Jarkko Sipilä

- Ok. Mennään, Turunen sanoi.
Turunen veti oven auki. Toinen karhumiehistä siirtyi kärkeen ja astui rappuun. Hän pysähtyi parin askeleen jälkeen ja kuunteli. Portaat nousivat ala-aulasta puoli kerrosta ensimmäiseen asuinkerrokseen. Rappu oli hiljainen ja pimeä.

Kärkimies antoi merkin ja kolmas karhumies otti etupaikan portaiden alapäässä. Hän kantoi isoa suojakilpeä. Se pysäyttäisi käsiaseen ja haulikon osuman. Kilvessä oli pieni panssarilasilla suojattu katseluaukko.

Turunen meni kilpimiehen taakse. Hänellä oli Heckler & Koch MP5 -konepistoolin äänivaimennettu SD-malli. Saksalainen ase oli paitsi erittäin tarkka myös hyvin hiljainen. Kahdella muulla karhumiehellä oli samanlainen ase. Kilpi sitoi kärkimiehen kädet ja hänen aseensa roikkui hihnasta. Turunen ja toinen kärkimies pitivät aseet valmiina. Vyökotelossa karhumiehillä oli vielä Heckler & Kochin Mark 23 - automaattipistoolit.

Toinen koirapartion miehistä meni neljäntenä. Hänellä oli "ovenavaaja" kädessään. Kyse oli puolitoistametrisestä paksusta metalliputkesta, jossa oli käsikahvat. Jos kämpän ovea ei saataisi yleisavaimella auki, muurinmurtaja hajottaisi lukon kuin lukon. Selän puolella roikkui tarranauhahihnalla varustettu pumppuhaulikko. Aseen saisi yhdellä repäisyllä käsiin.

Turunen katsoi ovesta tehtävän offensiivin riittävän. Jos kysymyksessä olisi ollut panttivankitilanne, hän olisi lähettänyt pari miestä katolta köysien varassa iskemään yhtäaikaisesti ikkunoista. Johonkin piti aina vetää raja: ei tässäkään tarvittu panssariautoja rakennuksen kulmille.

Tappokäsky, 2002

Tuntuu, kuin olisi itse mukana poliisioperaatiossa! Niin tarkkaa kuvaus poliisin työskentelytavoista on. Jarkko Sipilä avaakin lukijalle harvinaislaatuisen näkymän rikospoliisin työn arkeen ja todellisuuteen. Vaikka Suomessa rikoskirjallisuudessa onkin vahva miehinen ote ja poliisiromaanit taitavat olla niistä se määrällisesti suurin lajityyppi, ovat Sipilän romaanit kuin esitutkintapäiväkirjoja.  Kirjailijan toimittajatausta on eittämättä vaikuttanut hänen dekkareihinsa. Sipilä on pitkään toiminut rikos- ja oikeustoimittajana Helsingin Sanomissa ja nykyisin MTV3:n uutisissa. Suomessa on muitakin kirjailijoita, jotka ovat toimittajan työn jälkeen tai ohessa kirjoittaneet myös dekkareita, mm. Mauri Sariola, Juha Numminen, Harri Nykänen, Hannes Markkula ja Matti Rönkä.

Sipilän tyyli on pelkistettyä ja toteavaa, ja hän kuvaa rikostutkintaa tarkasti ja asiantuntevasti. Työnsä puolesta Sipilä tuntee hyvin rikostutkinnan uusimmatkin menetelmät ja tuomioistuinkiemurat, hän tietää, miten mediaa käytetään hyväksi rikosten selvittämisessä tai miten Sörkan vankilan eri jengit toimivat. Näin hänen kirjojensa kautta lukijoille avautuu luotettava ja realistinen näkymä poliisin työhön. Sipilä paitsi kuvaa yksityiskohtaisesti rikostutkinnan monia vaiheita, myös tulee samalla välittäneeksi lukijoille poliisin asennemaailmaa sekä yhteiskuntakriittisiä kannanottoja esimerkiksi vankeinhoitolaitoksesta, poliisien määrärahoista ja riittämättömistä resursseista.

Realismi Sipilän romaaneissa on mielenkiintoista, ja on itse asiassa virkistävää lukea jotain tavallista. Minun on vain aina muistutettava itseäni, että olen lukemassa fiktiivistä romaania, en dokumenttia tai raporttia tapahtuneesta. Sipilän dekkareissa ei ole vain yhtä päähenkilöä, vaan niin kuin poliisiromaaneissa yleensä, päähenkilönä on koko tutkijaryhmä - rikoskomisario Kari Takamäen johtama tiimi, jonka jäsenet täydentävät toisiaan. Takamäki itse on hyvin realistinen ja tavanomainen hahmo. Ei siis alkoholisoitunut, eronnut tai vieraissa käyvä korruptoitunut tai muuten kyseenalaisesti toimiva paha poliisi, vaan ihan tavallinen pitkää päivää painava perheellinen mies, joita - mitä todennäköisimmin - suuri osa Suomen poliiseista on. Romaanien myötä myös tiimin jäsenet käyvät tutuiksi ja heidän hahmonsa syvenevät. Sipilä myös kirjoittaa henkilöidensä suihin luontevaa ja mainiota puhekieltä.

Rikolliset Sipilän romaaneissa ovat usein paatuneita rikollisia, mafian kätyreitä, todellisia pahoja poikia. Myös Sipilän alamaailman tuntemus on hyvä. Sisäministeriön virkamies murhataan, eduskunnan pääsihteeri ammutaan teloitustyylillä, rekkoja poltetaan, perheitä tapetaan varoitukseksi, ja nämä ovat usein vain lähtötilanteita. Juonenkäänteitä siis piisaa. Sipilän romaanien rikokset eivät kosketa tavallisten ihmisten arkielämää, kuten vaikkapa Leena Lehtolaisen tai Paul-Erik Haatajan dekkareissa, missä rikos monesti tapahtuu perhepiirissä ja tekijä useimmiten löytyy läheltä. Heillä harvoin kuvioihin liittyy itä-mafiaa, terrorismia tai vakoilua.

Kari Takamäki-romaaneja on ilmestynyt yhteensä seitsemän - uusin, Kylmä jälki, viime kesänä. Näiden dekkarien lisäksi Sipilä on kirjoittanut radio-kuunnelmia ja novelleja. Novellikokoelman Kulmapubin koktaili (1998) tarinat ovat nekin osaltaan koottu tosielämän pirstaleista - osa tarinoista taas lähentelee jopa urbaanien legendojen lajityyppiä.

Pettävää Sipilän kirjoissa on se, että sitä unohtaa helposti lukevansa romaania, toden ja fiktion raja häviää mielestä, kuin myös ajan taju, niin mukaansa tempaavia hänen dekkarinsa ovat.
- Laura Pitkonen -

Viimeksi päivitetty 24.9.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.10.2011