Marikan kirjajuttuja: kolme tietokirjaa luontokappaleiden elämästä

Luontokappaleiden elämää

Oletko koskaan miettinyt, mitä koirasi ajattelee, kun se katselee pää kallellaan touhujasi? Tai mitä miettii talitintti irrottaessaan nokallaan paloja talipallosta ikkunasi takana? Osaako se arvioida tämänvuotisen talipallon makua vai nokkiiko se talia ajattelematta yhtään mitään? Entäpä puut sitten? Ne eivät varmasti tunne tai mieti yhtään mitään, nehän ovat pelkkiä puita! Nämä kolme tietokirjaa luettuasi tiedät vastaukset näihin visaisiin kysymyksiin, etkä enää koskaan katsele koiria, lintuja tai puita samalla tavalla.

Alexandra Horowitz: Koiran silmin : mitä koira näkee, haistaa ja ymmärtää (Gummerus 2011)

Tapasin eräissä juhlissa yli 90-vuotiaan rouvan, joka oli uskomattoman skarppi. Hän kertoi rasvaavansa aivojaan uteliaisuudella, törmäyttämällä itsensä säännönmukaisesti johonkin sellaiseen, mistä hänellä ei ole entuudestaan mitään tietoa tai käsitystä. Hän kävi katsomassa mahdollisimman outoja esityksiä, kolusi pieniä erikoismuseoita, luki tietokirjallisuutta laidasta laitaan ja kertoi ällistyneensä monet kerrat siitä, miten melkein mikä tahansa asia alkaa kiinnostaa, jos joku osaa kertoa siitä hyvin.

Ajattelin rouvan neuvoa aloittaessani Alexandra Horowitzin koirakirjaa, sillä en pidä itseäni koiraihmisenä, koska pelkään koiria. Minulle kävi pienenä kuten monelle muullekin koirakammoiselle: vihainen koira hyökkäsi kimppuuni ja minusta tuli varovainen. Nyt kun olen lukenut Horowitzin kirjan koirien käyttäytymisestä, voin todeta, että rouva oli oikeassa. Tämän kirjan luettuaan myös ei-koiraihminen kiinnostuu koirista.

Alexandra Horowitz on koirien käyttäytymistä tutkiva tiedenainen ja koiraihminen henkeen ja vereen. Hän avaa kirjassaan ymmärrettävästi ja monien esimerkkien avulla koirien sisäistä maailmaa, niiden kykyjä, taipumuksia ja älyä, ja auttaa siten ihmistä näkemään maailman koiran näkövinkkelistä. Näin jokainen koiranomistaja voi oppia tulkitsemaan ja ymmärtämään omaa karvaturriaan paremmin, ja se olisikin tarpeen, sillä Horowitzin mukaan moni koiranomistaja tulkitsee lemmikkinsä viestejä usein väärin.

Horowitz kertoo koirien elämästä tavattoman kiehtovasti ja tarinallisuutta hyödyntäen. Vaikka kirjassa ei ole kuvitusta, on koirien ilmeet ja eleet kuvailtu niin tarkasti, ettei lukijalla ole mitään ongelmia kuvitella niitä valokuvantarkasti mieleensä. Horowitz käyttää kirjassaan esimerkkinä omaa Limppu-koiraansa, kertoilee tämän persoonasta ja koiramaisesta käyttäytymisestä paljon ja kirjan loppupuolella alkaa jo odottaa Limpun ilmestymistä tarinaan. Lopuksi Horowitz antaa koiranomistajille muutaman hyvän ja helpon täsmävinkin, joiden avulla vuorovaikutus oman lemmikin kanssa paranee.

Jennifer Ackerman: Viisaat linnut (Atena 2017)

Senkin pöllöpää! Kananaivo! Pahanilmanlintu! Moni hölmöyteen tai negatiivisuuteen liittyvä sanonta on peräisin lintujen maailmasta. Lintuja on kautta aikojen pidetty melko tyhminä eläiminä, joiden aivot ovat niin pienet, ettei niihin pahemmin älyä mahdu. Jennifer Ackerman kumoaa kirjassaan kaikki väitteet typeristä ja yksinkertaisista linnuista ja osoittaa, että nuo siivekkäät olennot ovat itse asiassa hyvin viisaita.

”Millaista on älykkyys, jonka avulla lintu pystyy ennakoimaan etäältä lähestyvän myrskyn? Tai löytämään tiensä tuhansien kilometrien päähän paikkaan, jossa se ei ole ollut koskaan ennen? Tai jäljittelemään tarkasti satojen muiden lajien monimutkaisia lauluja? Tai kätkemään kymmeniätuhansia siemeniä satojen neliökilometrien alueelle ja muistamaan piilot puolen vuoden päästä?”,  Jennifer Ackerman kysyy ja vastaa, että älykkyyttä paremmin lintuihin voisi liittää sanan nerous, sillä äly on suurelta osin opittua, mutta lintujen kyvyt ja taipumukset taas synnynnäisiä.

Ackermanin mukaan linnut todella ymmärtävät, mitä ne ovat milloinkin tekemässä. Ne osaavat arvioida ympäristön asettamia haasteita ja rajoituksia. Ne ovat jyvällä omista kyvyistään, osaavat ottaa eri tilanteet huomioon ja ratkaista ongelmia joustavasti. Ne osaavat olla innovatiivisia ja keksiä täysin uudenlaisia ratkaisutapoja, jos ne huomaavat, ettei yksikään vanhoista keinoista toimi. Kaiken lisäksi ne osaavat opettaa uudet taidot lajitovereilleen ja näin ne levittävät uudet innovaationsa ympäri maailmaa.

Tunnetun sanonnan mukaan eloon ei jää vahvin laji, ei myöskään älykkäin, vaan se, joka sopeutuu parhaiten muutoksiin. Lintumaailmassa mestarillisimpia sopeutujia ovat varpuset, joiden menestysreseptistä voi ihminenkin ottaa mallia. Siihen tarvitaan: mielenkiintoa uusia asioita kohtaan, ripaus innovatiivisuutta, vähän uskallusta sekä halua hengailla sekalaisissa porukoissa. Ei hullumpi neuvo linnulta.

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä : kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä (Gummerus 2016)

Peter Wohlleben tunnustaa kirjansa alussa, että aloittaessaan työnsä metsänhoitajana hän tiesi puiden arvoituksellisesta elämästä yhtä paljon kuin teurastaja eläinten tunteista. Hän ajatteli, että puut ovat vain puita, passiivisia ja paikallaan pysyviä isoja kasveja, joissa ei ollut mitään sen ihmeellisempää syvyyttä. Mutta sitten hän perehtyi asiaan paremmin, ja nyt, 20 vuotta myöhemmin, hän näkee puut aivan toisin.

Wohlleben väittää, että puut muodostavat yhteisöjä ja auttavat pulaan joutuneita lajitovereitaan. Ne ovat siis ystäviä keskenään. Hän väittää, että puut kommunikoivat toistensa kanssa hajujen avulla ja että niillä on myös makuaisti, koska ne tunnistavat lehtiään nakertavat tuholaiset ja osaavat siten valmistaa karkottavia hajuaineita tilanteen mukaan. Ne naksuttelevat juuriaan toisilleen 220 hertsin taajuudella ja aina kuullessaan naksuttelua kaikkien puiden juuret kääntyvät päistään äänen suuntaan. Ne siis myös kuulevat.

Hän väittää myös, että puut sopivat yhdessä lisääntymisestä ja siksi saman metsän puut kukkivat jonain vuonna runsaasti ja jättävät jonain toisena vuonna kukkimatta kokonaan. Hän esittää, että vanhemmat puut estävät tarkoituksella nuorten puiden intoa kasvaa liian nopeasti, sillä pitkän puuiän salaisuus on hitaassa alkukasvussa. Eikä tässäkään vielä kaikki: Wohllebenin mukaan kovasta janosta kärsivät puut huutavat tuskasta ja niillä on myös muisti.

Kaikki tämä voi kuulostaa liian uskomattomalta ollakseen totta, ja on myönnettävä, että myös minä suhtauduin aluksi Wohllebeniin epäillen. Luulin, että kirjan olisi kirjoittanut metsää mystifioiva hörhö, jonka väitteet ovat tuulesta tempaistuja ja perustuvat hänen omiin metsäfiiliksiinsä. Mutta näin ei ole. Vaikka Wohlleben inhimillistää puut, kertoo niistä kuin ne olisivat kaltaisiamme, hän ei tee niistä henkiolentoja, ei liioittele, vaan pohjaa väitteensä moniin tieteellisiin tutkimuksiin. Siksi on vaikea olla Wohllebenin kanssa eri mieltä.

Marika Helovuo