Marikan kirjajuttuja: Philip Roth – tuleva nobelisti?

Kuka voittaa Nobelin?

Nobelin kirjallisuuspalkinnon veikkailu on kirjaihmisten jokasyksyistä hupia. Oikeaan osuminen on tosin hyvin vaikeaa, sillä Ruotsin akatemia ei hiisku ehdokkaista. Vuoden mittaan entiset voittajat ja muut tärkeät kirjallisuustahot ovat lähetelleet akatemialle nimiä, joiden joukosta varsinainen valitsijaraati sitten poimii kourallisen lähempään tarkasteluun. Lokakuun kymmenennen päivän tienoilla jännitys laukeaa, kun palkitun nimi vihdoin julkistetaan. Maailman arvostetuimman tunnustuksen lisäksi voittajan pankkitili pulskistuu lähes miljoonalla eurolla.

Palkittujen listaa ja tilastoja tiirailemalla voi yrittää tehdä oikeaan osuvia päätelmiä. Viime vuonna valistuneista spekulaatioista ei ollut mitään apua, kun palkinnon pokkasi kaikkien ällistykseksi ranskalainen Patrick Modiano kaukaa veikkauslistojen kärkipäästä. Tosin tänä vuonna voi varmaksi todeta, ettei palkinto takuulla nyt mene Ranskaan.

Edellisvuoden voittaja, kanadalainen Alice Munro taas murskasi voitollaan maannaisensa Margaret Atwoodin haaveet saada palkinto itselleen lähivuosina. Kiinalainen Mo Yan juhli voittoaan vuonna 2012, joten Aasia jäänee jälleen ilman ja vedonlyöntitilastojen ykkösmiehen Haruki Murakamin on vielä odoteltava omaansa. Etelä-Amerikkaankaan ei palkintoa todennäköisesti myönnetä, sillä perulainen Mario Vargas Llosa meni voittamaan vuonna 2010.

Kuka tänä vuonna sitten saa Nobelin? Amerikan paha poika Philip Roth on kärkkynyt tilastoissa palkintoa jo vuosikausia, joten saattaa hyvin olla, että hänen pitkä odotuksensa nyt päättyy - varsinkin kun edellisen yhdysvaltalaisvoittajan Toni Morrisonin palkitsemisesta on kulunut jo 22 vuotta. Joyce Carol Oates on ollut Rothin rinnalla vuosikaudet veikkauslistojen kärkikahinoissa, joten hän saattaa myös tuoda tunnustuksen Yhdysvaltoihin. Albanialaisella Ismail Kadarella on myös hyvä voittoennuste, sillä Balkanille palkinto on mennyt viimeksi vuonna 1961. Tai ehkä palkinnossa on tänä vuonna mukana ripaus politiikkaa ja se meneekin valkovenäläiselle ihmisoikeuksien puolesta kirjoittavalle Svetlana Aleksijevitšille.

Rothin, Oatesin, Kadaren ja Aleksijevitšin tuotantoon keskitytään neljässä artikkelissa.

Philip Roth

Philip Roth vuonna 1973. Kuva: Wikimedia Commons

”Meidän pitäisi lukea vain sellaisia kirjoja, jotka pistävät tai purevat.
Miksi vaivautua lukemaan sellaista, joka ei räjäytä tajuntaa?”

-Philip Roth-

Philip Roth sanoi ranskalaislehden haastattelussa vuonna 2012 lopettavansa kirjoittamisen. Hän on sanonut kirjoissaan kaiken, eikä pysty enää parempaan. Ja kuka nyt huonommaksi haluaisi tulla? Kirjallisuusmaailma kohahti: jäisikö Nemesis tuotteliaan kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Ehdottomasti, vahvisti kirjailija BBC:n haastattelussa hieman myöhemmin. ”Ja tämä on minun viimeinen julkinen esiintymiseni missään ja koskaan.” Sen jälkeen hän vetäytyi maatilalleen Connecticutiin ja opettelee nykyään elämään tekemättä yhtään mitään.

Philip Rothin kirjailijanura alkoi vuonna 1959, jolloin hän julkaisi esikoisteoksensa Goodbye, Columbus and five short stories (suomeksi saatavilla vain niminovelli Hyvästi, Kolumbus) ja sai kriitikoilta innostuneen vastaanoton. Juutalaisyhteisöissä kirjasta ei oltu yhtä riemuissaan, sillä Rothin tapaa kuvata joitakin juutalaisia henkilöhahmoja ahneiksi ja häikäilemättömiksi pidettiin valheellisena ja liioiteltuna. Seuraaviin kirjoihin, Letting go ja When she was good, kriitikotkaan eivät enää suhtautuneet aivan niin suopeasti.

Mutta sitten Philip Roth räjäytti pankin. Vuonna 1969 ilmestynyt Portnoyn tauti sinkautti kirjailijan kertaheitolla koko maailman tietoisuuteen. Mitään tällaista kirjallisuudessa ei oltu aiemmin saatu lukea. Kirja kertoo 33-vuotiaasta Alexander Portnoysta, joka pötköttää psykoanalyytikon sohvalla ja ryöpyttää terapeutille elämäänsä sekalaisessa järjestyksessä kiihkeän kuumeisesti. Monologi poukkoilee sinne tänne, hyppelehtii lapsuudesta aikuisuuteen ja takaisin. Syypäät kaikkiin elämänsä vaikeuksiin Portnoy löytää juutalaisesta äidistään ja isästään. Vetäytyvä lapatossumainen isä sekä tukahduttavan vaativa kaikkialla läsnäoleva äiti ovat ahdasmielisellä ja syyllistävällä juutalaiskasvatuksellaan tehneet hänestä neuroottisen ja onnettoman ihmisen.

Ahdistustaan ja despoottista äitiään Portnoy on oppinut pakenemaan masturbointiin ja myöhemmin villiin paneskeluun parisuhteissa, jotka lopahtavat aina lähes alkuunsa. Näiden seksisessioidensa jälkeen Portnoy kieriskelee valtavassa häpeässä nähden mielessään äitinsä kauhistuneet kasvot. Yhtä kiinni kuin äiti on pojassaan, on poika äidissään. Yksityiskohtaiset ja monisivuiset kuvaukset Portnoyn maanisesta seksiriippuvuudesta olivat monelle amerikkalaiselle ja vielä useammalle juutalaiselle liikaa. Kirja otettiin todesta, eikä sen satiirisuutta ja hulvatonta huumoria ymmärretty. Portnoyn tauti kun on oikeasti hyvin hauska kirja.

Nykylukija tunnistaa Portnoyssa kaikkeen tyytymättömän länsimaisen ihmisen. Henkilön, jolla on ylenpalttisesti aikaa märehtiä omaa lapsuuttaan ja syyttää onnettomuudestaan muita. Toisaalta Portnoyn äitiin voi helposti lisätä 2000-luvun kasvatustermin ja kutsua häntä kaikkien helikopterivanhempien mahtavaksi esiäidiksi – niin tauottomasti ja tiiviisti hän pörrää poikansa ympärillä, eikä anna tälle yhtään tilaa kasvaa omanlaisekseen. Vähemmästäkin olisi terapian tarpeessa.

Portnoyn taudin jälkeen Roth joutui vuosikymmenen kestävään pyöritykseen, mutta onnistui siitä huolimatta julkaisemaan uuden teoksen aina parin vuoden välein. Portnoyn taudin saama vastaanotto sai Rothin tokaisemaan, ettei aio kirjoittaa enää fiktiota, vaan pelkkää faktaa ja valitsi kirjojensa tarkkailijaksi Nathan Zukermanin, oman alter egonsa. Portnoyn taudissa riehunut maaninen nuorukainen sai väistyä ja tilalle tuli huomattavasti rauhallisempi Zukerman.

Vuonna 1997 ilmestynyt Amerikkalainen pastoraali nosti Philip Rothin entistäkin arvostetummaksi kirjailijaksi ja monia huomattavia palkintoja napsinut teos myös suomennettiin pitkän käännöstauon jälkeen. Näissä Amerikkalaisen pastoraalin aloittamissa nk. myöhäistuotannon teoksissa Rothista kuoriutuu, jos mahdollista, vieläkin tarkkanäköisempi amerikkalaisen yhteiskunnan tutkailija. Hän on armoton kaikelle ja paljastaa teoksissaan lukijalle asioita, joita tämä ei välttämättä haluaisi nähdä tai kohdata. Kukaan tai mikään ei pääse piiloon Rothin haukankatseelta.

Amerikkalainen pastoraalin ensiluvussa tutustutaan Newarkin juutalaisyhteisön kultapojuun, kiiltokuvamaiseen Seymour ”Swede” Irving Levoviin. Viikinkimäisen komea, vaaleahiuksinen ja jykeväleukainen Swede on kaikkien lukiolaispoikien ihailema maalikuningas ja jokaisen tytön salainen päiväuni. Hän on niin kaukana juutalaisesta, kuin vain juutalaisen on ylipäätään mahdollista olla ja juuri siitä syystä yhteisössään kaikkien ihailema. 

Rothin teoksista tuttu tarkkaileva sivuhahmo Nathan Zukerman saa vuosikymmeniä myöhemmin mahdollisuuden tutustua lähemmin myös omaan lapsuuden aikaiseen idoliinsa Swedeen. Pian Nathanille selviää, ettei Sweden elämä olekaan ollut pelkkää juhlaa. Puleeratun pinnan takaa paljastuu tytär, joka Vietnamin sotaa vastustaessaan räjäyttää omatekoisen pommin ja tappaa ihmisen. Miten on mahdollista, että ihmeellisen Sweden tyttärestä voi tulla radikaali pommittaja? Aivan kuten Rothin tuotannossa muutenkin, alun kepeys muuttuu pian sysimustaksi tutkielmaksi amerikkalaisuuden mädännäisyydestä.

Amerikkalaista pastoraalia seurasi liuta arvostelumenestyksiä. Mieheni oli kommunisti (1998) ja Ihmisen tahra (2000) jatkavat itsenäisinä osina Amerikkalaista pastoraalia ja muodostavat yhdessä trilogian, jota on vaikea ohittaa yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa. Haamu poistuu (2007) taas jättää jäähyväiset Nathan Zukermanille, joka on esiintynyt vuosien varrella yhteensä yhdeksässä Rothin romaanissa, ja joista haamuillut päähenkilönä teoksessa Haamukirjailija vuodelta 1979.

Rothin viimeiseksi jäänyt teos Nemesis ilmestyi vuonna 2010 ja on lopetusosa neljäosaiselle teossarjalle, jonka Jokamies (2006) aloitti ja jota Tuohtumus (2008) ja Nöyryytys (2009) jatkoivat. Nemesiksessä lukija laitetaan yhtä koville kuin aiemminkin, mutta teos on moneen muuhun Rothin kirjaan verrattuna pienimuotoisempi, lyhyempikin, ja kenties lukuharrastusta aloittelevalle, tottumattomammalle lukijalle hyvä aloitusteos tutustua ylistettyyn kirjailijaan.

Nemesis pohjautuu tositapahtumiin. Vuonna 1944 polioepidemia ravisteli Pohjois-Carolinaa ja Rothin omia kotiseutuja parikymmentä vuotta aikaisemmin. Yhtäkkiä lapset yksi toisensa jälkeen sairastuivat ensin flunssan kaltaisiin oireisiin, sitten kovaan kuumeeseen ja lopulta osa heistä menehtyi raajat halvaantumisesta vääntyneinä. Epätietoisuus ja pelko alkoivat lisääntyä vähä vähältä. Keneenkään ei voinut luottaa – kuka tai mikä tahansa saattoi olla tämän salakavalan sairauden alkulähde.

Bucky Cantor on kirkasotsainen parikymppinen leikkikentän ohjaaja newarkilaisessa pikkukaupungissa. Hän olisi halunnut lähteä armeijaan ja sotaan, mutta huono näkö on estänyt häntä lähtemästä. Niinpä hän jää syyllisyyttä tuntien kotikonnuilleen ja omistautuu paikallisten lasten liikuntaharrastukselle. Kun epidemia alkaa riehua, nuori ohjaaja yrittää parhaansa mukaan hillitä ihmisten pelkoja ja pysyä itsekin tyynenä. Hysteria kuitenkin leviää ja ihmiset käyvät yhä vauhkommiksi.

Vahvan, jopa jossain määrin ylikehittyneen velvollisuudentuntoinen Bucky Cantor ajaa itsensä henkisesti lopulta nurkkaan. Syyllisyys tekemisistä ja tekemättä jättämisistä lopulta lamaannuttaa hänet loppuelämäksi. Toisinaan ihminen jää valintojensa ikuiseksi vangiksi pähkäilemään sitä, olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotain toisin ja mitä se olisi voinut olla.

Nemesis on hieno päätös Philip Rothin mittavalle uralle. Se ikään kuin kiertää kehän takaisin alkuteoksiin ja erityisesti Portnoyn tautiin, teokseen yli 40 vuoden takaa. Syyllisyys ja häpeä ovat voimakkaina teemoina läsnä molemmissa teoksissa. Portnoyn taudissa nuori nimihenkilö painiskelee niiden parissa maanisesti ja raivoaa tuskaansa terapeutille. Nemesiksen Bucky Cantor taas pitää kaiken sisällään ja syyllisyys syö hänet lopulta elävältä.

Yhteiskunnallista veivausta on Nemesiksessä vähän – vertauskuvia sitäkin enemmän. Viheliäinen virus, Euroopassa riehuva sota, juutalaisvastaisuuden nousu, syyllisyys selviytymisestä, epätietoisuus syyllisyydestä sekä elämän ja kuoleman sattumanvaraisuus ovat teemoja, jotka kietoutuvat monella tavalla yhteen. Ne Roth haluaa nostaa pöydälle tässä harvinaisen koskettavassa, viimeiseksi jäävässä tarinassaan.

Jos haluat tutustua Rothiin, lue ainakin nämä kolme:

1. Portnoyn tauti – täysin ohittamaton teos Rothin tuotannossa, yhdysvaltalaisen kirjallisuuden historiassa, koko länsimaisen kirjallisuuden historiassa

2. Amerikkalainen pastoraali – nosti Rothin huipulle ja jää hänen tuotantonsa merkittävimmäksi teokseksi. Myös kirjailija itse pitää tätä onnistuneimpanaan.

3. Nemesis – tähän kaikki päättyy, ”tämän paremmaksi en tule.”