaikuttaakin enemmän sosiologi Pierre Bourdieun luokkateorian operationalisoinnilta, nostihan Bourdieu nimenomaan kulttuurin (keski- ja yläluokan kulttuurisen pääoman ja ”alemmasta” mausta erottautumisen) luokka-ajattelussaan keskeiseen asemaan. 

Objektiivisuutta jäljittelevän yhteiskunta-analyysin ongelmana Koneen pelossa on myös, miten kirjan työväenluokkaiset hahmot lukitaan sen sisään ja typistetään esittämään sen mukaisia rooleja. Tämä korostuu erityisesti isän ja Jeren kohdalla. Kuten todettua, kirjan aloituksessa luodaan kuva työläismiehen aseman muutoksista: on vanhemmat duunarimiehet, jotka haikailevat teollisuusyhteiskunnan ja ruumiillisen työn arvostuksen perään, ja nuoret jotka eivät löydä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa osaamatta kaivata mennyttäkään. Tämän jälkeen esitellään isä ja Jere, jotka lukija sijoittaa edellä hahmoteltuihin tyyppeihin ja joiden kohtalot ovat niiden mukaiset: isä lähes tappaa itsensä työnteolla, kun taas Jeren harhailujen päätepisteenä on vankila.

Lisäksi isää ja Jereä kuvataan Johannan silmin ikään kuin he olisivat yhden ja saman hahmon eri variaatioita:

Isän ja Jeren kehot. Hyökkääjän ja puolustajan. Heitä ei voi ajatella ilman että ajattelisi hauiksen ja rintalihaksen kaaria. – – He tarttuvat tavaroihin koko kädellä kuin se olisi kuormaajan kauha. – – He seisovat toistensa peilikuvina, käsi tuolinkarmilla tai auton katolla tai naisen ympärillä. (s. 21–22)

Johannan katseessa on mukana hellyyttä, hän esimerkiksi panee merkille tilanteet joissa isän ja Jeren ruumiista ”näkyy elettyjen hetkien raskaus” (s. 21), ja kohtauksesta kuultaa läpi myös Johannan suru siitä, että hän jää naisena isän ja Jeren ruumiillisen yhteyden ulkopuolelle. Silti tällainen kuvaus häivyttää isän ja Jeren yksilöyttä ja tekee heistä jonkin yleisen työläismiehen ruumiillistumia. Kerronnan itsevarma sävy on mukana tässäkin: ”Tämä on totuus heidän vartaloistaan vain hetkittäin. Joskus isä lihoo ja Jere laihtuu.” (s. 22) Mutta onko se todella ”totuus” milloinkaan? Tuodessaan esiin isään ja Jereen liittyviä ristiriitaisia tunteita Johanna saa heidät näyttäytymään moniulotteisina, kun taas heidän luokkatyypillisyytensä kuvailulla on päinvastainen vaikutus.

Isän ja Jeren käsittelyä voi verrata kirjan maahanmuuttajamieshahmoihin. Esimerkiksi perheen virolainen ystävä Olev ja Aukossa pikaruokaravintolaa pitävä Ibu eivät tule yhtä selvästi nivotuiksi kirjaa hallitsevaan kertomukseen yhteiskunnan rakennemuutoksesta, vaan heidän kauttaan kerrotaan ennen kaikkea maahanmuuttajien kokemuksista ja valtaväestön suhtautumisesta heihin. Olev ja Ibu esitetään sellaisina yksittäisinä ”toisina”, jotka Aukon asukkaat ovat valmiita hyväksymään osaksi ”meitä”. Isän sanoin Olev on ”viimeinen hyvä virolainen” (s. 57), ja Johannalle itselleen Olev edustaa jonkinlaista kakkosisää. He eivät kuitenkaan ole mitään ”hyvän maahanmuuttajan” karikatyyrejä, vaan kummallakin on myös omat puutteensa: Olev ryhtyy suhteeseen Johannan äidin kanssa isän selän takana, kun taas kotimaassaan vauraudessa eläneen Ibun kerrotaan pitäneen perheensä työntekijöitä suorastaan ali-ihmisinä. Isään ja Jereen verrattuna Olev ja Ibu näyttäytyvät vähemmän jonkin ryhmän edustajina ja enemmän yksilöinä eri puolineen.

Patologinen työväenluokkaisuus ja luokkanousijan pako

Vallinkoski on haastattelussa kertonut halunneensa käsitellä isän hahmon kautta työväenluokkaisten miesten omanarvontunnon rakentumista juuri ruumiillisuuden ja ruumiillisen työn kautta. Sosiologi Paul Willis toi aihetta esiin jo 1970-luvun klassikkotutkimuksessaan Learning to Labour, jossa hän esitti miten työväenluokkaisten poikien omaksuma koulunvastainen ja ruumiillisuutta ihannoiva kulttuuri estää heitä hakeutumasta koulutuksen pariin ja saa heidät päätymään aikuisena työväenluokkaisiin töihin. Myös Louis on kirjoittanut aiheesta, erityisesti Kuka tappoi isäni -teoksessa. Koneen pelossa syy Jeren heikkoon kirjoitustaitoon ja sen vaikutukset hänen elämäänsä sanallistetaan hyvin suoraan tällaisen kulttuurin seuraukseksi:

Sivistystä koskeva halveksunta, johon Jereä oli aina kannustettu, josta hänet oli palkittu ja johon kuului huono koulumenestys, manifestoitui nyt vihon sivuilla. Hänen osaamattomuuttaan käytettäisiin tulevaisuudessa häntä vastaan, se kääntyisi päälaelleen. Huonosta koulumenestyksestä ei ollut luvassa palkintoja aikuisena. (s. 194)

Vaikka Koneen pelossa duunarimiesten ruumiillisuuden ihannointia lähestytään etenkin siitä näkökulmasta, että se heikentää heidän mahdollisuuksiaan pärjätä tietoyhteiskunnassa, kirja antaa ehkä turhankin synkän ja pessimistisen kuvan työväenluokkaisten miesten asemasta. Heillä on sentään omaa toimijuutta ja valintojen mahdollisuuksia (vaikka toki vähenevästi), mikä käy ilmi myös kirjan isän kuvauksesta. Isä ei ole vain ajautunut mihin tahansa työhön, vaan hän on etsinyt itselleen mieleistä työtä:

Isä ei halunnut tehtaaseen eikä kaivurin koppiin eikä betoniauton kuljettajaksi. Sen sijaan hän kipusi katolle kuin pajunvarteen. (s. 178)

Tulityöt. Niistä isä pitää, kohinasta. Vaaran hallinnasta. Korkeudestakin hän pitää – ennen tosin enemmän kuin nykyään. (s. 110–111)

Myös isän kokema ylpeys on hyvin tavallista suorittavan työn tekijöiden keskuudessa, kuten Tampereen yliopiston hiljattaisen Duunarit-tutkimushankkeen loppuraportista selviää. Tutkitut työläiset kokivat ammattiylpeyttä muun muassa siksi, että omaa työtä pidettiin yhteiskunnallisesti tärkeänä. Heidän ongelmansa ei siis ollut se, että he ”joutuivat” tekemään suorittavaa tai ruumiillista työtä, vaan työn kuormittavuutta lisäsivät ja sen mielekkyyttä vähensivät esimerkiksi kiire, vähäinen autonomia työn järjestämisessä sekä työn yhteiskunnallisen arvostuksen puute ja sen heijastuminen palkkatasoon. Kun tällaista työväenluokan omaa näkökulmaa esiintuovaa tutkimusta peilaa Koneen pelon ongelmakeskeiseen kerrontaan, herää kysymys, piiloutuuko sen yhteiskuntakritiikin alle myös ylenkatse niitä kohtaan, jotka eivät edes yritä kavuta kohti keskiluokkaa.

Romaani lähentelee työväenluokan suoranaista patologisointia siinä, että se on kuin työväenluokan kurjuutta ja alhaisuutta esittelevä katalogi, kaikki löytyy: väkivaltaisuus, karkeus, tietämättömyys, seksismi, rasismi, homofobia, teiniraskaus, poissaoleva vanhemmuus, lastensuojelun asiakkuus, pettäminen, raiskaaminen, päihdeongelmat, huumekauppa, vankila... Teos ei toki esitä, että kaikki näistä olisivat nimenomaan työväenluokkaan sidoksissa, esimerkiksi miesten alistava käytös naisia kohtaan ei kirjassa katso luokkaa, etnisyyttä tai ikää. Kirjailijalla on kenties ollut ymmärrettäviä motiiveja tällaiselle kuvaukselle: ehkei työväenluokkaa ole haluttu esittää liian silotellusti ja romantisoiden, tai sitten on haluttu tuoda esiin työväenluokan rakenteellisen sorron moninaisia vaikutuksia ja ilmentymiä. Kun kirjailija ei kuitenkaan itse kuulu käsittelemäänsä ihmisryhmään, on paikallaan kysyä onko tällainen kuvaus niinkään solidaarista vai pikemminkin toiseuttavaa.

On myös huomattava, että työväenluokan kurjuuden korostaminen palvelee kirjan luokkanousunarratiivia, koska se alleviivaa Johannan ”paon” erityisyyttä. Johannalle itselleen rakenteellisista ongelmista tulee lopulta resurssi: yliopiston pääsykokeessa hän ei hermoile, koska ”[k]oko tähänastinen elämäni on ollut valmennusta tiukoista paikoista selviämiseen” (s. 341). Johannan isän näkemys Aukosta lähtijöiden ”petollisuudesta” voidaankin lukea kritiikiksi sitä kohtaan, miten teoksen luokkanousukertomus on rakennettu:

Isän mukaan lähtijöistä tekee petollisia sekin, kuinka he kieltävät menneisyytensä tai puhuvat siitä avoimesti; molemmissa tapauksissa tarkoitus on tehdä eroa nykyisyyteen. Täältä he ovat, ylpeinä tai häpeissään, mutta tämä oli heille pelkkä astinlauta, kynnys joka ylitettiin. (s. 39)

Koska Koneen pelko ei kerro, mitä Johannalle tapahtuu yliopistoon pääsemisen jälkeen, teosta tulee helposti lukeneeksi niin, että keskiluokkaan nouseminen esitetään siinä jonkinlaisena vapautumisena. Kapitalismikriittisestä näkökulmasta tarkasteltuna kuitenkin myös pääomaa omistamattoman keskiluokan on erikoistuttava johonkin alaan ja myytävä omaa työpanostaan markkinoilla. Toisin sanoen sama rakenne, joka kurjistaa työväenluokkaa, määrittää myös keskiluokan elämän ehtoja. Näin ollen keski- ja työväenluokalla on syytä yhteiseen kamppailuun, johon ne vain osallistuvat eri asemista. Tällaiselle luennalle Koneen pelko ei kuitenkaan tarjoa juuri aineksia.

Lopuksi: näkökulma esiin

Kriittisiä huomioitani voi peilata Vallinkosken haastattelussa esittämään itsereflektioon. Hän kertoo, miten alkoi Koneen pelkoa kirjoittaessaan kyseenalaistaa omaa luokka-ajatteluaan:

Aloin miettiä, miksi luokkanousu ja keskiluokkaan pyrkiminen on itsestäänselvä tavoite. Entä jos työväenluokkaisia ammatteja ja elämäntapaa arvostettaisiinkin keskiluokan rinnalla samanarvoisena – – . Tämä havainto oli itsellekin terveellistä, koska olen itse ollut sellainen koulutususkova ja olen tietysti edelleenkin, mutta itselle tuli kirjoitusprosessin myötä uusia sävyjä ja ajatuksia luokasta.

Toisin sanoen kirjailija on havahtunut siihen, kuinka vahvasti hänkin on omaksunut keskiluokkaisen ajattelutavan. Luokkanousijakirjailijat voivat siis olla jo hyvinkin etääntyneitä työväenluokasta, vaikka heidän teoksistaan jonkinlaista luokkasolidaarisuutta löytyisikin. Sinänsä on ymmärrettävää, että luokkanousija saattaa alkuun ikään kuin ylisuorittaa keskiluokkaisuutta ja tehdä kenties tiedostamattaankin eroa taustaansa, kunnes jossain vaiheessa kokee etääntyneensä siitä jo liikaa. Louis kuvaa tätä prosessia yksityiskohtaisesti tuoreimmassa omaelämäkerrallisessa teoksessaan Muutos: metodi. Luokkanousijat poikkeavat tässä suhteessa tiedostavasta keskiluokasta, joka voi asettua suurieleisesti ”vähäosaisten” puolelle ilman, että tämä mitenkään horjuttaa heidän keskiluokkaista identiteettiään ja elämäntapaansa.

Ottaen huomioon luokkanousijoiden monimutkaisen suhteen omaan taustaansa, ajattelen että työväenluokkaa representoivan luokkanousijakirjallisuuden kriittiseen lukutaitoon kuuluu kiinnostus tekijää kohtaan. Olisi kysyttävä millaisesta taustasta hän tarkalleen ottaen tulee, minne hän on päätynyt, millaiset hänen nykyiset siteensä työväenluokkaan ovat (tai onko niitä ylipäänsä) ja millaista hänen yhteiskunnallinen ajattelunsa on eli minkä arvojen ja teorioiden kautta hän luokkia tulkitsee. Nämä ovat hyödyllisiä kysymyksiä myös toimittajille mietittäväksi, ennen kuin he päästävät luokkanousijan puhumaan työväenluokan puolesta tai sen sijasta.

Itse tekstin kohdalla on olennaista, löytyykö siitä metanarratiivista kerrontaa eli tehdäänkö siinä jollain tavalla selväksi, että kyse on tosiaan kertomuksesta, jonka joku on kertonut tietyssä tarkoituksessa. Kyse voi olla joko suoraan kirjailijan puheesta lukijalle tai fiktiivisen kertojan itsetietoisuudesta. Esimerkiksi vanhempiaan käsittelevässä Isästä/Äidistä -teoksessa Ernaux avaa lukijalle kirjoittamisensa motiiveja ja perustelee tekemiään kerronnallisia ratkaisuja. Kuten kertomusten etiikkaa teoretisoinut yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja on esittänyt, metanarratiivisuus tai sen puute ei ole vain tyyliseikka, vaan asialla on laajemmat eettiset ja poliittiset ulottuvuutensa: kertomusluonteensa piilottavia kertomuksia on helpompi käyttää mielipiteenmuokkauksen välineinä kuin sellaisia kertomuksia, jotka avoimesti paljastavat näkökulmansa ja pyrkimyksensä.

Työväenluokan puolelle asettuvan luokkanousijakirjallisuuden tapauksessa tarkoitusperät ovat toki hyvät, ja tämä kirjallisuus on kiistatta onnistunut nostamaan luokkakysymyksiä julkiseen keskusteluun. Vaarana kuitenkin on, että luokkanousija nähdään pätevänä puhumaan työväenluokan suulla, eikä kertomuksen itserefleksiivisyyden perään osata edes kysellä. Tähän kätkeytyy se vielä suurempi vaara, ettei toisenlaisille kertojille nähdä edes tarvetta. Palaan näiden huomioiden myötä alun pohdintaan työläiskirjallisuuden määritelmästä. Mainittujen uhkien torjumiseksi luokkanousijakirjallisuus lienee viisainta lähtökohtaisesti erottaa työläiskirjallisuudesta tai vähintäänkin nähdä se jälkimmäisen omanlaisenaan alalajina, jotta työväenluokkaan tiiviimmin kiinnittyviä kirjailijoita osattaisiin ylipäänsä kaivata mukaan keskusteluun.

Teksti: Mari Kuukkanen
Kuvat: kustantajat

 

Painetut lähteet:

Bourdieu, Pierre (1984): Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. Transl. Richard Nice. Cambridge: Harvard University Press.

Ernaux, Annie (2022): Isästä/Äidistä. Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Gummerus.

Junnilainen, Lotta (2019): Lähiökylä. Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Tampere: Vastapaino.

Leondar-Wright, Betsy (2014): Missing Class. Strengthening Social Movement Groups by Seeing Class Cultures. Ithaca: Cornell University Press.

Louis, Édouard (2022): Kuka tappoi isäni. Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Tammi.

Louis, Édouard (2023): Muutos: metodi. Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Tammi.

Meretoja, Hanna (2019): ”Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus”. Avain 16:2, 58–77.  

Saari, Tiina, Tuija Kovanen, Pasi Pyöriä, Minna Leinonen, Katriina Tapanila & Harri Melin (2021): Duunarit – ammatistaan ylpeät. Duunarit-tutkimushankkeen loppuraportti. Työraportteja 111/2021. Työelämän tutkimuskeskus, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto.

Vallinkoski, Noora (2018): Perno Mega City. Jyväskylä: Atena.

Vallinkoski, Noora (2022): Koneen pelko. Jyväskylä: Atena.

Willis, Paul (1979): Learning to Labour : How Working Class Kids Get Working Class Jobs. Westmead: Saxon House.