Essee: Lokki on runo

Lokki on runo

Päivi Haanpää

Ystäväni sukulaislapsen mukaan vain vanhat ihmiset seuraavat lintujen touhuja. Luultavasti hänen näkökulmastaan minäkin olen jo vanha, ja kyllä, katselen mielelläni lintuja. Olkoon päätelmä täten oikeaksi todistettu.

Ilahdun, kun näen kotipihassa lintuja, olivatpa ne harakoita, västäräkkejä tai kyyhkysiä. Kuuntelen siivekkäiden laulua metsässä, juttelen pensasaidassa tirskuttaville pikkulinnuille (varpusia tai pikkuvarpusia, en ole varma), jään katselemaan hiekkakentälle kokoontuneita lokkeja. Seurailen lintujen puuhia ja yritän opiskella eri lajien tuntomerkkejä ilman suorituspaineita. Minulla on vielä paljon opittavaa, en tunnista edes kaikkia tavallisia pihalintuja.

En myöskään arvota lintuja lajin perusteella. Toki olin innoissani, kun näin ensimmäisen kerran oranssinokkaisen meriharakan, mutta saan iloa myös niistä tavallisemmista: variksista, lokeista, västäräkeistä, sinisorsista.

Silti jos joku kysyisi, olenko lintubongari tai harrastanko lintuja, vastaisin kieltävästi. Eihän minulla ole lintukirjaakaan! Ja minun maailmassani harrastamiseen liittyy aina opaskirjallisuus.

Suomentaja ja tietokirjailija Marke Ahonen määrittelee itsensä lintujenkatselijaksi viehättävässä esseekokoelmassaan Lintujen katselemisen taito. Hän kertoo, ettei kerää pisteitä lintubongareiden lailla eikä valokuvaa tavoitteellisesti, ei tee säntillisiä muistiinpanoja.

”Sen sijaan olen se, joka katsoo aamulla ulos ikkunasta ja toivoo näkevänsä rastaita pihanurmella. Olen se, joka ottaa kameran toiveikkaasti mukaan lähtiessään kauppaan, koska matka vie kiinnostavan joutomaan tai ryteikön ohitse. Olen se, joka pysähtyy keskellä jalkakäytävää kuullessaan käen kukkuvan Helsingissä ja ihmettelee, miten muut ihmiset voivat jatkaa kulkuaan aivan kuin mitään kertakaikkisen poikkeuksellista ja ihmeellistä ei olisi tapahtunut.”

Tästä tunnistan itseäni. En ole lintutietäjä, en asiaan vihkiytynyt kävelevä lintukirja. Lintuharrastajakin kuulostaa kovin tietävältä ja määrätietoiselta verrattuna siihen, mitä olen ja osaan.

Sivupolku: on erikoista, miten nopeasti ja helposti liitän harrastamiseen tiedon, säännöllisyyden ja sitoutumisen. Koska arkiset lintukohtaamiset eivät noudata säntillistä lukujärjestystä eikä havaintoihin ole pakko erikseen valmistautua tai varustautua, alan epäillä, onko tämä harrastus lainkaan.

Miltei koko aikusikäni olen ajatellut, etten varsinaisesti harrasta mitään – mikäli harrastus tarkoittaa sitä, että tiettyyn aikaan tiettynä viikonpäivänä lähden kotoani ja menen jonnekin harrastamaan – vaikka tietenkin asia on päinvastoin. Olen soittanut ukulelea, neulonut sukkia ja paitoja, lukenut kirjoja, joogannut, käynyt kävelyllä, tutkinut tarotkortteja, hoitanut viherkasveja ja niin, katsellut lintuja. En vain useimmiten ole tehnyt noita jonkun ohjauksessa, vaan itsenäisesti ja itsekseni.

Olisiko siis aika myöntää, että olen lintuharrastaja? Siitäkin huolimatta, etten omista kiikareita enkä muista Suomen tiaislajien nimiä enkä ole tietääkseni koskaan nähnyt hemppoa.  Sen sijaan ihailen ja ihmettelen lintujen puuhia, ilahdun kun opin uuden lajin ja tunnen itseni kovin päteväksi, jos muistan jonkin lajin tieteellisen nimen.

Ehkäpä tiiviimpi harrastuneisuuteni alkoi muutama vuosi sitten, kun aloin seurata kerrostaloalueella viihtyviä lokkeja. Opettelin erottamaan kala-, nauru- ja harmaalokin toisistaan, ja muistin helpottamiseksi annoin niille uudet nimet. Kalalokki, tuo yleisimmin tavattava, oli peruslokki. Sitä selvästi suurempaa harmaalokkia kutsuin megalokiksi. Ja naurulokki, pipopäinen, sai nimekseen erikoislokki. Että homma kuulostaisi vieläkin vakuuttavammalta, nimesin itseni suurellisesti lokkitutkijaksi. Tuijottelin lintuja keittiön ikkunasta ja kerroin puolisolle tekeväni tieteellisiä havaintoja.

Eräänä kesänä silmäni levisivät hämmästyksestä, kun havaitsin erilaisen lokin lentävän pihan poikki. Selasin lintusivustoa innosta kihisten, ja toden totta: kyseessä oli merilokki. Koska muillakin lokkijengiin kuuluvilla oli erikoisnimet, sekin sai omansa: merdelokki. Nimi ei viittaa ranskankieliseen kirosanaan, onpahan vain väännös meri-sanasta.

Kerran kalalokkipariskunta teki pesän naapuritalon katolle, ja olin tohkeissani. Opin, että kumpainenkin hautoo ja molempia kutsutaan emoksi. Hain tietoa höyhenpukujen värityksestä: nuoret kalalokit saavat tunnusomaisen siniharmaan siipivärinsä vasta toisessa talvipuvussaan ja vanhan linnun jalat ja nokka muuttuvat kellanvihreiksi.

Kun poikaset kuoriutuivat, nimesimme ne puolisoni kanssa Kieloksi, Pertiksi ja Onervaksi. Pelkäsin, että joku vielä putoaa katolta, mutta onneksi niin ei käynyt. Pörheät pallerot taapersivat välillä reunoillakin, mutta kääntyivät aina ajoissa takaisin. Ja kun ne alkoivat levitellä siipiään ja hypähdellä ilmaannousun toivossa, kannustin ja hihkuin. Ne piipittivät halutessaan ruokaa tai nähdessään emonsa. Toisinaan kalalokkiemo lennähti ensin viereisen talon lipputangon nokkaan ennen kuin meni poikasten luo. Ikään kuin se olisi vetänyt vielä hetken henkeä jaksaakseen varsin vaativan jälkikasvunsa.

Lokit eivät ylipäätään ole kaikkein huomaamattomimpia lintuja. Niillä on kova ääni, ja ne ovat persoja ihmisten eväille. Jotkut nappaavat jäätelön tai sämpylän jopa ihmisen kädestä. Poikasten kuoriuduttua emot saattavat varjella jälkikasvuaan hyökkäilemällä ihmistä kohti.

Röyhkeää, sanovat jotkut. Kamalia lintuja, jupisevat toiset. Ahneita, häikäilemättömiä, jopa vaarallisia.

Voihan sen noinkin nähdä. Lokit ovat myös sopeutuvia, nokkelia ja suojelevia. Eikö lapsiaan raivokkuuteen asti puolustava äitityyppi ole ihmisissäkin tunnistettava? Lokkikin tarvitsee ruokaa, ja mitä kummallista on siinä, että se suojelee poikasiaan?

Lokki ottaa tilan haltuunsa, ja sekös ärsyttää ihmisiä, jotka haluaisivat luonnon olevan söpöä, hallittavaa ja siistiä. Jo kalalokki on ihan reilun kokoinen lintu, jonka siipien kärkiväli huitelee metrin tuntumassa. Sen ääni on kantava, ja kun yksi huutaa, se jää harvoin ainoaksi: kohta toinen ja kolmaskin liittyvät kuoroon, useampikin.

Harrastuneisuuteni syvenee: kun on alkanut tarkkailla lokkeja luonnossa, miksei havainnoisi niitä myös kaunokirjallisuudessa?

Mirkka Mattheiszenin runokokoelmassa Lokki – Erään kohtaamisen muistiinpanot lokki on päähenkilö. Ei se, vaan hän, ja Lokki isolla alkukirjaimella. Kirja on kuin muistivihko, pitkulainen suorakaide, jonka kapeassa yläpäässä on kierreselkä. Runojen puhujan elämään tulee Lokki, ja hän kirjaa muistiinpanoja tältä ajalta.

Tämä Lokki ei ole herttainen, pehmoinen tai suloinen. Hän on välillä jopa julman ja välinpitämättömän oloinen: ”Lokki on robottileikkuri, hän ylittää kissan, hän ylittää sillan, kissan, / Lokki silpoo siilin, se on juotettu astialla.” Lokki karkaa messukahvilaan juomaan olutta, ärähtelee ja kaahaa moottoritiellä.

Mutta on myös hetkiä, jolloin Lokki herkistyy. Se itkee unissaan ja säälii siivetöntä hirvikärpästä, vuodattaa kyyneliä yliajetun kastemadon äärellä. Se lohduttaa, antaa toivoa: Lokki ei ole tunteeton tuhoaja, hänessä on muitakin puolia.

Silti Mattheiszenin Lokki aiheuttaa minussa monia vähemmän miellyttäviä tunteita juuri siksi, että hän on täysin rajaton, pitelemätön, itsekäs ja väkivaltainen. Joku roti, tekee mieli huutaa, vaikka eihän tämä Lokki sellaisesta piittaisi. Luulen, että kieltäminen vain yllyttäisi perseilemään lisää. Ja sekin vähän ahdistaa. Haluan kapinaa mutten tuhoa.

Lukeminen on paikoin vaikeaa, sillä haluan olla Lokin puolella, ymmärtää ja ihailla. Mutta se ei ole kaiken aikaa mahdollista. Jossain vaiheessa tajuan käyväni kauppaa (fiktiivisen ja lyyrisen!) Lokin kanssa: Voitko lintu nyt vain liitää kivasti sinitaivaalla ja olla herättämättä hankalia tunteita. Minä pidän sinusta, vaikka moni muu ei. Palkitse tykkäämiseni! Ole kiitollinen siitä!

Vaan Lokki ei välitä. Ja miksi välittäisikään? Sorrun samaan kuin liian monet lajitoverini: odotan, että lokki (tai koko luonto) olisi idyllisen kaunis ja harmoninen, mutta miksi sen sellainen pitäisi olla? Minun mieliksenikö? Miksi juuri minun estetiikkani menee ylitse kaiken muun?

Muistan, että lokit ovat olleet kerran mukana asunnonhankinta-asioissakin. Olimme puolisoni kanssa etsimässä ensimmäistä yhteistä kotiamme, ja lähdimme katsomaan yhtä potentiaalista asuinpaikkaa. Matkalla lokit turauttivat läjänsä meidän molempien takeille. Vitsailimme, me harmoniankaipuiset, että siinä oli meille merkki muuttaa mieluummin muualle.

Heli Laaksosen Loki lak -runosta voi tunnistaa naurulokin, joka pitää lakin päässään auringonpaisteesta huolimatta. Tässäkin tekstissä lokki laatii omat sääntönsä: ”hän saa huutta ja remut / hän saa valvot yäkaure / hän saa maatta aamukymmene / taik ol makkamat”.  Lokki menee maauimalaan uimaan ilman housuja ja puhuu ruoka suussa. ”Ja kukka ei kiällä”, runo päättyy.

Onko lokin omapäisyys todettu sellaiseksi, ettei auta mennä kieltelemään, vai eikö kukaan oikeastaan välitä? Onko lokki rasittava sääntöjenrikkoja vai vapauden symboli, jota muut vähän kadehtivatkin? Silmille vedetty pipokin tuntuu kapinalta.

Knoppitietoa lokkitutkijalta: Naurulokki lähtee talveksi etelämmäs Eurooppaan ja riisuu piponsa eli vaihtaa päälakensa värin valkoiseksi. Keväällä se vetää taas tummanruskean pipon silmille ja lentää tänne pohjoiseen.

Vapautta kaihotaan ja tavoitellaan, mutta jos joku on oikeasti vapaa, se nostattaa ärtymystä. Miksi tuo saa mennä ja tehdä, kun minä joudun kitumaan ikeen alla? Vapaus voi olla myös pelottavaa, ja silloin on turvallisinta tuohtua muiden menemisistä.

Laaksosen naurulokki on pehmeämpi kapinassaan. Hänkin rikkoo normeja, mutta kevyemmin seuraamuksin. Huutaminen ja remuaminen voivat kyllä harmittaa, mutta tämä lokki ei sentään kajoa muihin.

Jenni Turunlahden Hetkessä-runon naurulokki kuvataan levottomaksi sieluksi, joka on ”yhtä kotonaan // osmankäämikasvustoissa / kuin satamakaupunkien torikahviloissa, / festarivieraana jaksaa juhlia / valomerkkiin saakka.” Tämä naurulokki ei paljasta sisintään, vaan elää hetkessä ja ottaa vastaan sen mitä tulee. ”--- hetken kuluttua / on taas muualla, muu olisikin / naurettavaa.”

Olen innoissani siitä, miten monesta runokokoelmasta löydän lokkeja. Ja onhan niitä näytelmissäkin. Ohitan tietoisesti kuuluisimman, Anton Tsehovin Lokin, ja käännän katseeni Pipsa Longan Neljän päivän läheisyys -näytelmään. Se näyttää, miten voimakas taideteos näytelmäteksti on itsessään, silkkana lukukokemuksena.

Tapahtumapaikka on aurinkoranta jossain etelässä. Siellä parveilevat ihmiset, kalat – ja lokit. Kaiken aikaa, muun tapahtumisen ohessa, ihminen puhdistaa harmaalokin luurankoa hammasharjalla. Hän tekee sen hellästi ja järjestelmällisesti.

Lonka ei inhimillistä lokkejaan. ”Lokit ovat enimmäkseen valkeita ja äänekkäitä”, hän kirjoittaa ja kuvaa, miten lintuja alkaa kerääntyä rantaan kuolleiden kalojen luo. Linnut nappaavat saalista, mutta jäävät myös lepäämään. Ja tarkkailevat.

Huoneessa 303 on kuollut ihminen ja aukinainen parvekkeenovi. Aamulla ensimmäinen lokki käy huoneessa. Lonka kuvaa viehättävän tarkasti linnun liikkeet, pään kallistukset, hypähdykset ja lehahdukset. Tämä lokki on utelias ja valpas. Seuraavaksi huoneeseen tulee lisää lajitovereita. Joku kokeilee nyhtää kuolleen hiuksia irti. Lokit ulostavat, syövät pöydälle jääneitä ruokia, kävelevät ruumiin päällä. Näen tämän kaiken silmissäni, harmaat selät ja yhden ruskeankirjavan nuorukaishöyhenisen.

Näytelmän neljäs osa antaa tilan lokeille. Sivut täyttyvät lokkiparven ääntelystä, jota en voi tässä siteerata vaikka haluaisinkin – typografia on niin olennainen, että sen ohittaminen veisi tehon näiltä häkellyttävän äänekkäiltä sivuilta. Mustat merkit valkealla paperilla räjähtävät kuulohavainnoiksi, jotka jättävät minut tulkitsemaan ja muistamaan kuulemiani lokkeja: niiden erilaisia huutoja, kiljahduksia, klaklatusta. Lokit puhuvat omaa kieltään, joka on itsessään tärkeä vaikka onkin erilainen kuin ihmisen. Näinkin lokin voi nähdä ja kuulla.

Ja lokkeja on nähty ja kuultu pitkään. Ainakin merilokkeja on ollut Suomenmaan seutuvilla jo kivikaudella, ja lokit tunnetaan myös kansanperinteessämme. Vanhoissa runoissa lokista käytetään sanaa kajava, murteista löytyy myös nimitykset loukain ja loue, kertoo Liisa Kaski mainiossa Myyttiset eläimet -tietokirjassaan. Karjalankielinen lokka viittaa sekä lokkeihin että kalatiiraan ja sääkseen.

”La mie laulan lamman sorsa, / Kaikatan meren kajava”, alkaa vuonna 1859 kerätty kansanruno, johon lokkien kaikatus on päässyt. Useassa runossa viitataan myös linnun kauneuteen tähän tapaan: ”Kaunis oil meren kajava, / Katsojain oil kaunehempi.” Kasken mukaan linnun ulkomuotoa ihaillaan toistuvasti runoissa, ja ”vain oma äiti tai tuore morsian veti vertoja kajavan kauneudelle”.

Tämä lämmittää mieltäni kovin, sillä minustakin lokki on ilo silmälle. Haluan uskoa, että edelleen moni muukin ajattelee niin, vaikka aina lokkikokemukset eivät niin lämpimiä olekaan. Ajatellaanpa kesäistä sinitaivasta, liki tyyntä järveä ja uhkeanvihreitä koivuja sen rannalla. Sitten katse taivaalle, jossa auringonpaisteessa kaikessa rauhassa liitää lokki, valkosulkainen vatsa liki hohtaen valoa. Mikä kesäidylli! Pehmeä laine loiskuu rantakiveä vasten, kärpänen surahtaa korvan vierestä. Tekee mieli mennä selälleen makoilemaan ja seurata lokin lentoa. Kesä. Tai kuten Pekka Kytömäen kevääseen sijoittuvassa runossa kuvataan: ”Näen sinistä. / Taivasta tuskin / erottaa järvestä, / molemmissa kelluu lokkeja.”

Lokkeja sivuilla ja sinitaivaalla. Tulee halu sekoittaa siivekkäät ja sanataide vielä enemmän yhteen. Ajatusleikki:  Jos lokki olisi kirjallisuuden laji, se olisi kaikkein selkeimmin runo. Sekä lokkeja, runoja että runoilijoita on paljon, ja osalle runot ovat helpoksi koettu polku kirjoittamiseen siinä missä lokkien tunnistaminen on matalan kynnyksen aloitus lintuharrastukselle. Ja eikö sekä runoja että lokkeja ole miltei kaikkialla, kun alkaa katsella ja kuunnella sillä silmällä? Runokirjat, -tapahtumat, -blogit ja -sometilit tietenkin, siihen päälle laululyriikka, lavarunoillat, erilaiset runotempaukset... Ja entäpä found poetry, löydetty runous – runo kun voi piileksiä yllättävissä paikoissa.

Toisaalta on paljon ihmisiä, joille runot ovat kauhistus siksi, että niitä on niin kovin vaikea ymmärtää. Kirjoittaminenkin tökkii, runoushan on kuningaslaji ja vain harvojen taitama! Runot häiritsevät ja ärsyttävät vaikeaselkoisuudellaan. Mitä tuokin yrittää sanoa, mitä on tämä tekotaiteellisuus? Mihin moista edes tarvitaan? Eino Leino takaisin! Toisia runot hirvittävät siksi, että he kuulevat oitis korvissaan junttaavan rytmin ja vanhahtavat sanavalinnat. Mikään muuhan ei edes ole runoutta. Oi mik', ah syömmein!

Runoihin ja lokkeihin kohdistuu odotuksia. Niiden tarpeellisuus saatetaan kyseenalaistaa. Ne voivat olla kauniita mutta toisaalta herättää pelkoa, ja välillä niitä on vaikea ymmärtää. Välillä niitä ei edes haluta ymmärtää.

Lokit ja runot, rakkaita ja raivostuttavia. Molemmille haluan antaa aikaa ja ymmärrystä. Ja muistaa, että toisinaan on parasta olla tulkitsematta ja etsimättä järkeä ja sen sijaan vain kuunnella.

Teksti: Päivi Haanpää
Kuva 1: Phil Botha / Unsplash
Kuva 2: Kustantajat
 

Lähteet:

Marke Ahonen: Lintujen katselemisen taito. Basam Books 2021.
Liisa Kaski: Myyttiset eläimet. Tarua ja totta eläinten mahdista. SKS 2019.
Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä. Aviador 2023.
Heli Laaksonen: Pulu uis. Sammakko 2000.
Pipsa Lonka: Neljän päivän läheisyys. Jälkisana Hanna Helavuori. Ntamo 2021.
Mirkka Mattheiszen: Lokki – Erään kohtaamisen muistiinpanot. Puru-kollektiivi 2019.
SKVR https://skvr.fi/poem/skvr05201250, luettu 7.8.2023
SKVR https://skvr.fi/poem/skvr05212840, luettu 7.8.2023
Jenni Turunlahti: Siivet Itämeren yllä. Kaarna 2023.
Pirkko Ukkonen – Kristiina Mannermaa: Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museovirasto 2017.