Leena Parkkinen - Sinun jälkeesi Max

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon tänä syksynä voittanut Leena Parkkinen pureutuu Virve Miettisen haastattelemana Sinun jälkeesi, Max romaaninsa tematiikkaan.

1. Millaista olisi jos olisin joku toinen? Aavistuksen toiseudesta voisi saada, jos olisi syntynyt siamilaiseksi kaksoseksi, kuten Isaac tai Max Leena Parkkisen esikoisromaanissa Sinun jälkeesi, Max.

Isaac, romaanin kertoja, kuvaa toista puoliskoaan Maxia näin: Minä kiinnityn veljeeni vasemmasta kyljestäni. Selkärankamme yhtyvät lantiosta. Meillä on yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme munuaista, puolitoista penistä. Kävelemme ja tanssimme. Siitä onko meillä kaksi vai yksi sielua, en ole tietoinen. Max todennäköisesti sanoisi, että yhdestäkin koituu liikeuralle tarpeeksi vastusta.

Miksi, Leena Parkkinen, valitsit juuri kaksoset romaanisi päähenkilöiksi? Miltä tuntuu kirjailijana asettua sellaisen henkilön nahkoihin, jonka suonissa virtaa ”lainaveri” ?

LP: Ennen Maxia olin kirjoittanut muutamia novelleja, joissa sattumalta oli päähenkilönä kaksoset. Aihe jostain syystä kiehtoo minua.

Max-romaanin taustalla on tarina Chang ja Eng Bunkerista Siamista (nykyinen Thaimaa) kotoisin olevista yhteenkasvaneista kaksosista, joiden mukaan koko sana siamilainen on saanut alkunsa. Sirkusuransa jälkeen he ostivat maatilan, menivät naimisiin ja asuivat vuoroviikoin kumpikin oman vaimonsa kanssa. Heidän sänkynsä välissä oli verho luomassa illuusion, että kyseessä oli kahden ihmisen parisuhde eikä kolmen tai neljän.

Minuun teki vaikutuksen Changin ja Engin kuolema. Kaksoset menehtyivät kolmen tunnin säteellä toisistaan. Ensin Chang nukkuessaan keuhkokuumeeseen. Engille ehdotettiin erotusleikkausta, hän oli fyysisesti terve, mutta hän kieltäytyi siitä. Hän ei halunnut erota veljestään. Jäin miettimään, miltä tuntuu odottaa kun toinen osa itseä on kuollut. Ihminen, joka jakaa kaikki samat muistot ja verenkierron kuin itse. Ihminen, joka on läheisempi kuin yksikään parisuhde tai veli voi olla. Se oli kirjani lähtöpiste.

2. Sinun jälkeesi, Max alkaa huonosti siivotusta hotellihuoneesta ja päättyy toiseen samanlaiseen, jasmiinintuoksuisempaan. Kuten Nabokov kirjoittaa romaanissaan Naurua pimeässä: Tässä koko tarina ja siihen sen voisi jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä huvia että hyötyä. Ja vaikka elämän lyhennetyssä sammalkantisessa laitoksessa on yllin kyllin tilaa välttämättömälle, niin yksityiskohdat ovat aina tervetulleita. Kirjan päähenkilönä ovat kaksoset, jotka ovat saaneet nimensä tiikerinkesyttäjiltä ja joutuvat epämuotoisuutensa vuoksi kestämään niskassaan ”ihmispetojen” polttavat katseet koko elämänsä ajan. Uhreiksi tai marttyyreiksi he eivät kuitenkaan suostu, vaan syövät leivoksia Cafe Ekbergillä ja käyvät tansseissa, vaikka suojeluskuntatalossa.

Kaksoset ovat syntyneet Saksassa 1900-luvun alussa. He joutuvat pian vanhempiensa hylkäämiksi. Pojat viettävät lapsuutensa tätinsä ja isoisänsä luona vaatimattomissa oloissa. Vanhempana sirkus tarjoaa heille toimeentulon lähteen ja yhteisön, joka edes jollakin tasolla hyväksyy heidät - tosin ehtona on oman ulkomuodon kaupittelu. Max ja Isaac eivät voi kuitenkaan koskaan sirkusesityksen jälkeen riisua pois naamiotaan. Epämuotoisuus ja orpous ei kai ole kenenkään lapsen paras kummilahja, vai mitä arvelet?

LP: Siamilaisten kaksosten ennustettu ikä oli noina aikoina noin kymmenen vuotta. Kaikki sen ylittämät elinvuodet otettiin tässä skenaariossa vastaan ”ruusuisena tulevaisuutena”. Isaac ja Max osaavat huonosta ennusteesta sekä monista fyysisistä ”arvista ja haavoista” huolimatta unelmoida.

Luulen, että ihmisellä on loputon tarve miettiä sellaisia kysymyksiä kuin: mikä tekee minusta minut ja minkälainen on normaali ihminen. Vaikka teknologisesti olemme edenneet hurjasti 1900-luvun alusta, aivomme ovat muuttuneet vain vähän. Meidän on yhä vaikea hyväksyä erilaisia ihmisiä. Nykyään keskustellaan esim. integraatiosta ja assimilitaatiosta, plastiikkakirurgiasta ja kloonaamisesta.

Toisaalta halusin kirjassani luoda vaikutelman siitä, että omassa maailmassaan Max ja Isaac eivät ole niin kummallisia. Sirkuksessa he ovat samanlaisia kuin muutkin.

3. Olet nimennyt kaksi inspiraation lähdettä romaanillesi. Ne ovat Tod Browningin Freaks-elokuva ja 1800-luvulla silloisessa Siamissa eläneet kaksoset Chang ja Eng Bunker (ks. yllä). Freaks-kertoo sirkusmaailman kummajaisista, kääpiöistä, kaksosista, jalattomista miehistä, elävistä luurangoista, hermafrodiiteista ja ihmistorsoista. Näistä hahmoista poikkeaa kaunis trapetsitaiteilija, joka päättää vietellä sirkuksen rikkaan kääpiön elääkseen vauhdikasta elämää tämän paksun lompakon turvin. Tätä eivät kuitenkaan muut sirkuslaiset hyväksy, periaatteena on ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” tai ”jos loukkaat meistä yhtä, niin loukkaat meitä kaikkia”. Lopulta vääntyneet, katkenneet, unohdetut, groteskit, vääristyneet ja unenomaiset hahmot kostavat. Näitä identiteetin kysymyksiä kirjoitat auki romaanissakin. Mutta miksi ihminen tuntuu törmäilevän ja hölmöilevän suhteessa itsestään erilaiseen aina vaan?

LP: Maxin ja Isaacin tekee ulkopuoliseksi jo heidän ulkonäkönsä. Meidän aikanamme me muistutamme fyysisesti hyvin paljon toisiamme. Meillä ei ole rokonarpia, ulkoisia kasvaimia tai kuppaa. Meillä on hampaat ja hiukset vielä nelikymppisinä. Me olemme terveempiä kuin koskaan, mutta silti me hyväksymme erilaisen näköisiä ihmisiä vähemmän. Siitä miltä ihmisen kuuluu näyttää, painaa tai haista on tullut yhä tiukempaa.

Ihmisellä on hirveän vanhat aivot, esim. limbinen järjestelmä nk. tunneaivot on peräisin evoluution varhaisista vaiheista ja piilottelee syvällä ohimolohkoissa. Voidaan sanoa, että aivot ovat kuin kupillinen harmaata puuroa tai toisaalta yksi hienoimmista taideteoksista. Molempia näkemyksiä tarvitaan. Samalla tulkinta kertoo, että merkittäviin ansioihin yltäneellä luonnontieteellä on rajoituksensa. Joidenkin asioiden suhteen evoluutio etenee todella hitaasti, matelijan vauhtia.

4. Miten kuvailisit Maxia ja Isaacia?

He ovat maailmansotien välisen kimmeltävän, jazzahtavan ja kuplivan ajan lapsia, joilla ei ole ulkomuotonsa takia muuta vaihtoehtoa kuin pestautua sirkukseen. Muutenkin kaksosten elämässä vaihtoehdot jäävät vähiin. Tai pitäisikö sanoa lohdullisemmin: jos kaikki olisi mahdollista, ei ehkä saisi tehtyä mitään.

Aikalaisten on vaikea kohdata Maxia tai Isaacia vertaisena. He ovat ulkopuolisia, mutteivät koskaan yksin. Kaksosista Max elää rajummin ja tulisemmin, Isaac taas unelmoi ja kirjoittaa muistiin heidän yhteiset kokemuksensa ja seikkailunsa. Max on hetkeen tarttuja, näennäisesti huoleton kaveri, joka nauttii ruoasta, viskistä ja kauniista kabareetytöistä. Isaac, minäkertoja on puolestaan tarkkailija, ikuisesti ulkopuolinen. Hän tuntee olevansa veljensä varjo, loinen tämän ruumiissa. Vasta heidän rakastuttuaan Irikseen, Isaac pystyy nousemaan veljensä selän takaa ja tekemään itsenäisiä ratkaisuja.

Toisaalta joku toimittaja esitti, että Isaac edustaa katoavaa aikakautta ja Max uutta, nousevaa. Ainakin miehet ovat toisiaan täydentäviä ja runsaita henkilökuvia, jotka tarjoavat monenlaista tarttuma- ja heijastuspintaa lukijalle.

5. Mikä sinua itseäsi sirkuksen ja kabareen maailmassa kiinnosti ? Sirkuksen kuvauksia voi lukea metaforisena kertomuksena nyky-yhteiskunnasta, tai vähintäänkin median luomasta turvallisesta nojatuolipaikasta maailman ihmeisiin ja kauheuksiin.

LP: Romaanin sirkus on osittain oma maailmansa, jossa ulkopuoliset säännöt ja perhekäsitykset eivät päde. Jokin kabareissa ja musikaaleissa on myös aina viehättänyt minua. Ne jäävät jonnekin rappion ja loiston välimaastoon, kuten dekadenssikin. Toisaalta siirtymä palvotulta lavalta pölyiseen takahuoneeseen on myös kiinnostava. Katsomisen areenoilla ja lavoilla oppii paljon, Isaackin mieleen jää mm. läksy: ”Vain nöyryytyksen kautta pystyy hallitsemaan yleisöä”.

6.  Entä romaanin boheemi Iris, johon Isaac on kuolettavan rakastunut romaanin alusta loppuun. Iris tuntuu olevan samaan aikaan hattarankeveä ja lyijynraskas, auvo ja piina. Hän on vilkas, vuosisadan alun muotisairauden hysterian mittasuhteisiin asti.

LP: Iristä pidetään kaunottarena, toisin kuin Isaacia ja Maxia. Mutta kauneuskin voi olla eräänlainen epämuodostuma. Uskon, että kaksoset tunnistavat hänessä jotain kaltaistaan. Rikkoontuneen, avuttoman lapsen, joka kynsin ja hampain pitää kiinni elämästä. Iris on veljesten tavoin selviytyjä. Hän kykenee Marlene Dietrichin Sinisen enkelin tavoin vakuuttamaan jokaisen. Iris tekee ihmisille palveluksia olemalla heille sitä, mitä he odottavat ja tarvitsevat häneltä.

Eräs Iriksen esikuvista oli näyttelijä Marilyn Monroe, hänkin nuoruudessaan hyväksikäytetty lapsi, miesten ihailema kaunotar, joka peilaa itseään muiden reaktioiden kautta.

Luonteeltaan Iris on patologinen valehtelija, kameleontti, joka on valmis huijaamaan ja varastamaan varsin kevyin perustein. Uskon silti, että Iris aidosti rakastaa veljeksiä. Hän on vain kehittelemiensä roolien vanki. Unohtanut jo mikä oikeasti oli totta, miksi hän aloitti valehtelemisen.

7. Romaani sijoittuu kieltolain aikaiseen Eurooppaan, 1920-luvulle, jota kuvaat seikkaperäisesti ja elävästi. Mikä aikakaudessa, sen nk. kadotetussa sukupolvessa ja dekadenssissa sinua erityisesti kiehtoo?

LP: Osa syy, miksi kirja sijoittuu tuohon aikaan, on sirkusympäristössä. 1920-luvulla ei ollut televisiota, elokuvat olivat vielä uutuus. Se oli sirkuksien ja friikkishown kulta-aikaa. Halusin kirjani taustalle myös kolmekymmentäluvun varjon. Kansallissosialismi oli nousussa, Stalinin vainot alkamassa, lama vyörymässä huolettoman 1920-luvun sukupolven ylle. Max ja Isaac ikään kuin elävät viimeistä päivää. Aika on muuttumassa heidän ympärillään.

8. Yksityisyyden ja yksinolon rajat saavat kaksosparin yhteishahmon kautta uudet mittasuhteet. Miten kuvailisit miesten välistä yhteyttä, joka tarkoittaa paljon muutakin kuin yhteistä maksaa, munuaista ja keuhkoja? Kirjoitat siitä usein hieman vinon ironisessa ja humoristisessa valossa:

Lopulta minun oli alistuttava Maxin maatessa minun päälläni. Puhumaan hän ei pystynyt minua pakottamaan. Mykistyin kolmeksi päiväksi. En puhunut edes tädille, vaikka hän maanitteli minua. Lopulta Max luovutti ja pyysi anteeksi. ”Me emme koskaan eroa”, hän lupasi. ”Vannotko?”. ”Minkä kautta?”. Minä mietin. Halusin jotain juhlallista, jotain oikeaa, jotain hienompaa kuin poikakirjojen vakuuttelut. ”Sinun kätesi.”. Max mulkaisi minuun. Puristin suun tiukaksi viivaksi. ”Hyvä on.”. Minä en halannut Maxia. Maatessani hänen vieressään uimakalliolla rakkaus hulvahti varpaisiin. Työnsin suuni aivan Maxin korvaan ja puhalsin.

LP: Maxin ja Isaacin suhteen määrittää se, että he ovat siamilaisia kaksosia ja pääsemättömissä toisistaan. He käyvät vessassa yhdessä ja jakavat miltei rakastajansakin. Isaac pohtii kaksosuutta useammin kuin Max. Maxin mukaan Isaac ei koskaan näe peilistä itseään vaan ainoastaan heidät kaksi yhdessä. Max ja Isaac ovat kuin vanha aviopari tai sisarukset, jotka pystyvät jatkamaan toistensa lauseita. Mutta vaikka he ovat aina yhdessä, he ovat silti yksinäisiä. Toisaalta hurjin, Isaacin mielessä välkkyvä pelko on kuitenkin veitsi, joka erottaisi hänet Maxista.

9. Vanhan myyttisen uskomuksen mukaan meillä kaikilla on oma kadotettu ja samalla kaivattu kaksosemme. Missä luulet, että oma kaksoisolentosi liikkuu ja vaikuttaa juuri tällä hetkellä, Leena Parkkinen?

LP: Toivottavasti jossain paikassa missä on lämpimämpi kuin joulukuisessa Turussa!

Olin kirjoihin pakeneva lapsi, hyvin nuoresta lähtien olen kuvitellut rinnakkaisia maailmoja ja aikoja. Kuvitelmieni värit ovat aina tuntuneet voimakkaammilta kuin monet todelliset arkielämän asiat. Eräs suurimmista lapsuuteni pettymyksistä oli se, etten koskaan löytänyt sitä vaatekaappia, joka vei Narniaan. Jos saisin valita paikan, jossa kaksoisolentoni elää, toivoisin sen olevan Narnia.

- Leena Parkkinen ja Virve Miettinen -
 

Viimeksi päivitetty 22.12.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 23.11.2011