Sari Malkamäki

Perhekuvia ja muita potretteja:
niitä joissa kaikilla on suu auki ja silmät
kiinni, niitä joissa etualalle on
jähmettynyt jokin ylimääräinen varjo,
niistä joista joku on lähtenyt
kesken kaiken pois, niitä joissa näkyy vain
olkapäitä, niskoja ja huitovia käsiä,
niitä joissa kaikki on pelkkää
erityistuntomerkkiä, niitä jotka eivät
pääse raameihin parhaalle paikalle.

Sari Malkamäen esikoisnovellikokoelman Tiikerikakku (1994) prologimainen motto voisi kuvata kirjailijan koko tähänastista tuotantoa. Novellien ja romaanien lähtökohtana on jokin arjen rikkova muutoskohta, joka paljastaa ihmisestä ja hänen elämästään uusia asioita. Malkamäen psykologinen silmä on tarkka, mutta hän ei psykologisoi henkilöhahmojaan ja näiden ratkaisuja. Hän jättää usein novellien ja romaanien loput avoimiksi ja antaa tilaa lukijan omille oivalluksille ja tulkinnoille. Malkamäellä on ollut alusta asti oma kerrontatyyli, mutta novellikokoelmasta Sunnuntaina kahdelta (1997) lähtien tyyli on hioutunut entistä tarkemmaksi. Aikatasot lomittuvat teksteissä taidokkaasti, liukumat menneisyyteen valottavat kerronnan nykyhetken tilannetta. Pienistä havainnoista kasvaa laajoja näkymiä henkilöiden elämään. Kerronta etenee levollisesti ja henkilöiden sisäisiä mielenliikahduksia kuvataan vähäeleisen tarkasti, selittelemättä.

Malkamäen teoksissa asettuvat usein vastakkain maaseutu ja kaupunki. Maaseutua edustava Pohjanmaa on päähenkilöiden lapsuuden maisema eikä siihen sen enempää kuin lapsuuteen ja nuoruuteenkaan suhtauduta nostalgisesti. Lapsuudenmaailmaan liittyy yleensä vahva ja voimakastahtoinen äiti tai täti sekä heikko isä. Lapsuudenkoti ja sen edustamat asenteet ovat niitä, joista pääasiassa Helsinkiin muuttaneet nuoret aikuiset yrittävät päästä irti. Irtipyristely ei ole helppoa, koska "lapsuuden maisema oli jäsenissä ja päässä, eikä se sieltä mihinkään kadonnut niin kauan kuin ihmisessä henki pihisi. Välillä siitä arveli saavansa kaikki tarvittavat voimat ja välillä se makasi muurina edessä niin kuin siihen olisi sekoitettu maailman kaikki betonit ja jarrunesteet." (Marraskuun tyttäret, s. 47-48.)

Pohjalaisuus ei kuitenkaan näyttäydy pelkästään vastustettavina asenteina vaan sen kautta teoksiin tuodaan myös huumoria. Pohjalaismurretta puhuvat äidit ja muut sukulaiset laukovat keskushenkilöistä ja heidän elämistään kärkeviä totuuksia pohjalaiskirjallisuudesta tutulla poljennolla ja kiteytyneillä kommenteilla. Mutta murre, ensimmäinen äidinkieli, saattaa pilkahdella näkyviin myös kaupunkilaistuneen puheessa. Esimerkiksi Marraskuun tyttärien (1998) avioeroaan puivan Varpun viimein kertoessa sisarelleen aidosti omista tunteistaan ja toiveistaan, vilahtaa puheen joukkoon murresanoja ja murteen rytmiä.

Malkamäen tuotannon toistuvia kuvia ovat vintinrapun mutka ja junan ikkunasta nähdyt lakeudet. Vintinrapun mutkassa istuva lapsi on kahden todellisuuden, ylä- ja alakerran, välissä, mutka on pako- ja turvapaikka elämän ristiriidoissa. Rapuilta voi kuunnella ja tarkkailla näkymättömistä eri kerroksien elämää:

"Hän palasi vintinrappusten mutkaan sykkyrälle mustelmaiset polvet suuta vasten. Edessä oli alakerta, takana oli yläkerta ja hän koetti huolellisesti olla kurottamatta kumpaakaan suuntaan, ettei kenenkään tulisi paha mieli.
Mutkassa oli tilaa tarkkailla, missä alakerta muuttui yläkerraksi ja miltä muutos haisi ja tuntui. Muutoksen rajaa oli mahdoton näyttää, äkkiä kaikki vain oli toisin: pölyn tapa leijailla, ilman tapa väristä." (Novellista "Mutkassa", Ilmatasku, s. 33.)

Vintinrappujen kautta teksteihin tulevat kotitalot, jotka tuovat mieleen ihmisiä, tapahtumia ja puheita. Romaanissa Jokin yhteinen maailma (2002) ensin kotitalon kaiken irtaimiston hävittäminen ja lopulta talon myynti edustavat Malkamäen päähenkilöiden radikaaleinta yritystä riuhtaista itsensä irti menneisyyden vallasta. Junanikkunasta tuttua maisemaa voi katsoa etäältä siihen pysähtymättä. Maisema vertautuu usein päähenkilön myllertäviin ajatuksiin:

"Laura katseli peltoaukeata, joka jatkui samanlaisena kilometri toisensa jälkeen. Kun istui selkä menosuuntaan, tuntui kuin purkautuisi kerros kerrokselta kuin keskeneräinen neuletyö, josta on vedetty puikot pois." (Jokin yhteinen maailma, s. 130-131.)
"Varpu mietti Auran puheita junan pyyhkäistessä lakean halki. Mitä mäkisemmäksi maasto muuttui, sitä poukkoilevammaksi palasi ajatuksen rytmi ja sitä monimutkaisemmalta elämä taas näytti." (Marraskuun tyttäret, s. 48-49.)

Novellikokoelmat Tiikerikakku ja Yöpäivystäjä (1995) eivät ole temaattisesti niin yhteneväisiä kuin Sunnuntaina kahdelta ja Ilmatasku (2000), joiden novelleja yhdistäviä teemoja ovat yksinäisyys ja erillisyys. Samat teemat ovat näkyvissä kahdessa ensimmäisessäkin kokoelmassa, mutta eivät niin vahvoina ja koko teosta läpäisevinä kuin jälkimmäisissä. Malkamäen kuvaamat asiat - vammaisen lapsen hoito, avioero, vastasyntyneen tai elämänkumppanin kuolema, mielenjärkkyminen, yksinäisyys perheessä ja parisuhteessa - eivät ole kevyitä ja hänen otteensa onkin vakavoitunut kokoelma kokoelmalta. Teokset eivät ole kuitenkaan synkkiä, usein henkilöille avautuu selviytymisen mahdollisuus ja hiljainen huumori pilkahtelee siellä täällä.

Kirjailijan novellistinen taituruus näkyy myös hänen romaaneissaan, jotka ovat tiiviitä ja ilmaisultaan herkkävireisiä. Malkamäen romaanit jatkavat novellien teemoja, romaanien Jokin yhteinen maailma ja Marraskuun tyttäret aihiot ovat peräisin aiemmista novelleista. Marraskuun tyttärien esiaste on näkyvissä Yöpäivystäjän "Kantavat seinät" -novellin Mimmin äidissä. Ilmataskun "Uusi elämä" -novellissa isänsä avuksi lapsuudenkotiinsa vanhaa tavaraa hävittämään tullut päähenkilö Laura ja hänen miehensä Tuomo ovat jopa samannimisiä kuin romaanin Jokin yhteinen maailma henkilöt. Mutta siinä missä novellin Tuomo tyhjentää yhteistä kotia samaan aikaan kuin Laura puhdistaa kotitaloaan muistoista, on romaanissa mukana vasta aavistus mahdollisesta välirikosta. Romaanin Lauran lapsuudenkodin elämää kuvaavia vastakkainasetteluja sivutaan myös Ilmataskun "Mutkassa".

Novelleissa kokijoina ovat lapset sekä eri-ikäiset miehet ja naiset, mutta romaaneiden keskushenkilöt ovat nuorehkoja tai keski-ikää läheneviä naisia. Naiset ovat yliopistotaustaisia, he ovat tutkijoita ja opettajia tai gradua vaille valmiita maistereita. Romaani Urheat pienet naiset (2004) on askel uuteen suuntaan. Malkamäen aiemmissa teoksissa on vain yksi päähenkilö, mutta Urheissa pienissä naisissa tasaveroisia keskushenkilöitä on neljä. Nelikymppiset Vappu, Outi, Hanna ja Tuula ovat entisiä luokkatovereita, jotka eivät ole enää vuosiin olleet yhteydessä toisiinsa. Naiset ajautuvat uudestaan yhteen, kun Vappu saa kirjeen Ruususelta, vanhalta koulutoverilta, jonka pitkän vaalea letin he muinoin koulun tyttöjen vessassa olivat nirhaisseet poikki. Nyt Ruusunen haluaa palmikkonsa takaisin. Neljän naisen kautta Malkamäki tarkastelee keski-ikäistyvien naisten elämää monelta suunnalta. Vappu on murrosikäisten kaksospoikien yksinhuoltaja, eronnut Tuula lapseton ruotsinopettaja, vaihtuvia rakastajia harrastavalla yliopistonopettaja Hannalla on etäiset välit aviomieheen ja teini-ikäiseen tyttäreen, Outi on palaamassa äitiyslomalta takaisin työ- ja aikuiselämään.

Vaikka romaanin naisia yhdistää nuoruudessa tehty virhe, ei menneisyys ole kerronnan tasolla läsnä romaanissa kuin pieninä mainintoina. Ainoastaan Tuula pohtii äitinsä nälväisyjen vuoksi mennyttä, mutta jo huumorin pehmentämänä ja uuteen suuntaan kurkottaen: "Olisiko kaikki mennyt paremmin lasten kanssa? Jonkun muun miehen kanssa? Toisenlaisella perimällä, lapsuudenkodilla, olosuhteilla, enemmällä rahalla, allergioitta, isommilla jalkaterillä?" (Urheat pienet naiset, s. 104.) Menneisyys tuntuu menettäneen otettaan kirjailijan henkilöistä, heidän ongelmansa ovat selkeämmin nykypäivässä eikä niitä tarvitse käsitellä mennyttä vasten.

Syksyllä 2006 Sari Malkamäeltä ilmestyy uusi novellikokoelma Toinen kattaus.

- Tuija Lassila - Viimeksi päivitetty 16.12.2007

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 19.6.2013