Marikan kirjajuttuja: kolme tietokirjaa Pohjois-Koreasta

Suljetun maan salaisuudet: kolme näkökulmaa Pohjois-Koreaan

Muistan kuulleeni prinsessa Dianan kuolonkolarin aikoihin seuraavan jutun: media jahtasi kuvia prinsessasta, koska hänen kasvonsa myivät lehteä tuplasti enemmän kuin kenenkään muun ihmisen kasvot. Ainoastaan etusivun jutut Pohjois-Koreasta myivät melkein yhtä hyvin.

Pohjois-Korea on maailman suljetuin valtio, joten luonnollisesti se kiinnostaa meitä. Millaista elämää Kim-dynastian johtajat elävät? Millaisia sääntöjä maassa joutuu noudattamaan? Miten kauheissa oloissa tavalliset ihmiset elävät? Onko maalla ydinase ja aikooko se tehdä sillä jotain?

Näiden kolmen tietokirjan kautta pieni kurkistus mystiseen maahan on mahdollista. Yhdessä pääsee näkemään poliittisen eliitin elämää läheltä. Toisessa Pohjois-Koreaa voi pohdiskella länsimaisen turistin näkökulmasta ja kolmannessa taas kokea, miten armotonta eloonjäämistaistelua tavallisen pohjoiskorealaisen elämä on ja miten suljetusta maasta voi paeta.

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari : japanilaiskokki Pohjois-Korean hovissa (Gummerus 2014)

Eräs ystäväni kyseli illanistujaisissa viime keväänä, kuka haluaisi lähteä hänen kanssaan matkalle Pohjois-Koreaan. Katsoimme häntä hämmästyneinä ja pöydän ylle laskeutui hiljaisuus. Sen jälkeen aloimme huolissamme vedota Pohjois-Korean turvattomuustilanteeseen, jotta hän peruisi aikeensa. Myöhemmin me arkajalat huokasimme helpotuksesta, kun kuulimme, että Korean niemimaan kiristyneen tilanteen vuoksi hänen syksylle varaamaansa matka peruttiin. Huimapäinen ystäväni oli käärmeissään ja vannoi toteuttavansa suunnitelmansa vielä joskus.

Samanlaista ihmettelyä ja vastahankaista estelyä sai osakseen japanilainen kokki, salanimeltään Kenji Fujimoto, jota pyydettiin vuoden kestävälle työkeikalle Pohjois-Korean pääkaupunkiin Pjongjangiin vuonna 1982. Perheensä kiivaasta vastustuksesta huolimatta mies päätti lähteä, ja matka piteni lopulta usean vuoden mittaiseksi. Jo ensimmäisenä työvuotenaan hän päätyi Kim Jong-ilin sisäpiiriin ja pääsi näkemään Pohjois-Korean suljetun eliitin arkea ja juhlaa lähempää kuin moni muu.

Kun Fujimoto aloitti uransa Pohjois-Koreassa vuonna 1982, maata hallitsi Kim Jong-ilin isä Kim Jong-sung, ja kun hän lähti maasta vuonna 2001, oli Kim Jong-il ollut jo pitkään vallan kahvassa. Hän tutustui läheisesti myös Pohjois-Korean nykyiseen hallitsijaan, Kim Jong-ilin nuorimpaan poikaan Kim Jong-uniin.

Pohjois-Korea kiehtoi ja veti Fujimotoa puoleensa alusta saakka, ja ihailu maan johtoa kohtaan paistaa läpi hänen teoksestaan. Elämä Pohjois-Koreassa tuntuu Fujimotosta mahtavalta, sillä pikku hiljaa Kim Jong-il alkaa luottaa yksityiseen japanilaiskokkiinsa, hilaa häntä hierarkiassa korkeammalle, antaa tälle lahjaksi rahaa ja hienoja autoja – löytää jopa kauniin morsiamen.

Ylistävästä tyylistä huolimatta kirja on hyvin mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen yksityiskohtainen selostus elämästä salaisissa kulisseissa. Kirja vilisee absurdeja yksityiskohtia eliitin ylenpalttisesta ja sääntöjen määrittämästä elämästä. Kun esimerkiksi Kim Jong-il putoaa hevosen selästä ja hänelle määrätään huumaavia kipulääkkeitä, on hänen lähipiirillensä pistettävä joka ilta samaa lääkettä, sillä Kim Jong-il ei halua olla ainoa, joka tulee lääkkeestä riippuvaiseksi. Kimin autoa ei saa koskaan ohittaa moottoritiellä ja jos hän haluaa keskellä yötä japanilaisia makeisia, joku lentää hakemaan niitä hänelle.

Asuttuaan Pohjois-Koreassa vuosia Fujimoto alkaa nähdä epäilyttäviä asioita, mutta sulkee vielä silloinkin silmänsä. Vasta jouduttuaan itse vuodeksi kotiarestiin hän alkaa pelätä oman henkensä puolesta. Kun Fujimotolle tarjoutuu tilaisuus matkustaa Japaniin, hän päättää loikata. Silti häntä vähän kaduttaa ja hän ikävöi suuresti Johtajaa.

Luettuaan vankileireiltä paenneiden ihmisten kertomuksia Fujimoto alkaa vähitellen ymmärtää, miten outoa, ylellistä ja hengenvaarallista elämää hän oli Pohjois-Koreassa elänyt. Kirjan lopussa lukija huomaa miettivänsä ahdistuneena, mitä Fujimoton pohjoiskorealaiselle perheelle mahtoi tapahtua loikkauksen jälkeen.

Magnus Bärtås ja Fredrik Ekman: Hirviöidenkin on kuoltava : ryhmämatka Pohjois-Koreaan (Tammi 2014)

Magnus Bärtåsin ja Fredrik Ekmanin kirjan alaotsikko johtaa lukijaa hivenen harhaan. Vaikka kirjassa kerrotaan toki heidän omasta ryhmämatkastaan Pohjois-Koreaan, teos on paljon enemmän kuin pelkkä matkakirja ja laajenee lopulta tutkielmaksi Pohjois-Korean historiasta ja diktatuurista yleensä.

Kaikki alkaa jo paljon kauempaa kuin vuodesta 2008, kun Bärtås ja Ekman päättivät anoa viisumia päästäkseen matkalle Pohjois-Koreaan. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, vuonna 1978 eteläkorealainen näyttelijätär Madame Choi siepataan Hongkongissa ja kuljetetaan sidottuna rahtilaivan kyydissä Pohjois-Koreaan. Samalla tavalla siepataan myös Choin ex-mies, kuuluisa elokuvaohjaaja Shin Sang-ok. Elokuvia rakastava Kim Jong-sun haluaa tehdä maastaan maailman johtavan elokuvamaan ja tahtoo, että hänen ihailemansa Madame Choi alkaa näytellä pohjoiskorealaisissa elokuvissa, jotka Shin ohjaa.

Kirjoittajat kiinnostuivat Choin ja Shinin tapauksesta ja kävivät kahdeksanpäiväisellä ryhmämatkalla Pohjois-Koreassa löytääkseen kulissien takaa maan, jossa sieppaukset, vankileirit ja nälänhätä ovat arkipäivää. Matka osoittautui kummallisemmaksi kuin he osasivat etukäteen kuvitella, ja heistä tuntui kuin he kulkisivat koko ajan jättimäisissä elokuvalavasteissa, joissa mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Bärtås ja Ekman kirjoittavat näkemästään ja kokemastaan tarkasti. He pohjustavat omaa matkakertomustaan viittaamalla lukuisiin tieteellisiin tutkimuksiin, lehtikirjoituksiin ja todistajien kertomuksiin. Monisivuinen lähdeluettelo kertoo heidän perehtyneisyydestään ja on hyvä apu sille, joka haluaa tietää maasta lisää.

Kirjoittajat välttävät teoksessaan ansiokkaasti myös sen, mihin moni muu Pohjois-Koreasta kirjoittava sortuu. He eivät kirjoita maasta ja sen kansasta ylemmyydentuntoisesti ja naureskellen vaan hyvin myötätuntoisesti. Jos ihmisellä ei ole minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia omaan kohtaloonsa, ei se tee ihmisestä typerää, eikä pohjoiskorealaisia voi siitä pilkata.

Mutta tyhmää on sen sijaan kahden pikeepaitoihin pukeutuneen, elämyksiä etsivän tukholmalaisnuorukaisen käyttäytyminen ryhmämatkalla. Nämä nuoret herrat hohottavat koko ajan kovaan ääneen, kuinka heeeelvetin sairasta tässä maassa kaikki on ja kyselevät pohjoiskorealaiselta oppaaltaan tosissaan, tietääkö tämä Stureplanin. Jos elämässä on vaikutusmahdollisuuksia ja siitä huolimatta päätyy tuolle tasolle, sellaista voi jo kutsua tyhmyydeksi.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea : yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (Siltala 2014)

Eunsum Kimin omakohtaista kertomusta ei voi suositella heikkohermoisille. Se on järkyttävä tarina tavallisen pohjoiskorealaisen perheen kärsimyksestä ja niin uskomaton käänteiltään, että sitä on välillä vaikea uskoa todeksi. Vielä vaikeampaa on tajuta se, että kymmenet tuhannet pohjoiskorealaiset elävät Eunsun Kimin kokemuksia todeksi juuri tällä hetkellä.

Eunsun Kim oppi jo lapsena näkemään nälkää. Äiti koetti parhaansa mukaan löytää lapsilleen ravintoa, mutta palasi retkiltään usein tyhjin käsin takaisin. Missään ei kasvanut mitään syötäväksi kelpaavaa, eikä kenelläkään muullakaan ollut mitään, josta olisi voinut perheelle antaa. Lopulta vaihtoehtoja on vain kaksi: jäädä jäiseen taloon hitaasti kuolemaan tai yrittää paeta rajan yli Kiinaan. Äiti päätti koettaa jälkimmäistä.

Kiinalaiset eivät katso hyvällä Pohjois-Koreasta paenneita ihmisiä. Näin ollen rajan yli päässeillä on suuri riski joutua Kiinassa hyväksikäytetyiksi ja niin käy myös Eunsunin perheelle. Mutta heidän vastoinkäymisensä eivät lopu suinkaan siihen. Monien vaarallisten vaiheiden jälkeen Pohjois-Koreaan takaisin palautettu perhe pääsee pakenemaan uudelleen ja tällä kertaa Etelä-Koreaan, jossa Eunsun Kim nykyään asuu. Hänelle kävi lopulta hyvin, toisin kuin monelle muulle pakenemista yrittävälle.

Eunsun Kim kertoo, että hänen kirjallaan on yksi tavoite ylitse muiden. Hän haluaa muistuttaa muuta maailmaa Pohjois-Korean vankileireistä, nälänhädästä, kidutuksista, julmuudesta ja siitä, miten epäinhimillisissä oloissa tavallinen kansa joutuu elämään päivästä toiseen. Hän ei halua, että maailma unohtaa hänen synnyinmaansa ja jättää sen ihmiset oman onnensa nojaan. Hän toivoo, että muut yrittäisivät tehdä jotain, jotta hänenkin kansansa voisi olla jonain päivänä vapaa. Siksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Ja siksi se on tärkeää lukea.

Marika Helovuo