Kristiina Wallin – Runo on äidinkieli

Kristiina Wallin on omien sanojensa mukaan kirjan ja kirjallisuuden sekatyöläinen.

Wallin on sanataideopettaja, taidekirjansitoja ja runoilija. Hänen tekemiään taiteilijakirjoja löytyy muun muassa Rikhardinkadun kirjaston RikArt taiteilijakirjakokoelmasta, joihin voi tutustua verkkogalleriassa.

Hän on myös tehnyt runoinstallaatioita kuten Uni kaukoputkesta ja hevosesta (2006). Häntä "kiehtoo ajatus siitä, että runo karkaa kirjan sivulta ja yhdistyy äänen, kuvan, musiikin tai muodon kanssa."

Wallin on kirjoittanut useita kuunnelmia Yleisradion Radioteatterille. Kuunnelma Puhallus (2005) kertoo puolison menettämisestä, eräästä kahvilasta sekä surun anatomiasta ja sen hyväksyttävyydestä. Uusin kuunnelma Kotilo saa ensiesityksensä 2010. Kristiina Wallin on julkaissut kolme runokokoelmaa. Esikoiskokoelma Kengitetyn eläimen jäljet ilmestyi vuonna 2005. Murtuneista luista ilmestyi 2007 ja se oli Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Viimeisin kokoelma Jalankantama ilmestyi tänä vuonna.

Wallinin runokieli eksyy, kohtaa ja tarkastelee. Wallinin runot ovat groteskia kieltä, jonka mukana lukija matkaa eri ulottuvuuksiin tapaamaan erilaisia hahmoja, kuten tyttöä, joka "kasvattaa kuonon/ sylkee marmorikuulia parvekkeelta ja kasvattaa suun / täyteen pedon puhetta" tai italialaistaiteilija Pippa Baccaa. Bacca murhattiin kun hän oli toteuttamassa taideprojektia ja liftasi morsiuspuvussa maasta maahan."Istun keskellä lauttaa, olen tyllikukka,olen valkoista pitsiä. Voisin uhrata hiukseni joen jumalille, voisin hukkua tai levätä pohjakivien välissä."

Kristiina Wallin kertoo sanoista, runoista ja niiden kirjoittamisesta lisää Sanojen ajalle sähköpostihaastattelussa.
 
Olet julkaissut kolme runokokoelmaa. Kahdessa niistä puhut Ebba Lucia Guldfotista. Miten hänen tarinansa löysi tekstiisi?

Ebba Lucia Guldfot oli 1930-luvulta alkaen elämänsä loppuun saakka potilaana Nikkilän mielisairaalassa. Hän ei puhunut juuri ollenkaan, vain rauhattomien periodien aikana epäjohdonmukaista kieltä. Sen sijaan hän kirjoi kankaalle kukkia, lintuja ja muita eläimiä. Kun häntä hoitava lääkäri tahtoi itselleen kopion eräästä eläinhahmoja esittävästä liinasta, Ebba Lucia suostui, mutta kopiossa figuurit olivat vaihtuneet sanoiksi. Niistä oli tullut epäloogista kirjoitusta, joka heijasteli Ebba Lucian toiveita, pelkoja ja haluja. Ebba Lucian tarinan ja kielen kautta tutkin runoissani kommunikaatiota ja valtasuhteita, kohtaamista ja kohtaamattomuutta. Löysin Ebba Lucian kuvataiteilija Marina Ciglarin töiden kautta. Hän kirjoi toimintansa lopettaneessa ja tyhjässä Nikkilän sairaalassa pistontarkat kopiot alkuperäisistä tekstiileistä. Ajattelen, että Marina Ciglarin kirjonnassa Ebba Lucia kohtasi viimein, vasta 2000-luvulla, sen, joka pysähtyy kuuntelemaan ja ymmärtää hajanaisten sanojen ja kuvien taakse piirtyvää naista.

Tekemiäsi taiteilijakirjoja löytyy muunmuassa RikArt kokoelmasta. Mitä ajattelet sanan ja materiaalin kohtaamisesta?

Minua kiinnostaa, mitä muuta runo voi olla kuin teksti kirjassa. Taiteilijakirjassa muoto, materiaali ja sana (tai kuva) ovat yhtä ja heijastuvat toisiinsa, rakentuvat toistensa kautta. Siitä syntyy kerroksellinen dialogi. Ajattelen, että sanakin voi olla orgaaninen. Se on oikukas eläin, joka voi löytää kotinsa yhtä hyvin paperista, metallista kuin kankaastakin. Sana voi olla veistos tai ääni. Se voi olla kokonaistaideteos, taiteilijakirja.

Mitä runous sinulle on?

Runo on äidinkieli. Runous on kommunikaatiota ja yritys sanallistaa se, mitä arkikielellä ja analyyttisellä kielellä ei voi sanoa. Runous on järjen hallinnasta irti päästämistä, se on hämmennys, eksyminen ja löytäminen. Runo on tapa olla maailmassa intensiivisesti läsnä ja aistit auki. Se on suojattomuutta, kohtaamista. Runous on kielen taidetta ja rytmiä, musiikkia ja alati virtaavia kuvia. Uskon, että runo antaa mahdollisuuden tutkia ja puhkoa todellisuuksia, kyseenalaistaa ja koskettaa pinnan alle, pohjan läpi.

Runoissasi tuntuu olevan fyysisyys erittäin vahvasti läsnä. Miten runot päätyvät paperille? Millainen prosessi kirjoittaminen on?

Kirjoitan koko ajan ja oikeastaan kaikkialla irrallisia säkeitä ja hajanaisia muistiinpanoja. Sana tai kuva voi tulla kahvilassa, junassa tai iltapäivällä puistossa kello kolme. Uskon, että runon syntyminen minussa edellyttää fyysistä liikettä, kulkemista maailmassa ja tietoisuutta myös omasta ruumiillisuudesta. En usko, että vain aivot minussa kirjoittavat, vaan teksti syntyy kokonaisvaltaisemmin, koko olemisen läpi. Kun taskuihin kertyneet muistiinpanot syntyvät runoksi, istun työhuoneella ja kirjoitan. Runon syntyminen voi olla nopea ja runsas ryöppy tai pitkä prosessi. Se on työtä, jossa heittäytyvä ja tekstin vietäväksi antautuva minä vuorottelee analyyttisen minän kanssa. Runo on maailman koskettamisen leikki.

Miten sanataideopettajan työ lomittuu kirjailijan työn kanssa?

Sanataideopettajan työssä ihaninta on, että saan jakaa muiden kanssa intohimoni, kirjat ja kirjoittamisen. Tuo jakaminen ruokkii luovuuttani, mutta samaan aikaan intensiivinen opetustyö vie voimia omien runojen kirjoittamiselta. Olen ratkaissut ristiriidan niin, että opetan tiiviin periodin ja sen jälkeen varaan aikaa pelkästään kirjoittamiselle. Tällä hetkellä apuraha mahdollistaa sen, että ehdin kulkea runossa tunnustellen ja rauhassa.

Olet kirjoittanut useita kuunnelmia. Miten kuunnelmat syntyvät? Lähdetkö työstämään tekstiä draamallisesti tai äänimaailmaa ajatellen?

Kuunnelma syntyy tarinasta, jonka haluan kertoa ja henkilöistä, joille haluan antaa fyysisen muodon ja äänen. Draaman kirjoittamisessa minua kiehtoo mahdollisuus nopeisiin leikkauksiin ja assosiaatioiden varassa etenemiseen, dialogin kerroksellisuuteen. Kirjoittaessani kuulen kyllä luomani todellisuuden äänimaailman - ja äänet auttavat minua rakentamaan fiktiivistä maailmaa - mutta kirjoitan näkyviin vain ne äänet, jotka ovat mielestäni välttämättömiä draaman sisällön tai rytmin kannalta. Muun jätän toisille ammattilaisille, ohjaajalle ja äänisuunnittelijalle.

Onko sinulla jotain uutta työn alla?

Kirjoitan väkivaltaa käsittelevää kuunnelmaa ja tunnustelen uusia runoja. Vielä en halua sanallistaa sitä, mikä on syntymässä. Siitä voi puhua vain runoksi ja runossa.

Onko sinulla jokin kirjoihin liittyvä muisto, jonka haluaisit jakaa?

Kun olin lapsi, löysin mummulan vintiltä äidin vanhan Pieni runotyttö-kirjan. Istuin vintin portaille ja avasin pölyisen niteen. Muistan, kuinka lumouduin ajatuksesta, että äiti oli tyttönä lukenut samaa tarinaa. Istuin vintin rappusilla ja luin ja luin. En tiedä, vaikuttiko kirja siihen, että minusta tuli runoilija. Sen tiedän, että runotytön matkassa tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi sukupolvien ketjuuntumisesta ja haaveiden merkityksestä, niiden kantavasta voimasta. Alhaalla keittiössä mummu leipoi pullaa, minä luin vintin rappusilla äitini kirjaa. Ehkä silloin minussa syntyi alkusäe, säie runoon.

Sanojen aika kiittää haastattelusta ja toivoo runoilijalle kirpeää alkutalvea!

-Milli Mäntynen-

Viimeksi päivitetty 9.11.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 22.11.2011