Tuomas Kyrön henkilöhahmot kulkevat tapahtumien virrassa kuin viimeistä päivää

Tiistaina 18.5.2010 Prosak-klubilla Helsingissä esiintyi vuonna 1974 syntynyt palkittu kirjailija Tuomas Kyrö. Prosak-klubi on Ravintola Dubrovnikissa jo muutaman vuoden pyörinyt proosa-klubi, jossa kirjailijat lukevat tekstejään ja yleisö pääsee keskustelemaan kirjailijoiden kanssa.  Klubia järjestää Nuoren Voiman Liitto yhdessä Helsingin kaupunginkirjaston, Kirjastokanavan ja kustantajien kanssa. Tuomas Kyrön Liitto-romaani (2005) voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli myös Finlandia-palkintoehdokas. Kirjailija itse on luonnehtinut teostaan:

"Vaikka kirja tapahtuu sota-aikana, heti selvisi että sisällössä ei ole niinkään kysymys sodasta tai historiallisista tapahtumista ja aikakausista vaan ihmisistä, heidän unelmistaan, haaveistaan ja pettymyksistään, sekä liitoistaan. Oivalluksesta että ihminen ei pohjimmiltaan koskaan muutu. Olosuhteet muuttuvat, ne määrittelevät tekomme."

Tuomas Kyrö on todennut, että hänen kirjansa ovat saaneet alkusysäyksensä "henkilöstä tai henkilöistä, näiden sisäisestä monologista tai dialogista". Henkilön syntyhistorian taustalla kuten useilla muillakin kirjailijoilla on ollut joku kirjailijan tuntema tai kohtaama ihminen, elokuva, kirja tai bussissa kuultu keskustelunpätkä. Kun materiaalia on tarpeeksi, hahmot alkavat elää omillaan.

Koko tuotannossaan Kyrö on panostanut monimuotoisiin henkilökuviin, jotka nousevat hänen kerronnassaan keskeisiksi. Ihmiset kulkevat tapahtumien virrassa, jonka kulkua he eivät aina pysty tai jaksa muuttaa, vaikka virran pärskeet ovat heidät toisinaan nielaista. Heidän ajatuksiensa ja mielenliikkeidensä syvyyksistä pulpahtavat esiin niin elämän kuin kuolemankin perimmäiset kysymykset. Kyrö asettaa kunkin henkilön pohtimaan ja ratkaisemaan, miten elämänsä käyttäisi, mikä onkin yksi kirjailijan vahvoista teemoista.

Liitto kuvaa osuvasti sitä, miten ihminen viimeisillä voimillaankin etsii inhimillisyyttä ja lämpöä kaiken raadollisuuden ja syvien pettymysten keskellä. Tärkeäksi teemaksi kohoaa toisaalta viimeiseen hengenvetoon asti elämässä kiinni roikkuminen, toisaalta luopumisen vaikeus ja ehdottomuus. Sota-aikaan sijoittuvassa romaanissa kukin neljästä päähenkilöstä joutuu luopumaan paljosta: kuka lapsestaan tai rakkaastaan - kuka ihanteistaan, jotka kääntyvät irvokkaiksi vastakohdikseen. Yksi toisensa jälkeen päähenkilöt kävelevät ulos omasta elämästään: toiset vapaaehtoisesti, toiset pakon edessä.

Päähenkilöistä Urho riuhtaistaan irti kotoisista ympyröistä sotaan hänen tuskin ehdittyään aloittaa perhe-elämää tuoreen vaimonsa Lyydian kanssa. Kenttäharmaissa kuluu viisi vuotta, minkä jälkeen ei ole helppoa asettua aloilleen ja löytää paikkaansa entisistä maisemista. Omat lapsetkin jäävät miehelle tuntemattomiksi, koska he kuolevat pieninä. Tästä vähäpuheisesta miehestä kirjailija on halunnut luoda perusmiehen tyypin, mutta lisätä siihen sen sävyn, että vaikkei suomalainen mies puhu, se ei tarkoita sitä, ettei hän ajattelisi.

Urhon vaimo Lyydia toimii sovinnaisesti ja odotetulla tavalla siihen asti, kunnes perheen toinenkin lapsi kuolee. Silloin hän riuhtaisee itsensä irti entisestä, ottaa oman elämänsä ohjakset käsiinsä ja sulkee kotioven taakseen. Lyyti on taiteellisesti lahjakas, mutta hänen kykynsä ovat jääneet uinumaan, koska lapsuudenkodissa isä ei anna mitään arvoa niille eikä tyttö itsekään ole oppinut arvostamaan itseään. Hän päätyy kuvataiteilijaksi. Henkilön taustalla on kirjailijan yleinen havainto siitä, kuinka ihmiset usein välttävät omasta tai itsensä ulkopuolisista syistä tekemästä sitä mitä todella haluaisivat.

Urhon sisko Anna on Adolf Hitleriin ja tämän politiikkaan hurahtanut opettajaopiskelija. Kyrö on sanonut kirjoittaneensa Annaan nuoruuden ehdottomuuden, typeryyden ja johdateltavuuden. Kenelle tahansa saattaa käydä niin, että valitsee "aivan hyvillä tarkoitusperillä mitä hirvittävimmän tien. Ja lopulta sen kuinka käy ihmiselle joka ei näe totuutta tai ei suostu näkemään sitä ennen kuin on liian myöhäistä". Kyrö kuvaa osuvasti henkilöä, joka rakentaa oman totuutensa ja riippuu siinä kiinni viimeiseen asti. Kun tämä rakennelma romahtaa, särkyy myös sielu.

Kirjan neljäs keskushenkilö on puolalainen sotavanki Bronislav Slusarski. Hänen tehtävänsä on toimia Annalle totuuden tuojana, ihmisenä jonka kautta paljastuu mistä Hitlerin Saksassa todella oli kysymys.

Vaikka teoksen sävyt ovat paikoin erittäin synkkiä, kirjailija ei jätä pientä ihmistä kamppailemaan pelkän lohduttomuuden pyörteisiin. Kaikkien synkkien ja masentavien tapahtumien jälkeen kirja kuitenkin päättyy toivoon, joka on lähellä. Lapsilla ja heidän vaikutuksellaan aikuisiin on erityinen asema Kyrön tekstissä.  Lapsissa on elämän lohtu ja usko elämään. Urho päätyy kaiken menetettyään hoitamaan sisarensa lasta. Hän myös osoittaa, että ihmisen onnen hetkiin ei tarvita mitään suurellista. Urhon unelma on kaiken aikaa sopuisa yhdessäolo läheisten kanssa: " Isä ja tytär nauravat samassa rytmissä kurkku koristen kuin vanhat ukot. Ja nurmikosta ja märästä metsästä lähtevä tuoksu ei voisi olla parempi."(Liitto s. 334)  Henkilöt tarvitsevat toisiaan ja ovat toisistaan riippuvaisia muutenkin kuin kirjailijan kutoman verkon vuoksi. Yksinäisyyden ja turhautumisen voi välttää huolehtimalla läheisistään.

Tuomas Kyrön esikoisromaani Nahkatakki (2001 ) sisältää mielenkiintoisia henkilöitä ja vinhaa meininkiä. Kirjailija leikittelee elämän sattumuksilla. Kirja sisältää lyhyitä kappaleita ja nopeita leikkauksia, tarina avautuu kokonaisuudeksi viimeisillä sivuilla. Idea kirjaan tuli omasta kauhtuneesta nahkatakista, jonka ".joku oli joltain varastanut ja varkaalta se oli päätynyt minulle ja mietin, millainen oli mahtanut olla takin matka". Tarina käynnistyy, kun Tallinnasta saapuu Helsingin eteläsatamaan rekka, jonka "kontissa luki ulkomaisen kalajalostamon nimi, lastina tuhat Romaniasta ostettua nahkatakkia." Yhden nahkatakin vuoreen on ommeltu sievoinen summa rahaa.

Lastia kuljettaa Tallinnassa asustava roisto nimeltään Raivio, joka antaa takin Liimataiselle. Hänen pitäisi toimittaa se lähiöön Pennaselle, joka on paikallinen pikkurikollinen. Takki kulkeutuu kaikkialle muualle kuin Pennaselle ja sen seuraaminen on kirjan veikeä juoni. Koska takin taskusta löytyvät liput jalkapallo-otteluun, nahkatakin hulvattomien seikkailujen surkuhupaisa loppukohtaus näytellään Helsingin olympiastadionin VIP-katsomossa, jossa ovat koolla konkarit: Raivio, Pennanen, Liimatainen ja Virtanen. Siellä Raivio saa väistellä vasaraniskuja, vaikka ei oikein tiedä, mistä tapellaan. Osansa saavat Virtanen ja Pennanenkin, joka vetäytyi sikiöasentoon ja yritti suojata päätään käsillään. Koko kohtaus tulee televisiosta kotikatsomoihin, kunnes järjestysmiehet hölkkäävät paikalle ja selostaja toteaa, että kuvaukset on estetty. Moninaiset ovat nahkatakin liikkeet ja kohtalot, mutta se säilyy kuin ihmeen kaupalla ehjänä.

Kirjailija punoo nahkatakin ympärille tarinan, johon kietoutuu monenlaista kulkijaa. Liimataista Kyrö on kuvaillut "jumalanhölmöksi mieheksi", jollaisia kirjailijan omaksi yllätykseksi on esiintynyt kaikissa hänen romaaneissaan: "he ovat yksinkertaisia, pohjimmiltaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka liikkuvat tai ajautuvat aivan väärään seuraan. Seuraa kohtalokkaita virheitä, epäonnistumisia ja väärinkäsityksiä, siis asioita, jotka pitävät juonta liikkeessä ja kirjaa elossa". Kirjan mieshahmoissa lapsesta keski-ikäiseen, on elämänsä tahallaan tai vahingossa vastuuta pakoilevan miehen kehityskaari.

Jo ennen Nahkatakkia Kyrö oli suunnitellut jonain päivänä kirjoittavansa armeijaan sijoittuvan romaanin, koska hänen omat kokemuksensa vaivasivat mieltä.  Kirjailija aloitti asepalveluksen kurinalaisessa ja perinteikkäässä Kranaatinheitinkomppaniassa. Astman vuoksi ja Tilkan kautta hän siirtyi b-miehenä Huoltokomppaniaan, jota kirjailija on kuvaillut "kunkin ikäpolven kaatopaikaksi", koska sieltä "löytyi astmaatikkoja, heikkolahjaisia, pyromaaneja, raajarikkoja, maanisdepressiivisiä, päänsä doping-aineilla sotkeneita, kätensä omatekoisella uudenvuodenpommilla räjäyttäneitä, tamperelaisia pilviveikkoja, vantaalaisia vauhtiveikkoja". Todellisuus oli kaukana siitä kuvasta, joka julkisuuteen annetaan puolustusvoimista. Se oli ristiriita, josta Kyrö tahtoi kirjoittaa.

Tilkka- romaanin (2003) tapahtumat ajoittuvat kolmeen päivään keskussotilassairaala Tilkassa, mutta laajenevat Takalan muistelusten kautta kaksikymmentäluvulta kirjan tapahtumahetkeen, yhdeksänkymmentäluvun loppuun. Takalan lapsuuden vammasta muodostuu hänen koko elämäänsä hallitseva trauma. Hän ei kestä häpeää siitä ettei ole ollut osallisena sotaan ja hän valehtelee omikseen erään ystävänsä kokemukset suomalaisesta SS-pataljoonasta. Hän uskottelee nuorille varusmiehille, Ahoselle ja Kuulalle, olevansa sairaalassa aivan muista syistä kuin viisaudenhampaan poiston vuoksi. Ahonen on joutunut neurologiselle osastolle tutkittavaksi, koska ei erota oikeaa ja vasenta toisistaan. Kuulan mielenterveyttä horjuttava tapaus on Lapin leirillä tapahtuva harjoitus, jossa puolustusvoimain lääkintähenkilökunta tekee harjoitusleikkauksia sioille. Kolmen päähenkilön kohtalot kietoutuvat moninaisten vaiheiden jälkeen väistämättä yhteen.

Rivakanhauskan Nahkatakin ja sanoilla leikkivän Tilkan jälkeen Tuomas Kyrö vaihtoi tyylilajia ja kirjoitti tummia sävyjä sisältävän Liitto-romaanin, mikä osoittaa monipuolista kirjoittamisen taitoa ja kykyä vaihtaa kirjoittamisen tapaa aiheen mukaan. Itse hän on kommentoinut muutosta: "Nyt lisäsin työkalupakkiin järjen ja huumorin lisäksi tunteet, koetin naurattamisen lisäksi itkettää lukijaa." Kaiken kaikkiaan Tuomas Kyrön teksti on puhuttelevaa ja tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Henkilöt ja kerronta ovat perin juurin aidonoloisia. Valtion vuonna 2006 myöntämä kolmivuotinen taiteilija-apuraha ei mennyt väärälle miehelle.

- Mervi Koski -  

Toukokuussa 2010 ilmestyy proosateos Mielensäpahoittaja, jonka pohjana on Tuomas Kyrön Yleisradiolle kirjoittama, vuonna 2009 Yle 1:ssä esitetty Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarja. Tekijän uusimmat teokset sen lisäksi ovat romaani Benjamin Kivi (2007), Taide ja tolkku -kolumnikokoelma (2008) ja 700 grammaa lihaa -niminen romaani (2009). Hän on kirjoittanut myös lastennäytelmän Pipo silmillä -antologiaan (2008), novellin Asentoja-antologiaan (2008) ja on mukana myös Kiilan albumissa Raivoa ja lamaannusta (2010). Kyrö tunnetaan myös ahkerana kolumnistina sekä pila- ja sarjakuvapiirtäjänä.

- Sini Kiuas –

Viimeksi päivitetty 18.5.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.12.2011