Juuli Niemen haastattelu

Juuli Niemi (s.1981) on uudemman runosukupolven kirjailija, joka on julkaissut kaksi proosarunoteosta Tara (2003) ja Pitkästä ilosta (2005). Proosaruno ja runollinen proosa yhdistyvät hänen teksteissään omaperäiseksi ääneksi.

Niemi on opiskellut aikaisemmin Oriveden opistolla ja opiskelee nyt Helsingin Yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä kirjoittamisen ohessa.  Hän myös haluaisi käydä Skotlannissa vaeltamassa ja pitää museoissa maleksimisesta.

Tara

Juuli Nimen esikoinen Tara on runotarina.
Proosalyriikan kielellä kerrotaan kissasiskojen tarina.
Tara syntyy kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta myöhässä siskostaan tähän maailmaan.
”Ei kaikkia kaksosia tunnista tämän maailman säännöillä.”
Ja koska Tara saapui myöhässä maailmaan, hänellä on tarve kuroa kulunut aika kiinni.
Taralla on aina kiire ja pahoja kasvukipuja.

Tarina kuvaa kahden sisaruksen välistä sidettä ja sitä rakkautta ja vihaa, joka sisarsuhteeseen liittyy.

Kissasiskot kasvavat kohti aikuisuutta yhdessä ja erikseen.

Isosisko juoksee edellä koulusta toiseen, ja Tara rikkoo tämän lempilasipullon kostaakseen.
”Mutta olen minä sinua tietysti vihannut”, Tara sanoo.
Välillä tekstin täyttää kateus ja viha, ristiriita siitä tavoittamattomasta ajasta, joka heidän välillään on.

Toisaalta siskojen suhde on vahvempi kuin mikään muu.
Välillä juodaan kirsikkaviinaa keittiön lattialla, tunnustellaan.
Taralle sisko on välillä vuori, mihin nojata kun lattia tippuu alta.

Välillä Taran kerronnan keskeyttää vanhemman ääni, joka pohtii jälkikasvuaan ulkoapäin.
Taran ensirakkaus, Ruusu kertoo myös oman tarinansa heidän yhteisen kertomuksensa välissä.

Niemen kieli vie mukaansa. Se soljuu lämpimistä teemoista tummiin sävyihin.
Pehmonallen hyväksikäyttö, Ruusun ja Taran haavainen suhde sekä masennuksen varjo polveilevat tekstissä, luoden hahmoista eläviä ja mielenkiintoisia kipukohtineen.

Tara on kertomus siteestä, joka kasvaa kahden siskon välille, sekä kuvaus kirpeästä matkasta aikuisuuden kynnykselle.
Löydetään vähitellen seksuaalisuus, rakastutaan ja masennutaan.
Rakastutaan uudestaan, mutta eri tavalla.
Niemi käsittelee taitavasti ja pelkäämättä näitä teemoja.

"Meillä oli pitkät hiukset ja makasimme rannalla, vaikka oli vielä viileää.
Minä painoin enkelin kuvia tummaan rantasaveen ja sisko hyppi särkältä särkälle.

Tänään meillä on mahdollisuus, hän sanoi, eikä aurinko vielä rikonut kuvitelmaa. (...) "

Pitkästä ilosta

Pitkästä ilosta  kertoo myös proosarunon kielellä kahden nuoren naisen ystävyydestä.
Magda ja Elda ystävystyvät sattumalta. Ei tarvita kuin  "yksi yhteinen lause ja yksi yhteinen ajatus."
Alkaa ystävyys joka on paradoksaalinen.

Edlat ja Magdat ovat erilaisia, mutta tuntuvat täydentävän toisiaan.
Magdat eivät usko lukittuihin oviin ja Edlat taas eivät halua koskea mihinkään, mihin joku on saattanut koskea.
Ystävät elävät toisiaan kohti, samalla kun yrittävät pyrkiä erilleen.
"Minullakin on joku, jota rakastan ja silti toivon kuolevan."

Näiden ristiriitojen sivuun nousee Rouva K, jonka ystävyys Edlan kanssa tuo kiehtovan kolmannen äänen tarinaan.
"/Ennen vanhaan sitä vaan pantiin vanhus nurkaan ja kissa kainaloon/"
Rouva Karhu kävelee omien nuoruusmuistojensa läpi samalla, kun ystävyys Edlan kanssa vahvistuu.

Ystävyyden varjokohdat ja tietynlainen eksyminen sekä etsiminen kulkevat tarinan läpi.
Magda etsii lausetta isomahaisen opettajan kuiskiessa korvaan ja Edla maistaa Magdan pettymyksen muiston tupakasta.
Rakkaus ja sietämätön läheisyys aiheuttavat lopulta isoimman särön.

"Tietä reunustavat takkuisten puiden rivit.
Hän kävelee mutaisen puiston läpi ja itkee ihmisiä, jotka eivät koskaan osaa rakastaa toisiaan yhtä paljon
ja samaan aikaan.(…) "

Juuli Niemi ystävällisesti vastasi muutamaan kysymykseen sähköpostin välityksellä kiireidensä keskeltä.

Esikoiskirjasi Tara on runotarina. Miten hahmotat rajanvedon runon ja proosan välillä? Tarvitseeko sellaista rajaa vetää?

Kun kirjoitin Taraa, en ajatellut, että tämä on nyt runotarinaa. Enemmän olo oli sellainen, että mitä tämä nyt ylipäänsä on jos mitään. Vasta kirjan ilmestyttyä aloin pohtia miten päädyin juuri runotarinan muotoon. Luulen että sattuma ja vahinko ohjasivat siihen. Halusin yrittää kirjoittaa runoja, mutta en täysin päässyt irti luontaisesta halustani kertoa tarinaa. Olin parikymppinen Taraa kirjoittaessani, joka helpotti varmasti siinä, etten kirjoittaessani miettinyt rajanvetoa proosan ja runon välillä. Nyt olisi ehkä vaikeaa kirjoittaa niin huolettomasti.

Onko kirjoitusprosessi enemmän kynän liitelyä paperilla vai raskasta vääntöä? Rutiini vai inspiraatio? Onko sinulla jotain omia kirjoittamisrutiineja?

Ainakin itselläni se riippuu todella paljon siitä, mitä kirjoitan. Runot syntyvät yleensä jonkun tunnelman tai näkemäni sytyttämänä, ilman ennakkosuunnittelua. Sitten myöhemmin toki työstän runoa vielä monet kerrat, ennen kuin se löytää muotonsa. Proosa vaatii niitä kuuluisia istumalihaksia ja itse kirjoitan usein vihkoon monta sivua sekavia merkintöjä ennen kuin avaan tietokoneen ja ryhdyn ihan tosissani kirjoittamaan. En tiedä onko minulla mitään tiettyjä rutiineja. Paha tapa on juuttua kuuntelemaan musiikkia moneksi tunniksi ennen kuin alan kirjoittaa. Mielellään samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan. Tosin kirjoittamisen muututtua ammatiksi tuohon ylellisyyteen tulee sorruttua harvemmin.

Kerrot Omissa sanoissa, että pidät matkustamisesta. Missä ehdottomasti haluaisit vielä käydä?

Tällä hetkellä Skotlanti kiehtoo luontonsa takia. Syntyperäisenä helsinkiläisenä minulla on suuret ja romantisoidut kuvitelmat vaeltamisen ihanuudesta. Pitkään olen myös halunnut käydä New Yorkissa. Siellä olisi niin paljon nähtävää, että ideaalia olisi viipyä kuukausi tai enemmän. Argentiina ja Japani ovat myös korkealla listallani.

Opiskelet kirjallisuustiedettä. Vaikeutuuko oma luomisprosessi, kun täytyy analysoida kirjallisuuden teoksia joskus hyvinkin tarkasti?

En ole ikinä kokenut asiaa niin. Kirjallisuustieteen opiskelu on minulle täysin erillinen asia, on vaikea kuvitella että alkaisin miettiä teorioita kirjoittaessani esimerkiksi runoa tai novellia. Enemmänkin koen, että kirjallisuustieteen opiskelusta on ollut hyötyä kirjoittamisessa. Omalla kohdallani paljon isompi ongelma on se, että opinnot ovat vielä vahvasti kesken. Sama kohtalo tuntuu olevan monella muullakin kirjailijalla. On vaikea asettaa tenttiin lukemista etusijalle, kun kirjoittaa samalla kaunokirjallista tekstiä. Silti en ole vielä luovuttanut, vaan kutsun itseäni yhä uhmakkaasti kirjallisuustieteen opiskelijaksi.

Ehditkö opiskelun ohella lukemaan "vain itsellesi"? Mikä on viimeisin kirja, jonka luit?

Ne pari vuotta, jotka opiskelin lähes täyspäiväisesti, tuntuivat juhlalta juuri lukemisen vuoksi. En ikinä ajatellut, että tämä on vain pakollista tenttiin lukemista, vaan olin innoissani siitä, että tulin lukeneeksi monia klassikoita, jotka muuten olisivat jääneet ehkä hyllyyn. Nykyisin yritän toki lukea paljon, mutta harvoin tunnen lukevani tarpeeksi.

Yritän ottaa lukuvajetta takaisin ulkomaanmatkoilla ja perinteisesti mökillä ollessani. Lohdutan itseäni sillä, että olen vielä nuori, jos saan elää niin saan myös lukea. Viimeksi luin Markus Nummen romaanin Kiinalainen puutarhan. Se oli niin vaikuttava lukukokemus, että sitä sulatellessa menee oma aikansa. Suosittelin heti kirjaa siskolleni ja kumpaankin meihin teki vaikutuksen se tarkkuus jolla tarina oli rakennettu. Sellaisia kirjoja ei kirjoiteta muutamassa vuodessa. Niille täytyy antaa aikaa.

Mitä suunnitelmia on ilmassa? Onko uusi kirja jo tekeillä?

Minulta ilmestyy syksyllä novellikokoelma Tule hyvä, jonka lopputyöt sain juuri valmiiksi. Tällä hetkellä minulla on muutama käsikirjoitusprojekti vireillä ja annan aikaa uusien ideoiden kehittymiselle. Sekä proosaa, että runoa on aluillaan, mutten vielä tiedä kumpi löytää ensimmäisenä tiensä kirjaksi asti. Toivon oppivani antamaan myös itselleni aikaa kirjoittamisen suhteen. Kärsimättömyys ei sovi kirjoitustyöhön.

Onko sinulla jotain erityistä kirjoihin liittyvää muistoa?

Muistan kuinka lapsena tuijotin vanhempieni kirjahyllyä ja yritin kuvitella, mitä kirjat pitävät sisällään. Tunne oli juhlava, kun poimin sieltä luettavaksi ensimmäistä kertaa jonkun aikuisten kirjan. Vieläkin rentoudun kirjahyllyä katselemalla, ikinä ei tiedä mikä kirja seuraavaksi sattuu käteen ja tulee luetuksi.

- Milli Mäntynen -

Viimeksi päivitetty 7.5.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.10.2011