Raili Mikkasen haastattelu

”Niin nuori kuin aikuinenkin tarvitsee tässä kansainvälistyvässä maailmassa henkiseksi turvakseen vahvan oman kulttuuritaustan. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa kulttuurimme näivettämiseen.”

Raili Mikkanen on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 1976 lähtien. Hän on myös käsikirjoittanut televisiolle kuuluisat Histamiinit sekä mm. nuorten elokuvia. Mikkanen on hyvin monipuolinen kirjailija, sillä hän kirjoittaa pienemmistä lapsista yhtä vaivattomasti kuin nuorista ihmisistä. Hän on myös kirjoittanut fantasiaromaaneita sekä lastenrunoja. Tämän lisäksi Mikkanen on kirjoittanut huikaisevan historiallisen nuortenkirjasarjan, johon kirjailijaesittely painottuu.

Miksi juuri historialliset nuortenkirjat? Eikö nykyaika ole tärkeämpää? Mielenkiintoisempaa? Trendikkäämpää?

Nykyisyyttä ei oikein voi arvostaa eikä ymmärtää syvällisesti, ellei ole historiantajua. Ellei tunne omaa historiaansa ja oman maansa kulttuurihistoriaa. Suomea pidetään yhtenä maailman tasa-arvoisimmista maista. Meillä hyvin varhain naiset ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä ja tekemään omaa historiaansa. Helppoa se ei ole ollut mutta siis sitäkin arvostettavampaa. Näiden historiamme suurnaisten nuoruudesta Mikkanen kertoo kirjoissaan. 

Yhteistä lähes kaikille kirjojen henkilöille on se, että he ovat vahvoja, temperamenttisia, ristiriitaisia, persoonallisia ja älykkäitä nuoria naisia. Myös heillä on ollut murrosikäisille tavallisia vaikeuksia - alakulon, huonommuuden ja pettymyksen tunteita. Toisaalta kirjoissa opetetaan huomaamaan omat erikoislahjakkuudet ja hyvät puolet sekä luovuus. Kukaan ei ole toivoton ja surkeimmistakin hetkistä yhtä hyvin kuin huonoimmistakin olosuhteista voi selvitä voittajaksi. Kirjat kannustavat uskomaan haaveisiin ja luottamaan, että ne ehkä joskus toteutuvatkin. Kirjailija kertoo, että romaanit perustuvat todellisuuteen ja lähdetietoihin. Juoni seuraa aina päähenkilön elämän tapahtumia. Kirjat eivät ole fiktiota vaikka ovatkin fiktion muotoon kirjoitettuja. Päähenkilön luonne, persoona ja asioihin suhtautuminen perustuvat kirjeisiin ja aikalaislähteisiin. Niiden avulla kirjailija on saanut henkilönsä eläviksi ja aidoiksi. Historiallinen romaani voi olla oiva apu historian oppimisessa, mutta se tietysti juuri edellyttää, että kirjan tiedot pitävät paikkansa. Näin on Mikkasen kirjoissa. Esitelmäntekijätkin hyötyvät näistä kirjoista, sillä faktatietojen lisäksi romaanista saadaan laajempi ja syvempi kuva sekä päähenkilöstä että aikakaudesta, jota päähenkilö elää. Mikkasen historiallisia kirjoja voivat hyvin lukea nuoret sekä aikuiset, ja tietopuolen lisäksi kirjat ovat viihdyttäviä romaaneita.

Raili Mikkasen historialliseen kirjasarjaan kuuluvat seuraavat teokset:

Teatteriin! Ida Aalbergin nuoruus, 1990
Karhun kumarrus, Miina Sillanpään nuoruus, 1996
Aurora, keisarinnan hovineito, 1997 (Aurora Karamzinin nuoruus)
Aavikoiden seikkailija, tutkimusmatkailija Yrjö Wallin, 2001 (Topelius-palkinto 2001)
Ei ole minulle suvannot! Aino Kallaksen nuoruus, 2002 (Finlandia Junior -palkinto 2002)
Kahdentoista vala, 2003
Myrkkypuun marjat, 2004 (itsenäinen jatko kirjalle Kahdentoista vala)
Runokirje, kertomus Katri Valasta, 2005

Teatteriin! Ida Aalbergin nuoruus

Nuori Ida elää ajassa, jolloin suomen kieli on saamassa jalansijaa, suomalainen kulttuurielämä heräämässä ja suomalainen teatterikin ottamassa ensiaskeleitaan. Tarina alkaa vuodesta 1867 kun 12-vuotias Ida aloittaa opiskelut Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa asustaen Mickwitzin perheessä ja päättyy siihen kun Ida 17-vuotiaana neitokaisena hyväksytään Suomalaisen teatterin harjoittelijanäyttelijäksi vuonna 1874. Tähän aikaan ei ole tavallista, että tytöt käyvät koulua. Se on lähinnä poikien etuoikeus. Idan vanhemmat ovat valistuneita ja kouluttavat lapsiaan, mutta kun rahat loppuvat on Idankin palattava Helsingistä takaisin Janakkalan kotimökkiin pienempiä sisaruksia hoitamaan äidin avuksi. Muutaman vuoden päästä Ida karkaa Hämeenlinnaan Suomalaisen teatterin edustajien puheille. Ja niinhän siinä käy, että Ida hyväksytään ja Suomi saa ensimmäisen oman näyttelijätärdiivansa, joka kerää huomiota ulkomaita myöten ja aikanaan johtaa Suomen Kansallisteatteriakin.

Karhun kumarrus, Miina Sillanpään nuoruus

Kirjassa kuvataan 12-vuotiaan Miinan lähtöä Forssan verkatehtaalle kehräämöön töihin. Siellä ankaran fyysisen työn lisäksi käydään koulua ja vain lauantaisin päästään kotiväkeä tervehtimään. Palkkakin menee kotiväen vaatekankaisiin eikä suinkaan Miinan taskuun. Miinan sairastuminen lopettaa tehdastyön. Pian Miina pääsee sisarensa kautta Porvooseen hyvän perheen kotiapulaiseksi. Miina saa lukea isäntäperheen kirjoja ja muutenkin Miina viihtyy työssään ja perheessä. Kirjat ovat aina olleet Miinalle rakkainta mitä hän tietää ja tulevien kolmen vuoden aikana kypsyykin ajatus lähteä Helsinkiin uuteen työhön ja opiskelemaan. Kirjan lopussa on lyhyt selostus Miinan elämänvaiheista aina kuolemaan saakka. Vuonna 1907 Sillanpää valittiin Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan sosiaalidemokraattiseksi kansanedustajaksi. Miina Sillanpäästä tuli myös Suomen ensimmäinen naisministeri vuonna 1926.

Aurora, keisarinnan hovineito

Nuori kaunotar, kuusitoistavuotias Aurora Stjernvall, odottaa kiihkeästi Helsingin ylhäisön seurapiirielämään astumista ja ensitanssijaisiaan. Eletään vuotta 1824. Helsinki on vielä vaatimaton kasvava kaupunki Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja sitä hallinnoi äkeä ja vihattu kenraalikuvernööri Zakrevski. Kirjan päähenkilön, joka historian kirjoissa tunnetaan nimellä Aurora Karamzin, kautta tutustutaan 1800-luvun alun Suomeen, sen aateliston elämäntyyliin ja seurapiiritapoihin mutta myös poliittiseen kuohuntaan. Aurora on sympaattinen ja älykäs kaunotar, jolta ei ihailijoita puutu. Kirjassa kuvataan Auroran etenemistä Suomen ja Venäjän seurapiireissä, sekä Auroran värikästä perhettä. Elämä on omaisuudesta huolimatta jatkuvasti hiuskarvan varassa sairausepidemioiden vuoksi eikä onnettomuuksiltakaan vältytä. Lopussa kuitenkin kerrotaan vielä Aurora Karamzinin loppuelämän vaiheet. Vanhempana Aurora alkaa havaita maailmaa eri silmin. Hän tekee pitkiä matkoja ja viettää aikaa ulkomailla. Mikään maailman rikkaus ei korvaa rakkautta. Köyhiä, heikompia ja sairaita tulee auttaa. Hänestä tulee suuri hyväntekijä niin Venäjällä kuin Suomessakin.

Runokirje, kertomus Katri Valasta

Tässä kirjassa kirjailija kertoo nuoren ylioppilaan Karin Wadenströmin (Katri Valan) opettajaseminaarivuodesta Heinolassa vuonna 1921 sekä sitä seuraavista kuohunnan vuosista aina vuoteen 1924 asti, jolloin runoilija Katri Valan ensimmäinen runoteos ”Kaukainen puutarha” julkaistaan. Katri Vala oli aikoinaan ihailluin, lupaavin, mystisin ja lahjakkain Tulen kantajien runoilijaryhmästä. Runokirje antaa todella intensiivisen, tarkan ja elävän nuoruuden kuvan uuden runon uranuurtajasta, temperamenttisesta taiteilijasielusta, pasifistista, ja epävarmasta rakkautta kaipaavasta naisesta. Faktatietoa 20-luvun kirjailijoista, kulttuurielämästä ja sen vaikuttajista on runsaasti.

Ei ole minulle suvannot! kuvailee Aino Kallaksen tulisieluista nuoruutta ja ehdottomuutta, mutta samalla se välittää lukijalle Suomen kulttuurihistoriaa ja ajankuvaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kuohuvilta vuosilta. Linkkinä Katri Valan elämään toimii se, että aikoinaan juuri Aino Kallas oli vaikuttamassa siihen, että Katri Valan esikoisteos julkaistiin.

Myrkkypuun marjat ja Kahdentoista vala kertovat 1600-luvun lopun Uudenkaarlepyyn tienoilta parantajanaisesta ja hänen tyttäristään. Turun piispa antaa käskyn, että kaikki taikuus on kitkettävä kansasta ja perhe viedään käräjille. On löydettävä keino pelastaa äiti kuolemantuomiolta. Jatkokirjassa aiheena on parantamisen lisäksi luvaton rakkaus.

Aavikoiden seikkailijassa kuvataan 1800-luvun alussa eläneen suomalaisen tutkimusmatkailijan Yrjö Wallinin ensimmäistä matkaa, jonka aikana hän aloitti aavikoiden kartoittamisen ja arabialaiseen kulttuuriin tutustumisen.

”Hellan ääressä Miina mietiskeli ihmisten erilaisia haaveita. Olgaa, jonka lopullinen sitoutuminen Johannekseen saattoi olla yhden arpalipun ja viulun seurausta. Fiiua, joka vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä Jokioisilla, Alma-rouvaa, joka oli saanut opiskellakin, mutta jonka elämän täyttivät nyt kokonaan mies ja kaksi pientä tyttöä. Ja tietysti Petteriä, joka halusi oppia tekemään kauniita kuvia muuhunkin kuin piianarkun sisäkannelle. Mikä oli hänen unelmansa? Se ei ollut hänelle itselleenkään vielä selvinnyt, mutta jotain hän tiesi kaipaavansa. Eteenpäin elämässä piti päästä.”( Karhun kumarrus)

- Satu Vähämaa -

Viimeksi päivitetty 25.4.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.10.2011