Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Kaksi rakkautta
Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Romaanien Aili (1897) ja Kaksi rakkautta (1898) naispäähenkilö jättää Helsingin huvit vihkiytyäkseen työhön kansan hyväksi. (Kansallisbiografia)
Kirjallisuudenlaji
Alkukieli
Tekstinäyte
Varsinainen ohjelma oli jo loppunut.
Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti kattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia tanssivia paria.
Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat piirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä vallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut Vitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat naisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas, harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.
— Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista saksankielellä, — me olemme täällä riitaantuneet, minä ja ystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette. Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen? Joku väitti teitä unkarilaiseksikin…
Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen, puoleksi kohtelias.
— Olen liettualainen, sanoi hän. — Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.
— Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.
— Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut oppimaan useita kieliä.
— Ette toki unkaria ja viroa…
— Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.
— Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?
— Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.
— Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne suomea?
— Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa maaseudulla.
— Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin suomea?
Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi ivallinen ilme.
— Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä ehdotustanne, sanoi hän kumartaen, — mutta arvelen sentään, että näin alussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi työkseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten…
— Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?
— Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme kolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia yhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.
— Liettua! huudahti muuan naisista. — Kuinka se kuuluu intresantilta.
Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?
— Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde
Ruotsiin.
— Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?
— Tänään aamulla.
— Ja viivyttekö kauankin?
— Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut…
— Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä teidät usein luonamme…
Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta, vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.
Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä. He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä päättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään kehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava puna, seisahtui hän Dargiksen eteen.
— Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, — saanko esittää teille sisareni, neiti Ekmarkin.
Dargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti kömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen.
— No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen hänen kättään.
Agnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei hän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä.
— Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, — minä en ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin kovasti pyytänyt… Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin näyttää, että…
— Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis vakavasti.
— Niin, katsokaa… katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja ystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin monella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se kuuluu teidän kielellänne…
Hän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin. Äkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli peittänyt hänen kasvonsa.
— Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä vaikeni.
— "Minä rakastan sinua!"
Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti kattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia tanssivia paria.
Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat piirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä vallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut Vitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat naisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas, harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.
— Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista saksankielellä, — me olemme täällä riitaantuneet, minä ja ystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette. Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen? Joku väitti teitä unkarilaiseksikin…
Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen, puoleksi kohtelias.
— Olen liettualainen, sanoi hän. — Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.
— Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.
— Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut oppimaan useita kieliä.
— Ette toki unkaria ja viroa…
— Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.
— Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?
— Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.
— Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne suomea?
— Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa maaseudulla.
— Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin suomea?
Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi ivallinen ilme.
— Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä ehdotustanne, sanoi hän kumartaen, — mutta arvelen sentään, että näin alussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi työkseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten…
— Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?
— Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme kolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia yhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.
— Liettua! huudahti muuan naisista. — Kuinka se kuuluu intresantilta.
Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?
— Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde
Ruotsiin.
— Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?
— Tänään aamulla.
— Ja viivyttekö kauankin?
— Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut…
— Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä teidät usein luonamme…
Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta, vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.
Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä. He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä päättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään kehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava puna, seisahtui hän Dargiksen eteen.
— Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, — saanko esittää teille sisareni, neiti Ekmarkin.
Dargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti kömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen.
— No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen hänen kättään.
Agnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei hän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä.
— Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, — minä en ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin kovasti pyytänyt… Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin näyttää, että…
— Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis vakavasti.
— Niin, katsokaa… katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja ystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin monella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se kuuluu teidän kielellänne…
Hän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin. Äkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli peittänyt hänen kasvonsa.
— Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä vaikeni.
— "Minä rakastan sinua!"
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.