Saaristolaiselämän mestarillinen kuvaaja Tapio Koivukari

Raumalainen kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari (s. 1959) on viime vuosina noussut Suomen huomattavimpien eeppisen kerronnan ja novellin taitajien joukkoon. Islantilaisen kirjallisuuden tuntijana ja kääntäjänä tunnetuksi tullut Koivukari aloitti oman kirjallisen tuotantonsa vuonna 1988 romaanillaan Saariston samurait (Like, 1988). Romaani on kertomus neljästä nuorukaisesta, jotka viettävät railakasta viikonloppua saaristossa veneillen. Yllätyksellisesti etenevät tapahtumat liittyvät lopulta ekoterrorismiin ja suoraan toimintaan.

Toiminnallisen esikoisromaanin jälkeen Koivukari kirjoitti Islantiin sijoittuvan romaanin Odinnin korppi (Like, 1990). Siirtotyöläisten elämää kuvaavassa teoksessa arkielämän kuvauksen taito käy lukijalle selväksi. Nöyrät eskimonaiset ja muut värikkäät henkilöhahmot tekevät romaanista rikkaan ja viihdyttävän kokonaisuuden.

Koivukari on novellimuodon mestari, ja hänen ensimmäinen novellikokoelmansa Mansikkapellot, iankaikkisesti (Like, 1994) on jo erinomainen pikku kokoelma. Beatlesia lainaavassa niminovellissa turhanpäiväiseksi ihmiseksi itsensä tunteva Eskillus Vanko palaa menneisyytensä virheisiin ja epävarmuuden hetkiin. Tekemättä jääneet asiat painavat miehen mieltä ja elämä tuntuu nykyisessä muodossaan tyhjältä. Kokoelman seitsemässä novellissa ollaan Lapissa, pikkukaupungeissa ja Koivukarin mielimaisemissa merillä. Monessa novellissa on ilmiselvästi omaelämäkerrallista aineistoa – pienimuotoisia omakuvia siis. Yhteistä novellien henkilöhahmoille on heidän kaipuunsa kohti alkuperäisempää elämänmuotoa, jossa luonto oli lähellä ja työ konkreettista ja tervehenkistä.

Tosi tarinoita (ja muita outoja ilmiöitä) (Like, 1998) sisältää suuren määrän pikkutarinoita, jotka on kirjoitettu paksulla Rauman murteella. Kielellisesti rikkaissa ja humoristisissa novelleissa meri on jälleen pääosassa, samoin kuin ihmisten syrjäytyminen ja ahdistus osana yhteiskunnan systeemiä. Henkilöhahmoja yhdistää kaipuu kohti vapautta ja itsellisyyttä, jonka symboliksi meri muodostuu.

Rauman murre on vahvasti läsnä myös Koivukarin uran suurimmassa ponnistuksessa ja pääteoksessa Luodetuulen maa (Like, 2002). Romaani on eeppiseen tyyliin kerrottu sukukronikka raumalaisesta Havströmin perheestä. Tarinan keskushahmo on Aaron Havström, torppariksi itsenäistynyt mies, joka pyrkii kaikin voimin irti orjaloisesta olosto toisen vallan alta. Hän hommaa oman torpan Kuuskajaskarista ja ryhtyy määrätietoisesti rakentamaan torppaa ja elantoa kasvavalle perheelleen. Teoksen tapahtumat rinnastuvat aikansa historiallisiin tapahtumiin Krimin sodasta kansalaissotaan asti. Koivukari luo historiallisen kaaren uskottavasti ja yksityiskohdiltaan vakuuttavasti. Hän pureutuu yksilön ja pienten yhteisöjen kokemuksiin historian myllerryksissä ja näyttää kuinka kaukaa ulkopuolelta tulevat poliittiset voimat vaikuttavat myös ulkosaariston kaukaisiin rantoihin. Teosta voi suositella lounaissuomalaisten koulujen opetusohjelmaan osana Suomen historian opintoja.

Luodetuulen maan jatko-osassa Missä aallot murtuvat (Like, 2005) seurataan Aaron Havströmin tyttären ja tämän miehen eli Erikssonin perheen elämää 1900-luvun alkuvuosista toisen maailmansodan jälkeisiin rauhan aikoihin. Teos jatkaa tyylillisesti samaa eeppistä linjaa kuin edeltävä osa. Huumori ja arjen tarkkanäköinen kuvaus ovat jälleen keskiössä.

Kahdessa viimeisimmässä teoksessaan Koivukari on palannut pienimuotoisemman kerron pariin. Meren yli, kiven sisään (Like, 2007) on tositapahtumiin perustuva romaani rannikon pieneläjästä Aaltosen Ykästä, joka salakuljettaa sivutöinään ihmisiä Neuvostoliitosta Ruotsiin. 1940-luvun puoliväliin sijoittuvassa teoksessa pureudutaan jälleen Suomen historian polttaviin kysymyksiin. Suomen ja Neuvostoliiton väliset vaikeat suhteet ja inkeriläiskysymys ovat teoksen keskeiset teemat. Kaikki tämä on kerrottu vaikuttavasti, intiimin pienoisromaanin muodossa.

Koivukarin viimeisin teos novellikokoelma Maista, niin muistat (Like, 2008) on jälleen osoitus novellimuodon suvereenista hallinnasta. Tarinoissa ollaan tällä kertaa urbaanissakin maailmassa. ”Jotain tuttua” novellissa ovat aiheina nykypäivän monimutkaiset parisuhteet ja pätkätyöt. Koivukarin kielellistä taituruutta kuvaa hyvin leikittely sanoilla sitku, mutku ja nykko. Opiskelijat ja suurin osa nuorista aikuisista elää sitku-elämää, odotellen oikean elämän ja uran aloittamista:

”Eli oikea elämä alkaa sitku jotain on tehty ensin. Sitten kun. Tämä oli ainakin vaimoni Iiriksen teoria elämänmenosta ja sitä hän oli selittänyt minulle useampaan kertaan. Sitä seuraava vaihe on mutku-elämä. Niinkin olisi voitu tehdä, mutku…Mutta kun. Ehkä oikea elämä on jossain sitkun ja mutkun välissä. Jos sitä väliä edes on.”

Koivukari on uusimmissa novelleissaan tavoittanut jotain olennaista myös omasta ajastamme. Hän ei ole siis vain historian eläväksi tekevä kuvittaja, vaan tarkka nykypäivän elämänmenon tarkkailija ja jopa ankara kriitikko. Koivukarin uran viimeisintä käännettä odotellessa suosittelen koko aiemman tuotannon lukemista. Hänen kaltaisiaan kirjallisuuden eri lajien taitajia ei ole enää montaa jäljellä maassamme.

- Jukka Uotila -

Viimeksi päivitetty 7.1.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 9.11.2011