Sirpa Kähkönen

Vuoden 2004 suurimpia lukuelämyksiäni oli Sirpa Kähkösen kolmen romaanin sarja Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004). Teosten upea kieli, hienovireinen ja myötäelävä henkilökuvaus sekä tarkka ja kiinnostava ajankuva (1930-luvun ja välirauhan ajan Kuopio) yhdistyvät nautittavaksi kokonaisuudeksi. Kirjat myös herättivät kysymyksiä teosten taustoista. Miksi tämä aihe? Miksi juuri tämä historian aika? Miksi tällainen näkökulma kirjojen käsittelemään aikaan?

Sirpa Kähkösen Sanojen aikaan kirjoittama teksti Miten kirjani ovat syntyneet? vastaa näihin kysymyksiin ja valottaa teosten taustaa muutenkin monipuolisesti. Romaanisarjaan tutustuminen kannattaakin aloittaa tästä tekstistä - tai vain heittäytyä Kähkösen teosten maailmaan Mustien morsiamien myötä.

- Tuija Lassila -

Miten kirjani ovat syntyneet?

Historiallisten romaanieni sarja, Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002), Jään ja tulen kevät (2004), sai alkunsa kysymyksistä, jotka liittyivät oman sukuni historiaan. Ne olivat miltä tuntuu -kysymyksiä, joita kaunokirjailija saa vapaasti esittää, ja sen vuoksi esitystavaksi valikoitui nimenomaan kaunokirjallisuus eikä historiantutkimus.

1990-luvun puolivälissä olin elämäni solmukohdassa, jossa katsoin intensiivisesti menneeseen. Halusin ymmärtää sukuni ristiriitoja, vaiteliaisuutta ja ongelmia. Halusin kertoa itselleni ja muille jonkin merkitsevän tarinan menneestä. Ratkaisevat oivallukset sain Biskops-Arnön kirjailijakokouksissa Ruotsissa. Aiheena oli historiallinen romaani, ja kun kuuntelin Lars Sundia, tanskalaista Vagn Steeniä, virolaista Ülo Tuulikia ja tanskalaista Claus Bryldia, käsitin selkeästi, että historiallisen romaanin tehtävä voi olla vaietusta kertominen, valtavirran tarinoiden kääntöpuolen esiin nostaminen.

Yhtäkkiä minulla oli valtavasti kysymyksiä. Kysyin, miltä isoäidistäni oli tuntunut, kun hän oli nuorena tyttönä saapunut maalta kaupunkiin, päätynyt naimisiin ja menettänyt yhtä aikaa lapsensa ja miehensä. Lapsi kuoli ja mies vietiin Tammisaaren vankilaan kommunistisesta toiminnasta tuomittuna. Kysyin, miltä tuntui isoisoäidistäni, kun hänen poikansa lähtivät Neuvosto-Venäjälle eivätkä koskaan enää palanneet. Nousi myös paljon sellaisia kysymyksiä, jotka olivat liian tuskallisia ääneen lausuttaviksi ja esiin kirjoitettaviksi: ne muodostavat sen salaisuuden, jonka tähden kirjoitan ja joka monin eri tavoin saa muotonsa teoksissani.

Oivalsin, että tehtäväni ei ole kirjoittaa sukuni historiikkia mutta että vain ne kysymykset, jotka olen omassa menneisyydessäni, omassa lihassani, kokenut tosiksi ja merkityksellisiksi, voivat olla kirjoittamieni tarinoiden ytimessä. Oivalsin, että tunteista kirjoittaminen, tunteiden historian kartoittaminen voi olla menneisyyteen sijoittuvan kaunokirjallisuuden tehtävä minun kohdallani. Jos Mustat morsiamet oli vielä ikään kuin lähtökohtien kartoitusta, perinteisempää kerrontaa, Rautaöitä kirjoittaessani tunkeuduin pidemmälle sille alueelle, joka minua loputtomasti kiinnostaa: ihmisen mieli. Rautaöistä lähtien teokseni ovat myös siirtyneet yhä syvemmälle fiktioon, omalakisiksi taideteoksiksi irti tosiasiallisista, kerran eläneistä ihmisistä. Tahdoin Rautaöissä kuvata, miten ihmisten psyyke ja ajan armottomat vaatimukset ikään kuin heijastelivat toisiaan; miten epävarmuus, sodan läheisyys, nuorten miesten kuolemat, kotien menetykset ja maailman levottomuudet muovasivat ihmisten mieltä mutta miten myös ihmisten pyrkimys tasaannuttaa, normalisoida ja elää arkea sai aikaan sen, ettei yhteiskunta kokonaan suistunut raiteiltaan.

Syvällisenä - ja osin tiedostamattomana - esikuvana naisen mielen kuvaukselle minulla on ollut Virginia Woolf. Hänen teoksensa Aallot teki suunnattoman vaikutuksen minuun nuorena opiskelijana. Käsitin Woolfin vaikutuksen minuun kirjailijana vasta äskettäin lukiessani Mrs Dallowayta. Hetket, muisti, tuoksujen merkitys ovat peräisin myös Proustilta, jonka teoksia luin lukiolaisena 1980-luvun alussa (silloin niitä ei ollut montakaan suomennettu). Ja pysyvä suuri esikuvani on myös Minna Canth, naisen elämän syvällinen ymmärtäjä ja voimakas yhteiskunnallinen kirjoittaja. Jään ja tulen keväässä lavensin yhteiskunnallista kuvausta yhdestä työläispihapiiristä myös porvarillisempiin piireihin. Yhdeksi tarinan keskeishahmoksi nousee Juho-poika, joka syntyi vastauksena pohdintoihini, miten saisin sidottua kaikki tarinan elementit yhteen. Juho on tyypillinen pikkukaupungin poika, joka liikkuu laajalla alalla ja voi ikään kuin pienenä kamerana kuvata tapahtumia eri paikoissa ja kodeissa. Näin en tarvinnut ulkopuolisen kertojan selityksiä, vaan saatoin jatkaa ikään kuin psyykensisäistä kuvausta tapahtumista.

Tietenkään Juho ei ole pelkkä tekninen henkilö, vaan syvä hahmo, jossa on piirteitä omasta lapsuudestani pikkukaupungissa mutta joka myös nousi esiin siitä aineistosta johon olin tutkimustyötä tehdessäni perehtynyt. Hän on sota-ajan lapsi, kokonainen ihminen omine elämänvaiheineen ja sosiaalisine ympäristöineen. Työmetodiini kuuluu aikakauden historiaan perehtyminen sekä tutkimusten että arkistolähteiden kautta, ja ajan lehtiä lukemalla pääsen lopulta niin syvälle valitsemaani aikaan, että voin puhua tuon ajan kieltä ja ajatella tuon ajan ajatuksia. Uppoutumalla kuvaamaani aikaan saan henkilöni toimimaan aikansa ehdoilla.
Joistakin kriitikoista on ollut oudoksuttavaa ja hämmentävää se, että naisia ja lapsia kuvataan romaanin keskiössä. On nähty, että aihe on jollakin tapaa yhteiskunnallinen, mutta silti jääty katselemaan kokonaisuutta yksittäisten henkilöitten kautta.

Tulen ja jään kevättä on tahdottu pitää mm. keskeisten henkilöitteni kehityskertomuksena tai lapsi- ja nuorisokuvauksena, jota on selitetty sillä, että urani alussa julkaisin kaksi nuortenkirjaa. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kuvaan yhtä lailla kaupungin ja yhteiskunnan kehitystä kuin henkilöidenikin kehitystä, ja tavoitteeni on henkilöideni psyyken kautta näyttää myös sitä, miltä pikkukaupunki, kutsuttakoon sitä vaikka Kuopioksi, ja Suomi ovat menneinä aikoina tuntuneet ja näyttäneet ja millaiset aatteet ovat niiden asukkeja liikutelleet. Kaupunki on ehdottomasti yksi kirjojeni henkilöistä, ja ihmisten mentaliteetin kuvaus sellaisena kuin se kussakin historiallisessa tilanteessa näyttäytyy, on pysyvä tavoitteeni. Niin kuin myös sen seikan esillä pitäminen, että naisten ja lasten todellisuus ei ole marginaalia yhteiskunnassa vaan että historiaa tehdään ja suuria käänteitä koetaan myös pienten kaupunkien pihamailla, toreilla ja kelkkamäissä. Kuopion kaltaisessa kaupungissa mielenmaisemaa on muovannut syvästi järvi, sen tarjoama väylä pois kaupungista, talvisin jäinen, kesäisin laivoin kuljettava. Samoin mieltä on muovannut savolaisuus, korkeitten mäkien ja järvien pirstoma maisema, etäisyys suuresta maailmasta, ankarat elämänehdot, syvät surut ja lauhkea, lievittävä huumori.

Yksi olennainen teema minulla on myös isänmaa, ja sen käsittelyn olen kokenut tehtäväkseni. Millainen on ollut työläisen isänmaa Suomessa, joka jakautui niin armotta ja julmasti kahtia vuonna 1918 ja jossa pelkkä työväenluokkaan kuuluminen oli talvisotaan saakka isänmaanpetturuuden merkki? Olen ajatellut omistamattomien luokkien isänmaata kielenä ja maisemina: totuushan on, että suomalaiset on kansakoulussa saatu hyvin yhtenäisesti rakastamaan topeliaanista Suomea. Uskoni ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen ja arjen kauneuteen ovat idealistisia piirteitä työssäni. En tahdo kiistää pahuutta mutta näen henkilöissäni ennemmin heikkoutta kuin pahuutta. Uskon että äärimmäinen pahuus johtuu emotionaalisesta kuolemasta, jolla taas on omat syynsä; pienimuotoisempaa pahuutta on meissä kaikissa, kuin myös hyvyyttä. Ironia ei ole minun työkalujani: esimerkiksi Jään ja tulen keväässä historian ironia on niin valtavaa, usko Saksan voittamattomuuteen niin lujaa, ettei minun eikä kertojani tarvitse ironisoida henkilöitäni eikä heidän aatteitaan lainkaan. Historian parissa työskennellessä ironisointiin ja pilkkaamiseen tarjoutuu paljon mahdollisuuksia, mutta mielestäni se olisi epäeettistä. Tahdon katsoa ihmisiä ja heidän ratkaisujaan siinä kontekstissa, jossa he aikanaan elivät. Me tiedämme miten asiat lopulta menivät, mutta menneisyyden ihmiset tekivät päätelmänsä silloin tarjolla olleiden tietojen perusteella.

Kirjoittaessa ja tutkiessa kunnioitus menneitä polvia kohtaan on kasvanut. On vaikea tuomita. Moniäänisyys vain kasvaa mielessäni, kun arkistoissa ja kirjastoissa istuessani kuuntelen, mitä menneisyyden ihmiset kertovat elämästään. "Kadonnutta aikaa etsimässä" voisi olla myös minun teossarjani (yhä jatkuvan) nimi. En tiedä, miksi kuljen selkä edellä, menneeseen katsellen, mutta uskon, että mennyt elää meissä yhä.

(Esittely on julkaistu aiemmin vuonna 2005.)

- Sirpa Kähkönen -

Viimeksi päivitetty 16.6.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 28.10.2011