Wexi Korhonen

Wexi Korhonen on siinä mielessä kiinnostava dekkaristi, ettei hän koskaan halunnut kirjoittaa dekkareita, vaikka sitä hänelle ehdoteltiinkin useaan otteeseen. Hän aloitti kirjoittamalla seikkailuromaanin Sky divers – tappajat taivaalta (1984), joka kertoi laskuvarjojääkäreistä. Ensimmäinen romaani lähti liikkeelle pakosta kirjoittaa ja aiheeksi valikoitui oma harrastus - laskuvarjohyppäys. Toinen romaani Viimeinen sukellus (1989) syntyi vedonlyönnin tuloksena. Eli ei mitenkään tavanomainen alku dekkaristin uralle.

Ensimmäisen dekkarinsa Korhonen kirjoittikin vasta 15 vuotta esikoisteoksensa jälkeen. Silloin ilmestyi Korhosen ensimmäinen Kari Salo –kirja Kiusaksi kuiskattu murha (1999). Alkoholisoitunut ja resuinen antisankari Salo on sen jälkeen seikkaillut kuudessa kirjassa; viimeisin romaani Murhakoodi ilmestyi vuonna 2006. Näiden vuosien aikana Salon elämä ei missään nimessä ole ollut tylsää ja väritöntä. Ensimmäisen romaanin jälkeen Salo sai potkut työstään rikoskonstaapelina ja siirtyi yksityisetsiväksi. Sitten hän sairastui syöpään ja mietti jo itsemurhaakin parhaana vaihtoehtonaan. Naisten kanssa Salolla ei ole oikein ollut onnea, mutta pikkuhiljaa hän on asettunut aloilleen Petran, erään sairaanhoitajan kanssa. ”- Mulle on kyllä sanottu, että olisit sää Wexi voinut kirjoissasi päästää Salon vähän vähemmällä. Onhan sitä aika lailla näissä teoksissa murjottu”, tunnustaa Korhonen. Vihamiehiäkin Salo ehti kerätä Tampereen poliisista oikein kunnolla, pahimpana rikosylikonstaapeli Karri Pollari, josta muodostuu Kari Salon vastapooli ja vastustaja kaikissa romaaneissa.

Vaikka Kari Salo on reissussa rähjääntynyt, juopotteleva ja alituiseen ongelmiin joutuva antisankari, joka joutuu pummaamaan autokyytejä entisen naisystävänsä tyttäreltä ja jonka kännykkä on aina kateissa ja vaatteet likaisina, hänestä löytyy myös yllätyksiä. Hän osoittautuu esimerkiksi tietokonetaituriksi. Tämä taito tulee useamman kerran tarpeeseen erilaisten toimeksiantojen yhteydessä, ja se saa hänet myös useammin kuin kerran pulaan. Sekä Murhakoodi, että Tunnustus tai kuolema (2002) pyörivät tietokonemaailmassa.

Korhosen romaanit sijoittuvat pääasiassa Tampereelle. Korhonen onkin omimmillaan Tampereen kuvaajana. Tammelan pubit, keskustan ja kauppahallin tunnelmat sekä tuoksut Hämeensillan kupeessa tuovat romaaneihin hienoa paikallisväriä. Korhonen on Tampereen kuvaajana samaa luokkaa kuin Reijo Mäki Turun tai Paul-Erik Haataja ja Harri Nykänen Helsingin kuvaajana. Jopa niille, jotka tuntevat Tamperetta vain päällisin puolin tai eivät ollenkaan, välittyy kaupungin omaleimainen tunnelma. Kirjailija on eräässä haastattelussa todennut, että ”kun lukija seuraa kirjan tapahtumia, hän voi antautua tarinan vietäväksi paremmin, kun tapahtumapaikat ovat tuttuja.”

Nainen oli ehdottanut tapaamispaikaksi Koskipuiston tuntumassa sijaitsevaa viihtyisää Vohvelikahviota. Myös Salo piti tästä maisemasta.
Heillä oli soma pikku pöytä neuvottelualustanaan Ojakadun jalkakäytävällä kahvilan edessä. Siinä oli Hotelli Tammerin, vanhan kauppaoppilaitoksen ja paloaseman tuntumassa pala vanhaa Tamperetta. Maailma näytti siitä paikasta sadan vuoden takaiselta. Suoraan Salon näkökentässä Tammerkosken toisella puolella kohosi Frenckellin kahdeksankulmaiseksi muurattu piipuu. 1700-luvulla perustetusta paperitehtaasta se oli näkyvin muisto. Harva tamperelainen tiesi, että paperiteollisuus oli yrittänyt hajuineen ensimmäisenä jalansijaa Tampereelta. Jäljellä oli enää ydinkeskustassa sitkeästi koliseva Takon kartonkitehdas ja Lielahden tehdas. (Tunnustus tai kuolema, 2002)

Salo pärjää hyvin yksityisetsivänä; hän on kekseliäs eikä kaihda keinoja hankkia tietoja tai hankkiutua keskelle toimintaa. Osaksi hän saa tietoja myös entisiltä kollegoiltaan, joista tärkeimmäksi Salon tukijaksi monissa tiukoissa tilanteissa tulee komisario Miettinen. Tapaukset, joita Salo tutkii, vaikuttavat aluksi aika suoraviivaisilta, perintöihin, katoamisiin ja kiristyksiin liittyviltä suhteellisen siisteiltä läpihuutojutuilta, mutta pinnan alta paljastuu aina monimutkaisia vyyhtejä ja kieroiluja. Korhonen onkin erinomainen juonen kuljettaja ja hän hallitsee monimutkaiset juonenkäänteet erinomaisesti.

Yllätyksellisyys ja nopeatempoinen tahti ovat paikalliskuvauksen lisäksi Wexi Korhosen ehdottomat valttikortit. Muuta ei voi kuin toivoa, että kirjailija polkaisee uuden dekkarin taas ensi vuonna.

- Laura Pitkonen -

Viimeksi päivitetty 5.2.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 18.10.2011