Niemi, Marjo

Kirjoitan liikaa. Se on perua pitkistä vuosista, jotka vietin ilman perhettä. Kirjoitin seuran vuoksi.
Kirjoitin myös haaveeni vuoksi, tullakseni paremmaksi ja ymmärtääkseni edes jotain. Kirjoitan koska rakastan kirjallisuutta. On myös eräs muu syy, eräs raaja.
Kieli on näkemisen tapa. Se on sokean keppi. Toki se on valintaakin, se millä lailla kirjoittaa, mutta ehkä sillä lailla, että oppii pikku hiljaa käyttämään sulavammin ja tarkoituksenmukaisemmin sitä kömpelöä ja kuritonta päästä kasvavaa raajaa. Raaja sommittelee ja arkistoi maailmaa koko ajan ja tämä ei ole tahdonalaista. Sen sijaan kirjoittaminen on, vaikka ei se pakottamalla tapahdu sekään.
Kirjoitan abstrakteista, juuri ja juuri olevista asioista, jotka tuulen kääntyessä voivat kadota olemattomiin kuin kokonainen kulttuuri, jonka hyökyaalto silittää saarelta takaisin alkuveteen. Kirjan kirjoittaminen on luomista ja luopumista. Siinä on kaksi vaihetta, ensimmäinen on luominen, toinen on luomisen lopettaminen. Valmiiksi kirjoittaminen on valintaa, siinä on suljettava avoimet ovet, huudettava lapset nukkumaan, lukittava medaljongit, katkaistava versot ja riivittävä villiviinit talojen seinämiltä kiipeilemästä, imettävä lehtivihreä puista, pinottava halot, kaadettava rännien alta saaveista vesi hiiteen, nostettava ylös juurekset ja kieltäydyttävä istuttamasta uusia, siinä sitten odotellaan talven tuloa ja talvihan tulee kun kirja taitetaan, painetaan ja sitten avataan vielä lämpöisenä. Sen sisältä löytyvät päätökset olen minä yksin tehnyt, kuolettavat iskut ja vallan vyöryt. Kirja on valokuva maailmasta jossa oli, se on kirjailijan sommittelema, rajaama ja kehittämä. Muisto ja todistus jonkin ytimestä, maailman josta on pakko tulla pois siitä kertoakseen. Pitää uskaltaa valita oikea ulostulon hetki ja ottaa se kuva, johon pitää valita toiset ja hylätä loput ikuisesti.

Ihmisissä on yhteistä luopuminen ja epäonnistuminen. Jokainen ihminen tulee menettämään kaiken kuolemassa. Sen jos näkee toisessa, voi nähdä kaiken.

***

Tuleva kirjailija seisoo vasta-asfaltoidulla koulun pihalla, ikäistensä joukossa, muita pidempänä, takatukka tuulessa liehuen. Jotakin odotetaan. Sitten joku sen keksii: -Pelataan hippaa!
Muut juoksevat tomu tossujen alla tutisten rientoon, tuleva kirjailija jää seisomaan, tomu ei tutise hänen jalkojensa alla. Onko tulevalle kirjailijalle ominaislaatuista se sekunti, jonka aikana muut hyppäävät rientoon, mutta tuleva kirjailija jää hetkeksi seisomaan?
Hänen aivonsa tuottavat kysymysten ketjun.
- Mitä hän tarkoitti sillä?
Minkälaista hippaa?
Halusiko hän minutkin mukaan, vaiko vain muut?
Olisiko hänestä kiva jos minä tulisin?
Kuka keksi hipan?
Mikä ihmeen sana hippa muuten on?
Tuleva kirjailija seisoo otsa rutussa sijoillaan, keskellä koulun pihaa kuin ukkosenjohdatin, tuuli saa jatkaa toimiaan takatukassa, jalat kasvaa liian suuriin tossuihin. Sen ohikiitäneen sekunnin (sen joka meni jo, muodostui minuuteiksi, varttitunniksi, tunniksi) jälkeen rientoon syöksy alkaa muodostua sekunti sekunnilta yhä hankalammaksi, kunnes se on mahdotonta. Kellot soivat uuden mahdollisuuden merkiksi. Joukko muodostuu uudelleen tulevan kirjailijan lähimaastoon. Sama odotus, sama vaan uusi hihkaisu, sama pöly, sama. Mutta jotakin siinä ulkopuolella on tehtävä.