Muutoksen runoilija Saila Susiluoto.

”Missä jokin liikahtaa sinne sydän kääntyy.”

Viisi runokokoelmaa kirjoittaneen Saila Susiluodon tuotanto lukeutuu runoilijapolvensa vaikuttavimpiin. Vuonna 2001 debytoinut Susiluoto sai heti esikoisensa aikoihin tunnustusta merkittävänä uuden polven proosarunoilijana, ja kirja kirjalta hän on vahvistanut lyyristä ja omaäänistä otettaan. Susiluoto kulkee runoissaan kohti tuntematonta, vierasta, ja kirjoittaa matkastaan tinkimättömällä taidolla ja voimakkain kuvin.

Susiluodon tarinallinen, saduista ja legendoista lainaava esikoiskokoelma Siivekkäät ja hännäkkäät (2001) toi tekijälleen Kalevi Jäntin palkinnon. Myyttiset naishahmot sudenmorsiamesta pieneen merenneitoon saavat rinnalleen lähiötodellisuuden ja sen arkisemmat, lihalliset naiset. Kokoelman teemoiksi nousevat rakkaus liikuttavana, muutosta edistävänä voimana sekä ikiaikainen railo miesten ja naisten maailmojen välillä. Susiluoto kuvaa aistillista ja luonnollista naismaailmaa miesten jäsentävän ja älyllisen alueen kääntöpuolena.

Siivekkäät ja hännäkkäät on huumorin keventämä ja fantasia-aineksen sävyttämä kasvutarina, runopuhetta muodonmuutoksista. Kokoelman näkökulma on vuoroin tytön, vuoroin naisen: sisäinen vuoropuhelu lapsen ja aikuisen välillä ei pääty koskaan. ”Tytöillä on lentäväsiipiset kädet, voimistelijan nuolennopea hyppy. Naisilla viisas loitsu, he sanoivat. Surusta painava kolibri, naurusta höyhenkevyt hännäkäs. Jotta hypähtää keveästi, täytyy harjoitella kunnes ei ole tyttö.” Nainen etsii tasapainoa kolibrinkeveän, siivekkään sielun ja maahan sitovan ruumiin välille.

Muutosten kirjat

Susiluodon seuraavat kokoelmat Huoneiden kirja (2003) ja Auringonkierto (2005) liittyvät yhteen paitsi kuvastonsa myös etsimisen teeman kautta. Moniulotteinen ja sokkeloinen Huoneiden kirja rakentuu huone huoneelta kuudessa luvussa tai ”kerroksessa”. Kokoelman jokainen runo on merkitty omalla heksagrammillaan, kuudesta vaakaviivasta muodostuvalla kuviolla. Teosta voi lukea samaan tapaan kuin kiinalaista muutoksen kirjaa, I Chingiä. Runojen vaihtoehtoinen, sattumanvarainen järjestys määräytyy kolikkoa heittämällä.

Huoneiden kirja  avautuu allegoriaksi matkasta omaan sisimpään, jossa kaikki aika - niin mennyt, nykyisyys kuin tuleva - on samanaikaisesti läsnä. Kokoelman kerrokset eivät muodosta hierarkkista, ylöspäin etenevää rakennelmaa, sillä ne sijaitsevat osin toistensa sisällä. Huoneita yhdistää lattioiden läpi nouseva kuumepuu; kuva, joka myyttisyydessään ja orgaanisuudessaan rinnastuu minuuteen tai ihmismuistiin.

Auringonkierto  jatkaa siitä mihin Huoneiden kirja  päättyy. Runojen etsijä, tyttö, astuu sisätiloista ulos elementtien armoille: veden, tulen, maan ja ilman koeteltavaksi. Tytön matkaa ja Susiluodon kokoelmaa sävyttää surun kokemus, joka liittyy yhtä hyvin yksinäisyyteen, rikkinäisyyteen kuin pysyvän identiteetin puutteeseen. Runojen tyttö vaihtaa paikkaansa ja asentoaan niin usein, ettei moniäänisestä kokoelmasta löydy yhtä runominää tai kokijaa. ”Lähden niin monta kertaa etten osaa enää laskea itseäni”, Susiluoto kirjoittaa.

Särkeviä kuvia

Susiluodon neljäs runokokoelma Missä leikki loppuu (2007) on laaja, 130-sivuinen teos, joka ei kärsi runsaudestaan, vaan säilyttää viiltävän intensiteettinsä ja jännitteensä. Kokoelma rakentuu neljästä osasta, jotka muodostavat miltei ehjän kokonaisuuden. Mutta vain melkein, sillä merkittävää kokoelmassa on tarina-aihioiden haparoiva, ennalta määrittämätön liike. Ennennäkemätöntä Susiluotoa ovat teoksen surumieliset piirrokset, jotka rikkovat tekstin ylivaltaa.

Susiluoto yhdistää jälleen myyttisiä, ikiaikaisia aineksia betoninviileään lähiömiljööseen. Missä leikki loppuu tulvii tummaa, pahaenteistä, jopa groteskia kuvastoa. Oksennus, veri, lima, liha ja nahka toistuvat tekstistä toiseen. Toisaalta Susiluodon kieli on vavahduttavan kaunista, viimeiseen asti viritettyä: ”viereinen tyyny on viileä/ kun aamu alkaa/ luistinten karkea ääni/ terien vihlovalo/ luistin piirtää loputonta ympyrää/ meren sileää ja kuollutta selkää vasten/ malvanväristä lunta/ ohuet seinät/ ohuet päivät”.

Kokoelman viimeinen osa, Talviyö, kokoaa lihallisen kuvaston yhteen ja perustelee sen käytön uuden elämän synnyttämisen kautta. Yllättävää, tuoretta ja tervetullutta on, ettei synnyttämisen kivulias prosessi vertaudu ilmiselvästi kirjoittamisen tuskaan. Susiluoto välttääkin helpoimmat metatasolle osoittelut.

Susiluoto on tehnyt runoihinsa ja kokoelmaansa aiempaa enemmän tilaa lukijalle. Esimerkiksi kokoavia teemoja teoksesta ei vaivatta löydy, ja Susiluodon runojen poliittisuuskin on tietoisesti piilossa, odottamassa keksijäänsä. Leikki ei lopu, kun Susiluoto antautuu kysymään, synnyttämään uutta.

Vapaudesta ja rakkaudesta

Susiluodon viidennen runoteoksen pohjateksti on Georges Bizet’n ooppera Carmen (1875). Susiluodon samanniminen kokoelma ei kuitenkaan varsinaisesti kirjoitu oopperan päälle, vaan runojen suhde Bizet’n teokseen on lähinnä viitteellinen. Susiluoto rakentaa Carmeninsa (2010) ekspressionististen tunnelmavälähdysten, ei niinkään tarinallisuuden varaan. Proosarunon taitaja on innostunut kokeilemaan: kokoelman tyylikirjosta löytyy niin mitallisuutta kuin typografista kuvittelua, käännöskonerunoa, kehtolaulua ja flamencoa.

Susiluoto on sijoittanut runo-oopperansa Sevillan sijaan 2000-luvun lähiöostarille, tagien ja mainoslauseiden banaaliin maastoon. Runojen Carmen, ”lempeä kone”, on asuinmiljöönsä tavoin sekoitus luonnollista ja keinotekoista. ”Hänet tehtiin muovinpätkistä, metallinpaloista,/ keinoihosta, implanteista, mikropiireistä./ Sydän pumppasi verta kuten oikea, silmät vettyivät/ tarpeen tullen,” Susiluoto kuvaa.

Onneton rakkaus saa Bizet’n oopperasta lainatut hahmot kärsimään. Mikaela odottaa Josen lasta, mutta mies antautuu vapautta rakastavan Carmenin viekoittelulle. Josen Mikaelalle tarjoama läksy on yhtä aikaa ankara ja armollinen: ”ei kukaan voi antaa toiselle suurempaa oikeutta kuin hänellä itsellään on, ei suurempaa vapautta”. Köydenveto vapauden ja sitoutumisen välillä jatkuu ratkeamatta.

– Niina Holm –

Viimeksi päivitetty 11.10.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 6.10.2011