Arja Tiainen - Joka ei ole vieras tässä kaupungissa ei ole tuttu minulle

”liftasin järvisuomeen” nukuin heinäseipäiden alla/pesin kasvoni järvessä/ talvet tein hanttihommia/ tiesin/ joskus minusta tulee runoilija.”

Runoilija Arja Tiaisesta tulikin - ovet paukkuen. Arja Tiainen oli yksi niistä kirjoittavista naisista, jotka esimerkillään avasivat tietä uudenlaiselle naisäänelle suomalaisessa kirjallisuudessa. Esikoisteoksessaan Nukun silmät auki (1971) Tiainen puhui ”vuosisatojen siveydestä”, joka oli aika murtaa. Kokoelmissa Palava susi ja Saatanan tytär (1977) kirjailija antaa naiselle ”pahuuden” myyttisen roolihahmon: suden ja saatanan tyttären. Kiltteyden kiristävään pukuun pakotettu nainen voi vapautua ja eheytyä vain äänellä ja vimmalla. ”En osaa pitää kaikkea itselläni/ niin kuin miehet/ uhrautua kokonaan/ niin kuin naiset./ Kun minun tiedetään tulevan, laitetaan pääovelle tuhansia vahteja.” Minämuotoisia runoja ei kuitenkaan aina osattu lukea fiktiona vaan tekijän kamalia elämäntapoja kauhistellen.

Tiainen on myös kääntänyt rooliasetelmia nurinpäin; miehen nimen mukaan nimetyissä kokoelmissaan Vallan Casanovat ja Kalastaja Merlin naisen asema tuodaan näkyville miehen kautta. Kun kalastajarunojen Merlin sanoo nostavansa naisen kuin verkot syliinsä, hän samalla paljastaa asenteensa: ”Katso noita naisia - ja heitä sanotaan vapaiksi?/ Me vedämme naruista ja he nauravat, me irrotamme narun/ He eivät voi olla ottamatta meitä huomioon./ Me otamme heidät huomioon kun on se hetki.” Kokoelmassa Isolde, pakolainen todellisuuteen heränneet naiset, ”ruususet”, tappavat lohikäärmeitä.

Myös kulttuurielitismi, yleisön mielistely, kirjallisen ilmaisun monimutkaisuus ja kaikenlainen postmoderni kikkailu ovat aina olleet Tiaisen kritiikin kohteina. ”Helsingissä kulttuuri makaa pitkin pituuttaan/ kuuden korttelin leveydellä/ siinä se kihisee: syö eläviä ja kuolleita./ Sen viisaus on maankuulua: viimeistä huutoa huutaa.” Suosiosta hän ei edes välitä: ”Yletön sivistys on asettunut runoon/ se puhuu: oikealla ja vasemmalla, jäykästi./ Myy hyvin, myy tai ei mutta minä puhun toisin./ Ensin pitää esittää älykästä että älykkäät nielaisisivat syötin, sitten taitavasti tyhmää.” Asenne on tietenkin ironinen, runoilijankin täytyy pysytellä hengissä: ”Olette siis innostuneita runoistani, hyvä./ Ette kuitenkaan aio/ voi maksaa mitään tekijälle. Paha./ Voisitteko kenties postittaa ruokapaketin?/ Suodatinkahvia, riisiä, tonnikalaa, näkkileipää -/ se tavallinen köyhäinapu./ Savukkeet, taatelit, rusinat kiva yllätys./ Hyvä lausuntataiteilija, oheistan Teille saman version.”

Vuonna 1991 Arja Tiainen kirjoitti Parnassoon poleemisen kirjoituksen otsikolla ”Kirjailija väärässä maassa?” Eletään marraskuuta, pirunmoista viikkoa, jolloin ”raadit listoittavat teoksia, ilmoittavat hyvät ja selittävät miten onnettoman kehnoa kaunokirjallisuutta meillä on. ”Enemmistöä kirjailijoista palkintouutiset eivät kosketa. Tiainen puhuu kolmannen tien kulkijoista, heistä kaikista suosikkilistojen ulkopuolella olevista kirjailijoista, joiden pitää keksiä konsteja ylläpitääkseen itsetuntoaan. ”Emme voi minimituloillamme matkustella vieraille maille nuolemaan haavojamme, jos kritiikki teilaa. Ei, kotonaan on oltava. Korkeintaan voi jättää lehdet lukematta, tehdä suursiivousta, lenkkeillä.”

Arja Tiaisen lukijat ainakin ymmärtävät hänen töitään. Kirjailija on vuodesta toiseen yksi kirjastomme eniten lainatuista runoilijoista.

(Esittely on julkaistu aiemmin vuonna 2006.)

- Sinikka Koskinen -

Viimeksi päivitetty 28.7.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011