Jansson, Tove

Ylöspäin liehuivat hameenhelmat, sivulle ja alas, kuin uimaliikkein hyisessä ilmassa. Vesi väistyi pelästyneinä, harittavina aaltoina, ja Mörkö liukui eteenpäin aamunkoitteessa huurupilvi vanavedessään. Hän näytti taivaanrantaa vasten suurelta, vaappuvalta yölepakoita, kulku kävi hitaasti ja raskaasti, mutta hän eteni kuitenkin. Hänellä oli aikaa. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin aikaa.

Perhe purjehti aamuun asti ja koko seuraavan päivän, sitten tuli jälleen yö, ja isä istui yhä peräsimessä odottaen näkevänsä majakan. Mutta yö oli yhtä sininen kuin ennenkin eikä taivaanrannassa näkynyt vaikuttavaa majakkavaloa.
- Kurssi on oikea, sanoi isä. Tiedän että minulla on oikea suunta. Tällä tuulella meidän pitäisi olla perillä puolenyön aikaan ja majakkavalon olisi pitänyt näkyä jo hämärissä.
- Ehkä joku lurjus on sammuttanut sen, ehdotti pikku Myy.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
- Kai se tulee vähitellen, sanoi äiti. Hänen päänsä oli täynnä pieniä ajatuksia, joille ei löytynyt paikkaa. Jospa tuo valo palaisi, hän toivoi. Isä on niin iloinen. Ja kunpa se tosiaan olisi majakka eikä vain kärpäsenlika! Kotiin palaaminen on aivan mahdotonta ... niin tyylikkään lähdön jälkeen ... On olemassa suuria vaaleanpunaisiakin näkinkenkiä, mutta valkoiset näyttävät hyvin kauniilta mustaa maata vasten. Saa nähdä, rupeaako ruusu viihtymään siellä ...
- Sss! Minä kuulen jotakin, sanoi pikku Myy keulassa. Suu poikki hetkeksi, sillä nyt tapahtuu jotain.
Kaikki kohottivat kuononsa ja tuijottivat yöhön. Hiljaa, hiljaa kantautui airojen loiske heitä kohti. Tuntematon vene lähestyi hitaasti, nyt se liukui esiin pimeydestä. Se oli pieni ja harmaa, soutaja lepuutti airoja ja katsoi heihin hämmästymättä. Hän oli hyvin ruokkoamaton ja hyvin tyyni. Valo kuvastui hänen suurista sinisistä silmistään, jotka olivat läpinäkyvät kuin vesi. Hänellä oli onkivapa keulassa.
- Syökö kala näin yöllä? kysyi isä.
Kalastaja kohautti toista olkaansa ja katsoi heidän ohitseen. Hän ei halunnut puhua.
- Täällähän on kai lähettyvillä saari, jossa on iso majakka, jatkoi isä. Miksi se ei pala? Meidän olisi pitänyt nähdä majakan valo jo kauan sitten.
Kalastaja liukui veneessään ohi. Sanoja tuskin kuuli, kun hän lopulta vastasi: - Ei sitä tiedä niin tarkkaan ... Palatkaa takaisin kotiinne. Olette tulleet liian kauaksi.
Hän oli nyt häipynyt heidän taakseen. He koettivat kuunnella airojen loisketta, mutta yö oli äänetön.
- Eikö hän ollut hiukan omituinen, kysyi isä epävarmasti.
- Hän oli hyvin omituinen, vakuutti pikku Myy. Ihan vipsahtanut.
Äiti huokasi ja yritti oikaista jalkojaan. - Mutta niinhän useimmat tuttavamme ovat, hän sanoi. Enemmän tai vähemmän.
Tuuli oli tyyntynyt. Isä piteli peräsintä suorana ja kuono pystyssä. - Nyt, hän sanoi. Tunnen että olemme perillä. Menemme suojaan saaren alle. Mutta en voi käsittää, miksi majakka on sammuksissa.

Muumipappa ja meri (1965), suomentanut Laila Järvinen