Märta Tikkanen

”…olenko minä itseäni varten? vai olenko vain toisille?...” (Arnaia, mereenheitetty, 1992)

Tämä kysymys on jotenkin pinnan alla usein Märta Tikkasen kirjoissa, erityisesti kun hän kirjoittaa miehestään taiteilija Henrik Tikkasesta ja perhe-elämästään. Ristiriita myyttisen uhrautuvan perheenäidin ja itsenäisen taiteilijan välillä on itsestään selvä. Märta Tikkanen kertoo kirjassaan Kaksi (2004) sanoneensa topakasti nelivuotiaana: ”kun kasvan isoksi, minusta tulee kirjailija.”

Henrik Tikkasen ego ei helpolla, jos ollenkaan, alistunut perheensisäisen taiteilijamanttelin jakamiseen. Nämä kaksi taiteilijaa elivät vuosisadan rakkaustarinan ja kertovat siitä kirjoissaan avoimesti koko lukevalle kansalle. Joidenkin mielestä tekstit ovat olleet liian henkilökohtaisia ja rajuja – alkoholismi, aggressio, tuska, sairaus, epätäydellisyys mutta myös suuri rakkaus pitäisi normaalisti piilottaa visusti. Ruotsinkielinen kulttuurieliittikin on saanut kirjoissa osansa. Märta Tikkanen on sanonut, että suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu tunteista puhuminen suurilla sanoilla. Onneksi hän yhä käyttää suuri sanoja.

Märta Tikkanen on kirjoittanut paljon naisen asemasta yhteiskunnassa ja perheessä, hän on myös toiminut Helsingin ruotsinkielisen työväenopiston rehtorina. Parhaan kuvan kirjailijasta ja hänen työstään ja elämästään Henrikin rinnalla saa vuonna 2004 ilmestyneestä kirjasta Kaksi: kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Runonäytteitä teoksesta Arnaia, mereenheitetty (1992):
   

Ilmeisesti en ole aiemmin käsittänyt,
siksi sanonkin sinulle nyt:

Hyväksy voimani, ole kyllin vahva kestämään
heikkouteni, eivät ne uhkaa sinua
Nyt minä huomaan että ne ovat sinulle haaste
jollaiseen et ole tottunut

Mutta kuule: ei sinun tarvitse voittaa halussa
harkitsemattomuudessa haavoittuvuudessa
ei kaikki ole taistelua, ei ole pakko kilpailla

Ohjailtua
mestaroitua
vallattua sanot sinä

                           *

Kuin raivohullu riehun sanojeni parissa
hakkaan hengiltä kaikkein hauraimman:
sen mikä sitoo ne sinuun. Sinä et niitä saa

ne jäävät yksin minulle. Niin kuin
kaviaaripurkki, jota säästin pitkään
sinulle ja minulle. Nyt minä syön
sen. Niin kuin sinä söit minut
rae
rakeelta

huuhtelen sinut alas samppanjan
ja tilapäisten rakastajien kera.

                           *

Olet oikeassa, miksi kukaan sinua
rakastaisi? Kaikki nuo kauniit miehet
jotka palvovat sileää vartaloaan!
Ja sinä sitten: laiha lenko kumara
partasuu piiloläski raivostuttava
jääräpää. Pölvästi neroudestasi huolimatta.
Rakkauden arvoinen valitettavasti.

                            *

- Satu Vähämaa -

(Esittely on julkaistu aiemmin vuonna 2005.)

Viimeksi päivitetty 25.8.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011