Kaari Utrio ja kirpeän hilpeät epookkiromaanit

Kaari Utrio (s. 1942) on kirjoittanut yli neljä vuosikymmentä: hän aloitti julkisen kirjallisen uransa opiskeluaikoinaan Eeva-lehden jatkokertomuksella vuonna 1966 ja pullautti kustantamosta ulos ensimmäisen romaaninsa Kartanonherra ja kaunis Kirstin kaksi vuotta myöhemmin. Utrio on sittemmin julkaissut teoksia viitisenkymmentä. Hänet tunnetaan historiallisista romaaneistaan ja kansantajuisista, naisten ja perheen historiaa valaisevista tietokirjoistaan. Sanasia Utrio on sanonut myös kesänäytelmissä, novelleissa, TV- ja radiokäsikirjoituksissa, lehtiartikkeleissa ja kolumneissa. Läpi tuotantonsa hän on korostanut naisen voimaa ja antanut äänen ammoisten suurmiesten varjossa eläneiden vaimojen, tytärten ja sisarten, noiden maan hiljaisten arkisille kokemuksille. Mutta eipä Utrio ole jättänyt puuttumatta nykyajankaan epäkohtiin naisten ja lasten elämässä. Hän on yksi valtakunnan julkifeministeistä. Urallaan Utrio on ollut halveksittu ja palkittu, moitittu ja kiitetty. Yhdelle hän on ollut hömppäkirjailija, joka viettelee naiset pakenemaan todellisuutta, toiselle taas Mika Waltarin historiallisten romaanien perinteen jatkaja. Yhtä kaikki, lukijat ovat hänen tarinoitaan rakastaneet vuosikymmenestä toiseen. Niin minäkin.

Ensimmäisen Utrioni taisin ahmaista joskus 1980-luvun taittuessa uudelle vuosikymmenelle, niihin aikoihin kun kasvoin lapsesta varhaisteiniksi. Ihastuin silloin Isabellaan (1988). Sen jälkeen olen lumoutunut Utrion tarinoista toisensa jälkeen, samoista kertomuksista useampaan kertaan. Sillä Utrio on nimenomaan – omienkin sanojensa mukaan – tarinankertoja: Hänen romaaneissaan on juoni, alku, välihuipennuksia ja suljettu, onnellinen tai vähintään helpottava loppu. Kerronnan elementit ovat kaikille tuttuja, mutta niiden variaatiot paljastuvat vasta vähitellen. Lukijana odotankin viihdettä ja iloa, naurua ja ehkä vähän jännitystä, seikkailuja ja romantiikkaa, selkeästi piirrettyjä mutta jollain tavalla erikoisia persoonallisuuksia, mullistavia tapahtumia, väärinkäsityksiä ja vahvoja kohtaloita. Sellaisia tarinoita kerrottiin varmasti jo ikiaikojen keräilijöiden ja metsästäjien leiritulilla.

Utriolla on vain yksi nykyaikaan sijoittuva romaani, Ruusulaakso (1982). Muuten hän on pääasiassa kietonut lukijansa keskiaikaan ja 1800-luvulle. Itse rakastan erityisesti viikinkiajan tarinoita Vaskilintu (1992) sekä Tuulihaukka (1995) ja sydänkeskiajan maailmaan upottavaa Vendelaa (1989). Silti esittelen nyt enemmän Utrion hilpeitä epookkikomedioita niiltä empiren vuosikymmeniltä, kun Suomi oli nuori suuriruhtinaskunta, Turku oli palanut, pääkaupungiksi alkoi kasvaa Helsinki ja kansakunta saattoi hämärästi aavistaa olevansa kansakunta. Vaikka hiukan puhun keskiajan kertomuksistakin. Kirjailijan teemat nimittäin kulkevat kirjoissa aikakaudesta toiseen, vain ajan tapojen muuntelemina.

Sarkastista huumoria, herkullisia hahmoja

Utrion keskiaikaan vievät romaanit ovat maagisia, yllättävän uskonnollisia (määrittihän katolinen kirkko keskiajan ihmisen maailman), ruumiillisia, reheviä ja meheviä, aistillisia, väkeviä, karuja, raadollisia, väkivaltaisiakin. Aikana, jolloin syntymä ja kuolema olivat läsnä jokaisessa arjen ja juhlan räpäyksessä, ihmisten intohimot näkyivät paljaina. Ahneuden, kateuden, vihan, häpeän, koston, ystävyyden, uskollisuuden, uskon, toivon ja rakkauden kaiut kantavat aina tähän 2000-luvun hetkeen asti.

Keskiajan tarinoihin verrattuna 1800-luvun alkupuolen romanttiset tapakomediat ovat tosiaankin hilpeitä, iloittelevia, ilkikurisiakin, maallisia, pidättyväisiä, henkeviä ja hienostuneita, kepeitä ja kuplivia kuin samppanja Seurahuoneen tanssiaisissa. Jälkimaku on kuitenkin terävä. Herkuttelen Utrion sarkastisilla dialogeilla ja hahmoja kommentoivilla kuvauksilla. Ihanan kirpakoilta maistuvat myös maanläheiset vertauskuvat, joissa vaikkapa pikkupoika saatetaan näyttää vakavana kuin lanttu. Erityisen hapokkaasti Utrio rakentaa surkuhupaisia tilanteita, joissa pönöttävät säätyläisherrat, sievistelevät hienostorouvat, sosiaaliset pyrkyrit, tekopyhät papit, turhamaiset nuoret neidit ja yhtä turhamaiset nuoret miehet kohtaavat toisiaan. Muutamalla sanalla ja teolla käyttäytymistä säätelevät tiukat sopivaisuussäännöt vääristyvät teennäisiksi irvikuviksi. Hiuslaitteiden korkeat tötteröt, bonettien strutsinsulat, tarkasti asetellut kauneuspilkut, jäykät kaulukset, silinterit ja univormujen epoletit keikahtavat vinoon ja ihmisten todellinen luonto pilkistää esiin. Epookkiromaanit vilisevät valloittavia karikatyyreja oman arvon korostamisesta sekä kauneuden ja mammonan palvonnasta. Osittain Utrio kirjoittaakin satiireja maailmasta, jossa omaisuus ja syntyperä määrittivät yksilön aseman ja mahdollisuudet yhteiskunnassa.

Vahvoja, ristiriitaisia naisia

Romaanista toiseen, ajasta aikaan Utrio tutkii naisten itsemääräämisoikeutta ja heidän vaihtoehtojaan toteuttaa itseään yhteisön asettamissa ahtaissa rajoissa. Kirjailija on itse sanonut kertovansa moderneista yksilöistä, ei niinkään todellisista historiallisista ihmisistä. Päähenkilöt poikkeavat jollain tavalla muista ympäristönsä eläjistä. Keskiajan tarinoissa sankarittarilla on tyypillisesti poikkeuksellinen taito, joka auttaa heitä selviytymään maailman melskeissä. Vaskilinnun Terhen on verenseisauttaja, Tuulihaukan Aure nukuttaja, Vendela tuntee lääkitsevät kasvit, Vanajan Joanna (1991) taas lumoaa kanteleen soitollaan. Epookkiromaaneissa elämän käänteet ovat voineet viedä naiset epätavallisiin ratkaisuihin. Ruma kreivitär -tarinan (2002) sisarukset Julia ja Dorotea Gyllenfalk elättävät itsensä tekemällä salaa töitä. Tai sitten päähenkilöt on kasvatettu epäsovinnaisesti. Esimerkiksi Saippuaprinsessa (2004) Ulrika Rutenfelt kulki koko lapsuutensa ja nuoruutensa isänsä mukana keräämässä runoja Karjalan saloilla, rahvaan seassa. Pappilan neidot (1977), säätyläismamsellit Sara, Hedvig ja Lovisa saivat äidiltään porvarillisesta tyttökoulusta perityt opit. Iisalmen serkku ja muita kertomuksia (1996) kokoelmassa nimitarinan paronitar Lovisa Cronhjelm on tottunut ahkeraan ja käytännölliseen elämään Savon aatelisten mukaan.

Epookkikomedioista puuttuvat hiljaiset ja alistuvat naiset, joista Utrio on kirjoittanut muutamissa keskiajan romaaneissaan. 1800-luvun alkupuolen naiset ovat voimakastahtoisia, viisaita, päättäväisiä ja suorasukaisia. He puhuvat ja toimivat älynsä ja oikeudentajunsa, eivät seurapiirien sääntöjen mukaan. He tiedostavat asemansa, sen syyt ja seuraukset, ja näkevät ympäristönsä sanottujen ja sanomattomien tapojen läpi. Utrion naishahmot eivät kuitenkaan ole täysin irti ympäristönsä odotuksista – ja rikkinäisyydessään he ovatkin helposti lähestyttäviä. Romaanin Rakas Henrietta (1977) nimihenkilö Henrietta Silfverhane on erityisen kiinnostava. Hänen kauttaan kirjailija näyttää puhuttelevasti, kuinka nainen voi yhtä aikaa kyseenalaistaa omat rajatut mahdollisuutensa, kapinoida vaatimuksia vastaan, ja silti arkailla annettujen, siksi turvallisten tapojen jättämistä. Henrietta liukuu välillä selittämättömään alakuloon, tuskalliseen yksinäisyyteen, vierauteen ja epätoivoon. Hän haluaisi ”huutaa pelottavia sanoja hukkaan valuvasta elämästä, tyhjistä päivistä, turhasta olemassaolosta”. Hän kaipaa avaraa maailmaa ja tilaisuutta olla oma itsensä, mutta haluaa kuitenkin pehmeää, ajatuksetonta turvallisuutta. Pahinta on se, että hän itse tunnistaa ristiriitaisuutensa.

Päähenkilöitä Utrion epookkikertomuksissa tapaa olla useita. Kirjailija luo siten useita juonellisia polkuja, joita pitkin hahmot voivat hyödyntää naiselle harvinaisia vaihtoehtoja toteuttaa itseään. Kauneus, rikkaus ja ylhäisyys ovat ominaisuuksia, joita sankarittarilla on vaihtelevasti, joillakin kaikki ja toisilla vain yksi. Ominaisuudet vaikuttavat naisten mahdollisuuksiin, mutta yhtä hyvin niiden tarjoamat hyödyt voi jättää käyttämättäkin. Ilkeät sisarpuolet -tarinassa (2007) naisten ratkaisut ovat häkellyttävän epätavallisia. Köyhän kappalaisen tytär Emilia Dalman voisi naida säätyynsä, mutta valitsee miehen, joka on käytännössä käsityöläinen, siis alempi. Matilda Dalman on säätyläisyyden päälle vielä huikaisevan kaunis, mutta oppineena naisena hän on varma oikeudestaan olla olemassa omana itsenään. Hän perustaa oman tyttökoulun ja aikoo kasvattaa joukoittain naisia, jotka luottavat itseensä. Perheeseen tullut sisarpuoli Beata osaa pillahtaa itkuun oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Rikkaana ja eteerisen viehkeänä hän pyrkii ylenemään porvarista aateliseksi. Lopulta hän purkaa kihlauksen, kun tajuaa menettävänsä omaisuutensa hallinnan ”prinssilleen” ja rahojen hupenevan appensa pelivelkojen maksuun. Hän haluaa itse vastata itsestään ja perinnöstään, vaikka jäisikin hännille sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä.

Kaikki Utrion naiset eivät siis päädy miesten käsivarsille – ja he, jotka päätyvät, tekevät sen omasta tahdostaan ja vertaisina. Romanttinen rakkaus ei sankarittarille ole tavoiteltava arvo itsessään. He etsivät ennen kaikkea miehiä, joita voi kunnioittaa, joiden kanssa voi keskustella ja jotka pitävät heitä arvossa, naisina ja yksilöinä. Intohimo on useimmiten piilossa pitkissä katseissa, hymyissä ja käsissä, jotka tulevat lähelle, mutta eivät ihan tohdi koskettaa. Se väreilee pinnan alla läpi koko tarinan – ja purskahtaa paikoin esiin, viimeistään tietysti lopussa. Mutta intohimo ei riitä, täytyy olla myös ystävyyttä ja tasavertaisuutta. Epookkikomedioissa rakkaus on ihanan arkista ja ah! niin samaistuttavaa. Romanttisen kerronnan perinteistä poikkeavat myös Utrion sankarit. Miehet eivät aina ole ylimaallisen komeita, naisia vanhempia ja kokeneempia, kookkaita, suoraselkäisiä ja maailmaa nähneitä he kyllä ovat. Sankarittaret ja sankarit ovat Utriolla poikkeuksetta teeskentelemättömiä ja oikeudenmukaisia. Kertomuksiin syntyy mehukkaita kohtauksia ja sanailuja, kun he törmäävät seurapiireihin.

Historiallisia ajankuvia ja tämän päivän näkymiä

Kaari Utriolle on tärkeää, että fyysinen ympäristö ja varsinkin henkinen ilmasto ovat uskottavia. Päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta sivuhahmoina putkahtelevat historialliset henkilöt. Paljon olenkin menneistä miljöistä, elämisen ehdoista ja ihmisten maailmankuvasta oppinut juuri Utriolta. Hänen kuvauksensa vanhan ajan maalaiselämästä ja keskeneräisestä Helsingistä ovat pelkistettyjä, mutta kuitenkin niin yksityiskohtaisia ja eloisia, että tunnen astuvani tarinaan mukaan kuin realistiseen maalaukseen. Utrio kirjoittaa ajan ilmiöt kauneuksineen ja kauheuksineen. Seurapiirien kimalluksen ja kartanoiden runsaiden ruokapöytien rinnalla hän näyttää aina myös kurjuuden: loskan ja mudan, taloista poismanatut luteet, taudit, puutteen, vaivaiset ja onnettomuudet.

Yksi Utrion varhaisista epookkikertomuksista, Rautalilja (1979) onkin historiallista romantiikkaa enemmän historiallinen romaani. Siinä nimittäin tarinoidaan kokonaisesta yhteisöstä, joka on syntynyt rautaruukin ympärille, vaikka joukosta nousee esiin yksittäisiä hahmoja kuin päähenkilöitä. Varsinaisen romantiikan sijaan ruukkilaisia sävähdyttää elämisen kiihko. Ilkikurisuus ja sarkasmi kuitenkin puuttuvat tästä romaanista oikeastaan kokonaan. Utrio on lausahtanut, että 1800-luvun alkuvuosikymmenissä häntä kiinnostaa erityisesti se, että tuona aikana tehtiin eräänlaisia isänmurhia. Lapset alkoivat kapinoida vanhempiensa edustamia arvoja ja tapoja vastaan – ja rakentaa siten aivan uutta Suomea. Sukupolvien välinen kuilu on olemassa kaikissa epookkiromaaneissa, selvimmin se ammottaa ehkä uusimmassa kirjassa Vaitelias perillinen (2009).

Historiallisten romaanien viehätys on osittain siinä, että ne heittävät kaukaiseen, tavallaan eksoottiseenkin maailmaan, mutta kutittavat samalla kiinnittämään huomiota nykyhetken ajattelutapoihin. Miten tänään suhtaudutaan kauneuteen ja mammonaan? Kuristavatko niin naisia kuin miehiä vielä sopivan käyttäytymisen säännöt? Mitä kaikkea naisten nyt vaaditaan olevan? Ja miten kiehtovaa onkaan kuvitella, kuinka Henrietta kipittää 1840-luvulla Senaatintorin poikki, muhvissaan kielletty aarre ja perässään kikatteleva ystävä Sophie. Hän on juuri tehnyt uskaliaan teon: ostanut kirjan, johon nuoret naiset saivat tutustua vain silloin, kun vaaralliset sivut oli liimattu yhteen. Sitten tuntuu kuin Henrietta kurtistaisi kulmiaan ja tuiskahtaisi, että 2000-luvullakin kirjan lukeminen voi olla uskalias teko. Ainakin historiallinen romantiikka saattaa yhä tietyissä piireissä syödä uskottavuutta.

-Sini Turunen-

Viimeksi päivitetty 4.11.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011