Paavo Haavikon 50-luvun runokokoelmat

Paavo Haavikon (s. 1931) 50-luvun runokokoelmat ovat suomalaisen modernismin kovinta ydintä, viiden klassikoksi haukutun teoksen kokonaisuus, joista voi puhua yhdessä ja erikseen. Haavikon kohdalla mainitaan aina ”toisen aallon” modernismi, johon hänen varhaistuotantonsa sijoittuukin ajallisesti. Teoksia ei voi kuitenkaan sijoittaa mihinkään koulukuntaan, koska ne ovat kaikki omalakisia kokonaisuuksiaan.

Esikoisteoksen Tiet etäisyyksiin (1951) runoissa näkyy jo haavikkolaisen runousopin tunnusmerkkejä: symbolismista irrotettua puhdasta kuvaa, vapaata muotoa, historiallisesti ja kulttuurillisesti latautunutta sanastoa ja paradokseja. Monet kokoelman runoista ovat syöpyneet suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan, sillä niin muotopuhtaita ja täydellisiä sen runot ovat. ”Kaksoiskotka” –osaston sotaisat kuvat metsästyshaukoista, raiskatuista metsistä, keihäsmiehistä ja rauta-aidan nuoliin lävistyvistä fasaaneista ovat maskuliinisuudessaan uhmakkaita. Eteenpäin purkautuvan liikkeen ja rajun toiminnan taustalla vaikuttaa kuitenkin koko ajan tietoisuus historian tapahtumien kiertymisestä kehäksi taivaankappaleiden tavoin:

               Yön eteen kahlaamme kohotetuin vaattein
                                niin kuin kaksoset,
               kun tähtikuviotaan mereltä uhkaa
                               härän merkki,
               kun samaan samaan vanaveteen askeleet vaipuvat
                               ja varjot varjoon.

Kokoelman muissa osastoissa runojen aiheina risteilevät usein ajan ja aikakausien luonteen pohdinta. Runot kuvaavat usein ihmisen sokeutta suhteessa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä: Haavikolla ihmiset ovatkin usein vaeltajia tai vierailijoita, joille lähteminen ja turvallisen ja tutun jättäminen on ratkaiseva hetki.

Tuuliöinä (1953) ja Synnyinmaa (1955) ovat muodoltaan esikoisteosta irtonaisempia, kielellisesti rönsyilevimpiä runokokoelmia. Haavikko hyödyntää paljon tautologiaa, toistoa ja paradokseja, joilla hän hämmentää sanojen totuttuja merkityksiä. Toistuvia kuvia ovat puut, tyhjät talot ja käytävät, tuuli, meri ja kuu. Tätä runouden vuosisataista perusmateriaalia hän käsittelee tuoreesti ja ironisesti, kuten käänteisen symbolistisessa Tuuliöinä –kokoelman runossa:

             Ja sininen julma terä leikkasi
             kuun kaaren laitaa, kuusta
             putosi kuun sirppi, tapahtui
             kymmenen kertaa ja toiset kymmenen kertaa
             minun armaani leikkasi
             kynttensä kuolevat, punaiset kuut.
             Kuu on punainen, kuu tuoksuu vienosti,
             käsiini suljettuina kymmenen kuuta
             nousee.

Haavikko kääntää symbolistisen surrealismia lähentelevän analogian kynnen ja kuun välillä päälaelleen. Kuu on pelkistetty kynteen, idea käsin kosketeltavaan.

Lehdet lehtiä (1958) on edeltäjiään niukkasanaisempi, lähes aforistinen kokoelma. Alun perin teos sisälsi Haavikon historiallisia teoksia enteilevät osuudet ”Suomalainen sarja” ja ”Ministerin talvisota”, joissa aiheet olivat historiasta. Edellisessä käsiteltiin Aleksanteri I:n Suomen matkaa ja Porvoon valtiopäiviä ja jälkimmäisessä ministeri Juho Niukkasen muistelmia. Haavikon tuotannon yksi keskeinen juonne eli historian radikaalit uudelleentulkinnat saivat siis alkunsa jo hänen runotuotannossaan.

Talvipalatsi (1959) poikkesi jälleen edeltäjistään, tällä kertaa vuolaudellaan. Teos on kollaasimainen kokonaisuus, jossa yhdistyy kielen eri rekisterit kuten ylevä, puhekielinen ja runollinen. Teoksessa hahmottuu aatteista ja muusta ideologiasta vapaa runouden maailma, joka ”ei ole paikka”. Kokoelman neljännen runon alussa Haavikko kirjoittaa:

            Tämä runo tarkoittaa olla kuvaus
            ja minä tahdon runoutta joka ei maistu paljon,
                    ja kuvittelen että
            olen esine joka toivoo kuin ruoho,

            nämä rivit ovat hyvin vähän todennäköiset, sillä
            tämä on retki tunnetun kielen lävitse kohti
                   seutua joka ei ole paikka,
            tämä runo on laulettava seisaalta
                   tai luettava yksin:

Kokoelmista kannattaa lainata alkuperäiset painokset, jotka ovat tyylikkäitä julkaisuja jo pelkästään esineinä. Haavikko on muokannut näitä ja julkaissut ne uudessa muodossa mm. kokoelmalla Runot 1949-1974 (Otava, 1975).

- Jukka Uotila -
 

Viimeksi päivitetty 5.3.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 18.10.2011