Ata Hautamäki – nostalgiadekkaristi

Ata Hautamäki edustaa suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa harvinaista suuntausta: hän kirjoittaa historiallisia dekkareita. Hautamäki tunnetaan parhaiten Helsingin Käpylään sijoittuvasta trilogiastaan Murha Käpylässä (2005), Käpylän tähdet (2006) ja Levottomat kadut (2009). Hän on kirjoittanut myös näytelmiä ja useita novelleja, joissa rikoksillakin on sijansa.

Rikos ei ole kuitenkaan Hautamäen julkaistussa tuotannossa pääasia vaan pikemminkin menneen ajan ja sen ihmisten kuvaaminen. Hautamäen kirjoja voikin hyvällä syyllä luonnehtia myös historiallisiksi romaaneiksi. Tällaista herkullista historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmää kaipaisi suomalaisessa kirjallisuudessa enemmänkin viljeltäväksi, vaikka se vaativa laji onkin.

Kirjat henkivät mennyttä aikaa

Ata Hautamäen teokset kuvaavat sotien jälkeistä aikaa. Tosin novelli ”Kenen tytär?” sukeltaa menneisyyteen myöhemmästä ajasta käsin. Yleensä Hautamäen teoksissa ei mainita tarkkaa vuosilukua vaan annetaan vihjeitä, joiden perusteella lukija voi päätellä, missä ajassa liikutaan. Osa teosten viehätystä onkin tunnistaa kirjoista aikakauden paikkoja, tapahtumia, tuotteita, asenteita ja muita asioita. Vanhemmille lukijoille ne voivat tuoda omakohtaisia kokemuksia, mutta nuoremmatkin lukijat voivat tunnistaa niitä sen perusteella, mitä ovat kuulleet ja lukeneet menneistä ajoista. Neuvostoliitolle vuokrattu Porkkala, Uusi Suomi, yleiset saunat, höyryveturit, nuohoojat, tekokuu, keinupeffis, lättähatut. Kirjat ovat täynnä viittauksia menneisiin aikoihin.

Käpylä-trilogia sijoittuu suureksi osaksi vanhaan Käpylään, joskin viimeinen osa Levottomat kadut levittäytyy laajemmin Helsinkiin. Hautamäki on kertonut valinneensa Käpylän tyttärensä ehdotuksesta yritettyään kirjoittaa maalaiskylään sijoittuvaa dekkaria. Hautamäki asui 1950-luvulla Käpylässä, joten hän saattoi hyödyntää omia kokemuksiaan. Monien muiden historiallisten romaanien kirjoittajien tavoin Hautamäki hyödynsi historiallista lähdeaineistoa: kirjoja, lehtiä ja muistoja kertoneita vanhoja ihmisiä, joita on lueteltu Käpylän tähtien kiitososiossa. Hautamäen esikoisromaani pääsi jopa dekkareille poikkeuksellisesti tavoittelemaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa 2005, vaikka palkinto jäikin saamatta.

Hautamäen tyyli kuvata mennyttä aikaa on tarkka, yksityiskohtainen ja elävä. Hautamäkeä on nimitetty nostalgiadekkaristiksi, ja kieltämättä hänen kirjoissaan Käpylässä on eräänlaista kaihoisaa idyllisyyttä, joka lienee nykypäivänä osittain kadonnut, vaikka Käpylässä elääkin vielä vahvempi kylähenki kuin useimmissa muissa Helsingin kaupunginosissa. Mennyttä aikaa ei silti esitetä ylitse vuotavan ihanteellisena, mihin jotkut historialliset romaanit saattavat sortua. Sotatraumojen aiheuttamat mielenterveydelliset ongelmat ovat Hautamäen kirjoissa ja novelleissa vahvasti esillä, samoin asenteet, joita ei enää nykypäivinä pidettäisi yleisesti hyväksyttävinä. Esimerkiksi Käpylä-trilogian poliisi Kari Väänänen hyväksyy lasten ruumiillisen kurittamisen, kunhan se pysyy sopivissa mitoissa, ja homoseksuaalisuus on kirjojen hahmojen silmissä yksiselitteisesti tuomittavaa.

Käpylä-trilogian murhat ovat hyvin arkisia ja tuntuvat yhtä vahvasti todellisuudesta otetuilta kuin esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun tai Seppo Jokisen kirjojen rikokset. Murha Käpylässä nostaa esiin mahdollisuuden, että kuolemantapauksen taustalla voisivat olla kansainväliset kuviot, mutta lopulta tapaus osoittautuu paljon arkisemmaksi ja suorastaan säälittävän traagiseksi. Levottomien katujen toinen rikos herättää jopa Leena Lehtolaisen romaanin Tappava säde tavoin kysymään, voiko murha olla oikeutettu, kun sen kohteena on paha mies, Hautamäellä vastenmielinen juoppo isä. Hautamäki on kertonut kuitenkin vierastavansa ylenmääräisen synkkien rikosten kuvaamista, joten kirjat muistuttavat enemmän kirjailijan suosikkien Agatha Christien ja Maria Langin viihdyttäviä dekkareita kuin Henning Mankellin tai Karin Fossumin rankkoja rikoskirjoja.

Murhamysteerin sijoittaminen menneisyyteen tarjoaa mahdollisuuden käsitellä murhaa eri tavalla kuin nykyaikaan sijoittuvissa kirjoissa. Hautamäen kirjojen kuvaamana aikana esimerkiksi poliisilääketiede oli kaukana nykyisestä teknologian tasosta. Valvontakamerat, kännykät, dna-tekniikka ja poliisin monet muut modernit apuvälineet vesittäisivät auttamatta perinteisen murhamysteerin, kun taas Hautamäen kirjoissa poliisit joutuvat tulemaan toimeen niillä keinoilla, joita heillä on käytettävissään. Samaan tapaan yhdysvaltalainen Sue Graftonkin on pitäytynyt omissa rikoskirjoissaan miellyttävällä 1980-luvulla. On oikeastaan aika yllättävää, kuinka harva nykydekkaristi on käyttänyt hyväkseen menneiden aikojen tuomio mahdollisuuksia murhakirjoissa.

Miehet menneisyydestä

Hautamäki tarkastelee kirjoissaan tapahtumia monien ihmisten näkökulmasta ja antaa henkilöiden tuoda näkemyksiään, ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Monet heistä ovat varsin sympaattisia, mutta Hautamäki välttää tekemästä heistä ihmisinä täydellisiä: kaikilla on paheensa, olipa se sitten juopottelu tai perheväkivallan pitäminen yksityisasiana. Hahmot tuodaan esiin sellaisina kuin he olisivat voineet todella olla eläessään omalla aikakaudellaan. Usein historiallisten romaanien henkilöt tuntuvat aikaansa nähden aivan liian moderneilta, jollaisiksi esimerkiksi Kaari Utrio on tunnustanut hahmonsa tarkoituksellakin tekevän, mutta Hautamäki ei siihen sorru – sikäli mikäli 1980-luvulla syntynyt on kykenevä sitä arvioimaan.

Vaikka kirjojen henkilöt edustavat suurelta osalta aikakautensa ajatusmaailmaa, löytyy myös rajojen rikkojia, kuten boheemi taiteilija Valma Selin, joka ei emmi antautua avioliiton ulkopuoliseen rakkaussuhteeseen. Käpylä-trilogian kolmas osa Levottomat kadut tuo entistä voimakkaampia jännitteitä 1960-luvun nuoren polven kapinoidessa. Trilogian viimeinen osa keskittyy myös vahvemmin rikollisen näkökulmaan, joka sarjan ensimmäisessä osassa vain vilahtaa muutamissa kohdissa.

Ata Hautamäen teosten päähenkilöiden valikoima on yllättävän miehinen. Käpylä-trilogian tärkeimmät henkilöt ovat amatöörisalapoliisin roolissa toimiva aluelääkäri Georg Blomqvist, käpyläläinen kyläpoliisi Kari Väänänen ja rikospoliisin ylikomisario Carl Rehn, novellin ”Stadin parhaat” minäkertoja on alle oppikouluikäinen poika, ja kertomuksessa ”Murha myllyssä” päähenkilönä seurataan vankilasta vapautunutta Väinöä. Novellissa ”Kenen tytär?” päähenkilöpoliisi Matilaisen sukupuolta ei suoraan ilmaista, mutta tarinan pohjalta hän tuntuisi olevan mies. Käpylän tähdet ja Levottomat kadut sisältävät sentään hiukan enemmän naisnäkökulmaa.

Kenties henkilöiden sukupuolen valinnan taustalla on se, että menneinä aikoina naisen osa oli paljon ahtaampi kuin nykyään. Naispoliisia tai edes naispuolista amatöörietsivää ei olisi ollut yhtä luontevaa sijoittaa tutkimaan rikoksia kuin miespäähenkilöitä, jotka Käpylä-trilogian alkupuolella ovat kaikki vielä poikamiehiä. Ei ole ehkä sattumaa, että trilogian kolmannessa osassa nuoret naiset nousevat vahvemmin esiin kirjoissa, sillä 1960-luku oli feminismin nousun aikaa ja naisen asema nousi entistä voimakkaammin keskustelun kohteeksi.

Hautamäen novellituotannosta voi nostaa erityisesti esiin Vuorikadun poikia kuvaava ”Stadin parhaat”. Lasten näkökulma vilahtelee Käpylä-trilogian osissa, mutta erityisesti tässä novellissa sotien jälkeistä aikaa tarkastellaan lapsen silmin iloineen ja suruineen. Olivatko lapset silloin niin erilaisia kuin nykyään? Nykyään kauhistellaan kovasti lasten tupakanpolttoa, alkoholinjuontia ja muita paheita, mutta Hautamäen novelli muistuttaa, etteivät ne olleet entisaikoinakaan tuntemattomia: minäkertoja juo ystävien kanssa salaa viinaa kellarissa, ja pojat katselevat siellä pornolehtiä. Ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, mutta ehkä jotakin samaa on niin menneiden aikojen kuin nykyajankin nuorisossa.

– Matti Järvinen –

Viimeksi päivitetty 15.11.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011