Kirjasammon haastattelussa: Katja Kallio

Katja Kallio, tuorein romaanisi Säkenöivät hetket poikkeaa aiemmista romaaneistasi sijoittumalla menneeseen aikaan. Kuinka kirjoitusprosessi erosi aiemmista töistäsi? Miksi halusit kirjoittaa menneisyydestä?

Viime vuosien aikana olen vähitellen tullut hyvin akuutisti tietoiseksi menneistä sukupolvista, ihmisistä jotka ovat kulkeneet samoja katuja kuin me, ja kantaneet mukanaan samoja haluja, pelkoja, haaveita ja pettymyksiä. Minua kiinnostaa se, mikä ihmisessä on muuttumatonta ja ikuista, sellaista mikä pysyy vaikka aika muuttuu. Vahva tietoisuus menneistä sukupolvista tuo elämään toisen ulottuvuuden, joka tuntuu oudolla tavalla kasvattavan myös minun (rajallisen) elämäni ulottuvuuksia. Kenties tämän henkilökohtaisen syyn vuoksi omasta ajastani kirjoittaminen ei tällä hetkellä tunnu minusta tyydyttävältä. Toinen syy on se, että halusin tutkia sitä miten henkinen perintö siirtyy suvussa polvelta toiselle, ja sen seuraamiseen tarvitsin usean vuosikymmenen perspektiivin.

Suurin ero kirjoitusprosessissa oli se, että jouduin aluksi rekonstruoimaan osittain kadonneen kaupungin ja yhteisön.  Työtä lisäsi se, että romaanin ensimmäinen osa tapahtuu vuonna 1914 ja kaksi seuraavaa vuosina 1935 ja 1936, ja Hanko ehti muuttua melkoisesti väliin jäävien parinkymmenen vuoden aikana. Luin paljon myös nyt jo edesmenneiden hankolaisten lapsuus- ja nuoruusmuistoja, joita onneksi on tallennettu ja painettu runsaasti. Se on valtava rikkaus, kaupungin henkistä omaisuutta. Säkenöivät hetket kuvaa tavallisten ihmisten elämää, ja siksi oli antoisaa saada kaupungin historiaan aikalaisnäkökulmaa ja ymmärtää sitä kautta myös kaupungin kätkettyä luonnetta. Etsin ja odotin myös varsin kauan ääntä, jolla kirjoittaa menneen ajan ihmisen tunteista, ajatuksista ja tavasta jäsentää maailmaa. Vaikka teos sijoittuu menneisyyteen, se on pikemminkin psykologinen kuin historiallinen romaani.

Aiotko jatkossakin kirjoittaa historiallisia romaaneja?

Luultavasti. Aion kyllä.

Kirjojesi teemat kuvastavat eri tyyleillä mm. ulkopuolisuutta ja ihmissuhteiden ongelmia. Miten ne ovat päätyneet teksteihisi? Mistä ammennat aiheesi?

Kirjailijan syvimmät, pysyvät teemat kumpuavat hänen omasta maailmankokemuksestaan, eivätkä ole alun perin tietoisia.  Aiheen voi valita, mutta teemoja, siten kuin minä ne ymmärrän, ei voi valita. Romaani lähtee usein kasvamaan irrallisesta lauseesta, joka jostain syystä kiehtoo tekijää, tai vaikka eleestä, josta sitten kasvaa hahmo, ei teeman ajatuksesta. Teoksen teemojen analyysin vuoro on paljon myöhemmin. Silloin vasta erottaa, mitä teemoja on käsitellyt, tai tullut käsitelleeksi. Minun kohdallani on käynyt vuosien varrella ilmi, että pysyviä teemojani ovat ulkopuolisuus, yhteyden saamisen vaikeus toiseen ihmiseen, etäisyyden ja läheisyyden ongelma, sekä särkyneet tai särkyvät perheet. Näitä teemoja kaikki romaanini ovat käsitelleet, olipa sitten kyseessä komediallinen esikoisromaanini Kuutamolla, tai lähes viisitoista vuotta myöhemmin kirjoitettu Säkenöivät hetket. Teemojen käsittelytapa ja itse kirjoittaminen ovat toki muuttuneet suuresti. 

Kerro miten kirjasi syntyvät, teetkö taustatyötä, miten kirjoitat – inspiraation vimmassa vai aikataulun mukaan työhuoneella.

Taustatyötä teen sekä kirjastossa että kotona, sen mukaan onko aineisto lainattavaa vai ei. Säkenöivien hetkien taustatyötä tein osin Kansalliskirjastossa, josta löytyi mikrofilmille siirrettynä kahden hankolaisen sanomalehden vuosikerrat yli sadalta vuodelta. Hangon kirjastossa oli erittäin hyvä paikallishistorian osasto. Kirjoitan kotona hiljaisuudessa. Aloitan puoli yhdeksältä aamulla ja jatkan pitkälle iltapäivään. Valmistautuminen seuraavaan työpäivään alkaa jo edellisenä iltana, ja parasta on heti aamulla kirjoittaminen. Tietyin väliajoin, ehkä kolmen kuukauden välein, lähden pois kotoa viikoksi kirjoittamaan. Silloin teen hyvin pitkiä työpäiviä ja saan paljon aikaan.

Olet myös kääntänyt espanjan ja englannin kielestä, kerro hieman mikä käännöstyössä kiehtoo. Onko helppo vai vaikea heittäytyä toisen kirjoittamaan tekstiin?

Suomentaminen oli haaveammattini opiskeluaikoina, ja pidin siitä kovasti. Arvostan suomentajan työtä valtavasti ja koska olen lukenut koko elämäni ulkomaista kirjallisuutta, olen ollut heidän työstään hyvin riippuvainen. Alkuperäiskielillä luen vain englanniksi, italiaksi ja espanjaksi.

Suomentaminen muistuttaa suuresti kirjoittamista, vaikka vapauksia on tietysti paljon vähemmän. Se on vaativaa ja hidasta työtä, mutta hyvin palkitsevaa myös.  Kun suomentaa teosta, tunne siitä että saa osallistua sen tekemiseen on hyvin vahva.

Enää en ole harkinnut suomentamista sivutyönä kuin hetkittäin. Viimeisen suomennokseni tein vuotta ennen esikoisromaaniani, joten voi sanoa että kirjoittaminen on vienyt suomentamisen aseman elämässäni.

Olet toiminut pitkään elokuvakolumnistina, joten elokuva on sinulle tärkeä taidelaji. Kerro miksi ihmisten kannattaisi katsoa enemmän hyviä elokuvia. Mitä mieltä olet kirjoista tehdyistä elokuvista? Onko sinulla suosikkijärjestystä, kumpi kannattaa kokea ensin?

Minusta se versio, jonka kanssa päätyy tekemisiin ensin, jollakin tavoin asemoi vastaanottajan teoksen suhteen.  Näin ensin tv-sovituksen Forsytein tarusta, ja luin John Galsworthyn romaanin vasta sitten, ja minun oli hyvin vaikea hyväksyä romaanin Irene Forsyteä totuttuani ensin näyttelijä Gina McKeen luomaan Ireneen. Myöhemmin koettu versio asettuu sitten ajan mittaan omaan asemaansa lukijan / katsojan mielessä. Uskon, että ihminen vastustaa aina ensin muutosta ja niin ollen myös uutta versiota (ja usein myös mielikirjailijansa uutta romaania), ja hyväksyy sen sitten vähitellen omaan tahtiinsa. Ensin koettu on kuitenkin useimmiten se, johon kaikkea muuta verrataan.

Hyvät elokuva- ja tv-versiot ovat monille lukijoille tärkeitä, sillä niiden kautta voi jatkaa kirjan maailmassa olemista. Filmatisointi on ollut tärkeää myös siksi, että monet jo unohdetut romaanit ja kirjailijat on löydetty sitä kautta uudestaan. Näin on käynyt esimerkiksi George Eliotin romaaneille, ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway sai paljon uusia lukijoita Michael Cunninghamin Tuntien ja sen elokuvaversion myötä.

Itse en ole enää innostunut omien romaanieni käsikirjoittamisesta elokuviksi. Romaanejani kutsutaan joskus  ”elokuvamaisiksi”, mutta elokuvantekijänä olen sitä mieltä, että kyseessä on suurelta osin harhakuva.  Niin sanotussa ”elokuvamaisuudessa” taitaa tosiasiassa olla kyse siitä, mitä ennen sanottiin ”sielujen silmin näkemiseksi”, sanoilla luodusta visuaalisuuden illuusiosta. Elokuvantekijän realistisesta näkökulmasta katsoen visuaalisena pidetty romaani saattaa sisältää kymmenisen, parhaassa tapauksessa parikymmentä melko valmista elokuvakohtausta, sellaista joissa kameralla olisi todella jotakin kuvattavaa. Kahden tunnin elokuvassa on parisataa kohtausta. Siitä voi laskea, että niin sanotun elokuvallisen romaanin saattamisessa kuvattavaan muotoon on melkoinen työ.  Näin on ollut myös minun romaanieni kohdalla. Sooloilua-elokuvan käsikirjoitusta kirjoitin kaksi vuotta. Se oli tarinalle hyvä prosessi, ja nykyään olen sitä mieltä että se löysi oikean muotonsa vasta elokuvassa. Viime aikoina en ole ollut sellaisesta kiinnostunut. Nykyään tarina tuntuu itse säätelevän sen, lähdenkö toteuttamaan sitä sanallisessa vai kuvallisessa muodossa. Toiset tarinat lähtevät rakentumaan alun perin kuvina, toiset sanoina.

-

Haastattelu: Virva Soikkeli 4.4.2013

Kuva: Katja Lösönen