Hillittävä himo – lukijoiden Ilkka Remes

Ilkka Remes on kirjailija, jonka kirjoja luetaan. Myyntiä riittää ja kirjastoissa kirjat kuluvat loppuun. Hyllyistä niitä ei juuri löydä, jo palautuskärryistä Ruttokellot ja Karjalan lunnaat poimitaan seuraavalle lukijalle. ”Kassakoneet huutavat jälleen hoosiannaa jouluruuhkissa” kiteyttää kriitikko ilmiön.

Netin keskustelupalstoilla ja kirjafoorumeilla lukukokemusta kiitellään vuolaasti:

”Remes on läkähdyttävän hyvä.” (Alexander Stubb)
”Tuskin maltoin laskea kädestäni aloitettuani lukemaan!”
”Yllättävän hyvä vaikka tapahtumat olivat melkeinpä uskomattomia.”
”En malttanut lopettaa kesken ja kirja imaisi mukaansa.”
”Ihme kyllä todella hyvä”
”Erityisesti arvostan sitä, että kaikesta huomaa, ettei Remes ole lepsuillut nuorille kirjoittaessaan.” (Kirjastonhoitaja)

Se taisi olla Astrid Lindgren joka rukoili lapsille läslustia eli lukuhimoa. Samaa himoa,  kirjojen ahmintaa, kaipailevat  kustantajat, kirjastonhoitajat ja opettajat. Entäpä sitten kun lukuhimo valtaa kansan? Seuraako siitä buliminen oksennusrefleksi vai kansakunnan skarppautuminen?

Lukijat ahmimaan saava Remes ei saa kaikkia hurmioon, mutta kirjailijan ansioita ei voi kiistäkään. Onhan hänen tuotoksiaan hotkittu itsekin. Etenkin kriitikot pyörittelevät sanojaan ja toppuuttelevat:

”Onkohan tässä Remeksessä jotain erityisesti miehiin vetoavaa?”
”Eihän se kovin uskottavalta tunnu - - olisin odottanut perusteellisempaa varmistusta asialle”
”Viihdekirja tai ei, mutta Remes onnistuu pakottamaan lukijan ajattelemaan.”
”Viihdekirjahan tämä toki vain on, ja semmoisena arvosteltava.”
”Ilkka Remes kokeilee ihmissuhdeproosaa mutta taitaa vain estottomat asehommat.” (Antti Majanderin arvostelu Uhrilennosta, otsikko).
”Pääkallokehrääjä kiinnosti aiheensa takia. Kuvaus sosialistisesta Neuvosto-Suomesta oli pelottavan toden tuntuinen.” (Kirjastonhoitaja)

Jo aikoinaan Raamatun Johanneksen ilmestyksessä paheksuttiin haaleutta ”Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.” Haaleuden syntiin ei Remes sorru, jos lukijoiden kommentit huomioidaan. Intohimoisten lukijoiden vastapainoksi tarjotaan kylmää kättä:

” - - pidin sitä kerta kaikkiaan typeränä kirjana joka marssitti luettavaksi kliseitä kliseiden perään.”
”Niinpä kliseemäinen kirjoitustapa ja puusta veistetyt henkilöhahmot tuhoavat sen mitä Ruttokellojen tarinasta olisi parhaimmillaan saanut irti.” (Erkki Tuomioja)
”Oon yrittänyt lukea useampaan otteeseen, se vaan on niin uskomattoman tylsä…”
”Mun mielestä Remes on hirveen yliarvostettu kirjailija.”  (Kirjastonhoitaja)
”- - - se oli suorastaan maximaalisen tylsä ja typerä teos.”
”Kuin huonoa leffaa katselisi, tekee mieli kelata eteenpäin.”

Miten Remeksen toimintajännäreitä tulisi sitten arvottaa? Omissa lukukokemuksissani pohdin ahmimisen jälkeistä tilaa. Miltä tuntuu? Jos olo on vain tympeän ylensyönyt niin teoksen antia ei voi kehua. On jotenkin huijattu olo: tähänkö aikani nyt käytin. Sen sijaan läslustin riivaamaksi saava kirja saa armon, jos ähkyn lisäksi jää jokin juttu kaivertamaan.

Näin kävi ainakin Ilkka Remeksen viimeisimmän, Pahan perimä, kohdalla. Kylmäsi. Sitä jäi miettimään kuinka kalliisti kaikki niin kauniitkin tieteen saavutukset on maksettu.

- Saara Ihamäki -
 

Viimeksi päivitetty 21.4.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 20.10.2011