Joel Haahtela - Kaipuusta, yhä

Kuusi-seitsemänkymmenlukulaisten sukupolvi uskoo sattumaan. Ja nyt tarkoitan niitä, joiden elämänkulkua ei ohjaa minkään sortin johdatus, ei myöskään kohtalo vaan sattuma. Kirjailija Joel Haahtelaa (s. 1972) voisi luonnehtia sattuman kuvaajaksi.

Haahtelan kerronnassa asioiden satunnainen yhteentörmäys ei ole priimusmoottori vaan päinvastoin, sillä kursitaan kertomusta kiinni. Toisaalta yksi ainut perhosen siivenisku voi saada taivaanraapijan sortumaan toisella puolen maapalloa, mutta ainoastaan kun olosuhteet sattuvat olemaan otolliset. Tai jos tuuli tempaisee sateenvarjon ranskalaisnaisen käsistä juuri kun suomalaismies osuu paikalle.

Kirjailijalle satunnaisuus vain ei riitä, sen taakse hän punoo mystisen.

Psykiatri-kirjailija aloitti kirjallisen uransa teoksella Kaksi kertaa kadonnut (1999), joka käsittelee kuolleen miehen mysteeriä. Toinen teos on romaani Naiset katsovat vastavaloon (2000), jonka tapahtumat paikantuvat nuoren pariskunnan häämatkan jälkeiseen aikaan. Vanhassa huvilassa rouva kääntää ranskalaista kirjallisuutta, menestyvä arkkitehtimies taas kunnostaa purjevenettä, ja tapahtumat ovat pieniä, kevyitä ja unenomaisia. Mutta heidän liittoonsa työntyy pian kuitenkin kutsumaton vieras: ulkopuolinen maailma.

Haahtela kuvaa ihmistä, jota ”kalvaa levottomuus ja piinaa ikävä, joka ei löydä kohdettaan”. Kyse on kaipuusta, kuten muissakin hänen teoksissaan. Kirjailija itse sanoo, että hänen teostensa romanttisella pohjavireellä ei tarkoiteta illallista kynttilänvalossa. Kyse on tunteesta tai kaipuusta, vaikeudesta olla tässä hetkessä.

Keskeinen teema Joel Haahtelan teoksissa on vieraantuneisuuden kokemus: teksteissä on paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.

Romaaneissa Perhoskerääjä (2006), Lumipäiväkirjat (2008) ja Katoamispiste (2010) päähenkilö tekee matkan, joka on paitsi konkreettinen myös symbolinen siirtymä. Mies etsii naista, joka edustaa jonkinlaista ideaa, fantasiaa, haavekuvaa. Etsimisessä olennaista ei ole se, mitä etsitään vaan itse työ, joka avautuu paremminkin päähenkilön tai kertojan itsensä hakemiseksi. Sattumalle etsitään sijaista, lohdutusta.

Haahtelan teksti on hienovireistä, tyylittelevää, kuin pitkää proosarunoa. Kuulas sentimentaalisuus on kaunista, estetiikka on jokseenkin 1800-lukulaista. Sillä Haahtela virittää arvoituksellisuutta, asettamiensa dilemmojen lisäksi.

Kirjailija inspiroituu mysteereistä ja kietoo tarinansa taitavasti niiden haikeaan harsoon. Kertojien asettamat arvoitukset eivät nimittäin loppuunsa saakka selviä, vaan ne jatkuvat vielä kirjan luettuaankin. Ja ihan totta, mysteerit eivät ole enää mysteereitä, jos ne tyystin avautuisivat. Tyhjän päälle teokset eivät jätä: niissä itää toivo.

– Miina Leppänen –

Viimeksi päivitetty 4.10.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 6.10.2011