Väinö Kirstinä Helsingissä 1957-1968

Lakeus

Tyrnävän lakeuksilla kasvanut ja Oulun lyseosta ylioppilaaksi valmistunut Väinö Kirstinä (1936-2007) aloitti opiskelut Helsingin yliopistossa vuonna 1957. Aloitteleva runoilija osallistui opiskeluaikana aktiivisesti nuorten runoilijoiden ja kirjailijoiden illanviettoihin ja muuhun kirjalliseen toimintaan. Esikoisteoksen runot kypsyivät vähitellen näiden vuosien aikana ja viimein ilmestyessään vuonna 1961 oli selvää, että suomalaiseen runouteen oli tullut uusi virkistävä nimi. Lakeuden runot nojaavat voimakkaasti 50-lukulaiseen modernismiin, mutta mukana on myös vahvaa omakohtaisuutta, joka tekee teoksesta raikkaan suhteessa moniin muihin modernisteihin. Teoksen alkuosa koostuu Pohjanmaan lakeuksien kuvauksista, joissa ulkoinen ja sisäinen autius rinnastuvat. Lakeus kuvataan maailman laidalla olevana melankolisena paikkana, joka on silti tuttu ja turvallinen. Kokoelman loppuosassa mukaan tulee myös ruuhkainen Helsinki:

Raiteiden teräskäärmeet sitovat kaupungin kireään
                                                    päivään
ja meteliin. Kaiken kieltävä väsymys on raitiovaunun ilme,
kun on kylmä sinertävä talvi-ilta. Vaunu palaa halliin,
muutaman vuoden kuluttua sitä ei enää ole. Tarkoitus
                                                   kuljettaa
ihmisiä sinne ja tänne pitää romua koossa. Niin pian kuin
tarkoitus loppuu, ei rautaosia enää yhdistä mikään.

Runossa helsinkiläisten kiireinen elämä rinnastuu raitiovaunuun, jonka ainoa tarkoitus on kulkea ennalta määrättyjä polkuja eli maahan iskettyjä raiteita pitkin. Kaupunkilaiselämän konemaisuutta korostaa kuolleeseen metalliin liittyvät ilmaisut teräskäärme, kireä, meteli, romu ja rautaosat. Kirstinä näkee Helsingissä vieraantuneisuutta ja kylmyyttä, jonka yleisilmettä kuvaa hyvin ”kylmä sinertävä talvi-ilta”.

Hitaat auringot

Kirstinän toinen runokokoelma Hitaat auringot (1963) oli edeltäjäänsä leikkisämpi, ajoittain groteskin puolella liikkuva anarkistinen teos. Nyt Kirstinä sanoutui viimeistään irti niin koskenniemeläisestä ylevyydestä kuin myös Anhavan piirin muodon ja rakenteen palvonnasta. Kokoelman runot ovat irtonaisia ja täynnä vapautuneen ronskeja kielikuvia, joissa runouden perinteiset kuvat (linnut, pilvet, puut) ovat epätavallisissa yhteyksissä, kuten kuuluisissa säkeissä: ”Linnut karjuvat puissa. Hyvä hyvä, huutavat lapset.”. Teoksesta löytyvät myös Kirstinän ensimmäiset avantgardistiset kokeilut. Teoksen viimeisessä runossa hän hyödyntää aleatorisen musiikin (esim. John Cage) periaatteita sekoittamalla hautajaisiin ja kuolemaan liittyviä sanoja mielivaltaiseksi kokonaisuudeksi. Kokeilevimmissakaan runoissa Kirstinä ei kuitenkaan koskaan sorru helppoon mielettömyyteen, vaan erilaiset lähestymistavat ja tekniikat palvelevat aina runon merkityksen välittymistä. Teoksen vaikuttavimpia runoja onkin ns. luetteloruno erilaisista tavoista kuolla:

Puukotus, kuristus, tappelu kadulla, raitiovaunut,
sininen bussi ajaa yli, saat myrkkyä.
Kannibaali syö, joudut sähkötuoliin syyttömänä.

Olet intialainen leskinainen,
maa sortuu, salama iskee, syöt Hiroshiman kalaa,
talo kaatuu, alkaa sota, polkupyörä kaatuu.

Liukastut, kivitetään, ristiinnaulitaan,
ruoskitaan hengiltä,
juokset pakoon, mutta jalkasi eivät liiku.

Putoat pimeässä hyvin kauan,
kuolet nälkään ja janoon, sinut kaasutetaan,
muutut saippuaksi ja lampunvarjostimiksi.

Äitisi tappaa sinut, ammut kuulan aivoihisi,
auto suistuu sateiselta tieltä,
kurkkusi leikataan, astut miinaan.

Seisot seinää vasten, äkkiä joku heittää jotakin kohti.

Tämä hengästyttävä runo on itse asiassa vaikuttava poliittinen kannanotto, sillä sen viimeisessä säkeessä kylmä luettelomaisuus muuntuu omakohtaiseksi kokemukseksi; yleinen muuttuu siis yhtäkkiä yksityiseksi.

Puhetta

Kirstinän kolmas kokoelma Puhetta ilmestyi nopeasti edellisen jälkeen vuonna 1963. Tässä kokoelmassa arkipuhetta muistuttava kieli ja dadaistiset kokeilut ovat etualalla. Kokoelman tunnetuin runo lienee ”Rector magnificus”, joka on suomalaisen kuvarunon suurimpia klassikoita. Runossa Helsingin yliopiston rehtori Edwin Linkomies käy kauppatorilla ostamassa suuren hauen itselleen. Yliopiston portaat, kellonaika, hauen leuat ja Linkomiehen kroppa on kuvattu sanoista ja lauseista muodostuvina graafisina kuvina. Runossa ”Ote” Kirstinä kokeili ready made -tekniikkaa leikkaamalla Helsingin puhelinluettelosta lyhyen katkelman puhelinnumeroineen. Tavallisten rutiinien ja sattumusten pyhyyttä Kirstinä kuvaa Aki Kaurismäen lakonisuudella arkikielisessä proosarunossa näin:

     Astun kauppaan. Myyjätär katsoo minua, minut, minä
myyjätärtä. Hänellä on toinen silmä ruskea, ja toinen on
myös.
    Sanon: ”Saisko yksi päärynä.” Hän vastaa: ”Meillä
löytyy suuria ja pieniä, kumpaa sais olla?” Sanon: ”Tuo
tuossa.” Ja maksan sanoen: ”Olkaa hyvä”, ja hän sanoo:
”Olkaa hyvä.”
    Niin sitä mennään. Juoksen käytäviä, tulen kotiin.
Otan päärynän povesta kuin piilotetun sydämen.

Luonnollinen tanssi

Vuonna 1965 ilmestynyt Luonnollinen tanssi oli Kirstinän varsinainen läpimurtoteos, joka toi hänet myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Kokoelman materiaali on vaihtelevaa, mukana on perinteisiä runoja, lauluja nuottikuvineen, taulukko joka koostuu yksi- ja kaksitavuisista äänteistä/sanoista, luettelo sanapareista, kuvarunoja, ready made –runo, äännerunoja, proosarunoja ja pitkä resitatiivikokoelma Atomipompotusta. Kokoelman voisi määritellä fragmentaarisuuksista koostuvaksi kollaasiksi, jossa korkea ja matala, ylevä ja alhainen sekä yleinen ja yksityinen ovat rinta rinnan tasapuolisina. Teos on joukkotiedotusvälineiden kyllästämästä kulttuurista kumpuavaa runoutta, jota nykyään kutsuttaisiin postmoderniksi runoudeksi. Aistihavainnot, muistot, unet, mainokset, viihde ja taide sekoittuvat niissä maailmaksi, jossa yksilön on vaikea enää rakentaa eheää identiteettiä:

Kuka kukin on?

Nelijalkainen rakastavainen pari
käveli
tuhatjalkaisessa kansanjoukossa.
Viserryskone viserteli.
Pilvet vaikenivat hienotunteisesti,
bimvalkoiset bamsinisessä.

Vihreä torstai seurasi mustaa perjantaita.
Minä olen runo sinä olet runo, hän on runo.
Kuka minä olen? missä minä olen? kuka kukin on?

Pitkän tähtäyksen LSD-suunitelma

Seuraavan teoksen valmisteluun ehti mennä pari vuotta, mikä johtui pitkälti Kirstinän työkiireistä Yleisradion radioteatterin dramaturgina. Vuonna 1967 ilmestynyt Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma jatkoi siitä mihin edellisessä teoksessa oli jääty. Teos koostui vuosien aikana kertyneistä runofragmenteista, jotka Kirstinä oli järjestänyt kirjastojen UDK-luokituksen mukaisiin luokkiin. Runo, kuten kaikki muukin inhimillinen, ei kuitenkaan tottele mitään luokituksia tai valmiiksi annettuja ajatusmalleja, totuuksia:

Tuuliöinä
86. (=Kirjallisuushistoria)

Talot huojuvat tuuliöinä,
runo toimii hammasrattaana
vallankumouksen koneistossa.

Kokemus on toista kuin tosiasiat.
Sosiologi ei tavoita sitä,
ja historioitsijaa se tuskin kiinnostaa.

Kirstinä näkee Roland Barthesin (Leena Kirstinä tunsi Barthesin ajattelua syvällisesti jo 60-luvulla) tavoin arkisissa käyttöesineissä ja käyttäytymismalleissa myyttisen merkitysten tason:

Mobile
73. (=Kuvanveistotaide)

Vessan pönttö,
monistettu veistos,
valkoinen,
korahteleva mobile,
miljoonia kertoja monistettu,
arkipäivän taideteos,

joka julistaa
ihmisten ruumiillisten tarpeiden
hyväksyntää, maallisesta
huolehdintaa: mukavuutta.
Se on aktivoiva ja tuoksuva,
joutsenkaulainen, vedenhenkinen
veistos.

Kirstinät muuttivat pois Helsingistä toukokuussa 1968 ensin Puutikkalaan ja myöhemmin Tampereelle. Runoilijan ja kirjallisen aktiivin ura jatkui entiseen malliin, mutta Helsingin kauden leikillinen avantgardistisuus oli muuton myötä taaksejäänyttä. Hän ilmiselväsi tunsi itsensä ulkopuoliseksi Helsingin monotonisessa konemaisemassa, joka kuitenkin samalla kiehtoi ja stimuloi häntä. Helsingin runoissa onkin nähtävissä Kirstinän oppi-isän Charles Baudelairen ristiriitaista ja ikävystynyttä asennetta (spleen, ennui) suhteessa modernistuvaan maailmaan:

Baudelaire
69. (=Kauppa, liikenne)

Mitä Baudelaire sanoisi nykyisestä mainonnasta;
saatanallista, niin inhimillistä,
keinotekoisia paratiiseja;
julmuutta ja orjuutta unissakävelijöille,
vulgaaria, inhottavaa ja huumaavaa;
perisynnin ja lankeemuksen kieltä;
perkeleellistä hieroglyfiaa ja huumausainetta.
Mutta ylellisyyden lupaus ja ylistys
saisivat lankeamaan myös hänet,
ah, miten hän kulkisi merkkien metsiköissä,
ikävystyneenä ja nauttien, pilkallisesti
mustiin pukeutuneena, ruokokeppiä heiluttaen,
silmät kuin kaksi kahvipisaraa.

- Jukka Uotila -

Viimeksi päivitetty 1.10.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.10.2011