Kuivaniemi, Mirja

pysähtyy yksi vierelleni.
Muut varjot vaihtuvat, toisiksi muuttuvat,
yksi on aina lähelläni,
ihmisen varjo, itseni varjo,
aave salatun sisimpäni.

Matkalla runoista proosaan elin sentapaisen elämän, josta Erno Paasilinna sanoi, että sellainen elämä on elettävä kirjailijaksi tullakseen.

80-luvun alusta lähtien olen kirjoittanut lähinnä proosaa. Vain yksi runokokoelma syntyi välissä, ja ilokseni kustantajani suostui sen julkaisemaan.

Olen purkanut kirjoittamalla tunteitani ja kokemuksiani, vaikka en kirjoitakaan omaelämäkerrallisia tarinoita. Mutta muun muassa 10-vuotiaan veljeni kuolemasta pystyin irrottautumaan vasta kirjoittamalla Salaperäiset kirjeet (1991), joka käsittelee hukkumiskuolemaa. Itse olin 12, kun veli hukkui.

En usko liioittelevani, kun sanon, että ilman kirjoittamista olisin jo kuollut. Parhaimpina päivinä rakastan elämää yrittämättäkään kieltää tai kiertää sen kurjuutta ja hurjuutta.

Kirjoittaessani en ajattele lukijoita. En siis kirjoita millekään tietylle lukijakunnalle. Toivon kuitenkin, että tarinani koskettaisivat mahdollisimman monia. Koska kirjoitan ihmissuhteista, lukija ei voi olla peilaamatta kirjan tapahtumiin omia kokemuksiaan, myös pettymyksiään ja vihaansa. Palaute on aina mielenkiintoista.

Kun en vielä edes haaveillut kirjailijan urasta, vaikka kirjoittamista harrastin, lähetimme erään ystäväni vaatimuksesta kirjeet silloin kovasti julkisuudessa olleelle selvänäkijälle Aino Kassiselle. Minä kysyin paitsi mahdollisesta tulevasta veikkausvoitosta myös sitä, kannattaako minun jatkaa kirjoittamista. Kassinen palautti kirjeemme ja oli marginaaliin merkinnyt vastauksensa. Veikkausvoittoa hän ei minulle luvannut, mutta kirjoittamisen jatkamista koskevaan kysymykseeni hän oli vastannut "KANNATTAA".
Sillä tiellä tässä ollaan!

* * *

Motto: Selviän tästäkin, tavalla tai toisella.

- - -


MAKUASIOITA:

Unohtumattomia taide-elämyksiä minulla on niin paljon, että niillä täyttäisi ison rouhetkopan. En edes yritä laatia mitään kymmenen parasta -listaa vaan kerron niistä elämyksistä, jotka tätä kirjoittaessani sen enempiä pohtimatta tulevat mieleeni.

KIRJOISTA:
Olen sikäli poikkeuksellinen naisihminen, että varsinaisiin tyttökirjoihin olen tutustunut vasta aikuisiälläni. Lapsena ja nuorena minua kiehtoivat rankemmat tarinat. Luin Topeliuksen jännittävän Linnaisten kartanon vihreän kamarin lisäksi kaikki käsiini saamani dekkarit. Nykyään tartun dekkariin ani harvoin. Sellaisen kirjoittaminen kyllä kiehtoisi.

Mielikirjoihini kuuluu monia sellaisiakin, joita minua pitemmälle kouluttautuneet ovat lukeneet opiskellessaan.

Ulkomaalaisista kirjailijoista suurimman vaikutuksen ovat tehneet muun muassa Voltaire (Candide), Camus (Sivullinen), Dostojevski, Tolstoi, Hesse, Lorca, Baudelaire (Pahan kukkia; kaunista ja julmaa, korkeaa ja alhaista), Brontë (Humiseva harju)... Viimeisten vuosien löytöjä ovat Bernard Schlink (Lukija) ja Ernesto Sábato (Tunneli).

Kotimaisia: Waltari (Valtakunnan salaisuus), Sillanpää (Nuorena nukkunut), Timo K. Mukka (Kyyhky ja unikko), Aulikki Oksanen (Tykkimiehen syli), Eeva-Liisa Manner...

Luen paljon kotimaista nykykirjallisuutta ja helpompi olisi luetella ne kirjailijat, joiden mistään teoksesta en ole pitänyt kuin ne, joista olen pitänyt. Syksyllä 2003 ilmestynyt Joel Haahtelan Elena vei sydämeni.

MUSIIKISTA:
Klassisessa musiikissa olen melkein kaikkiruokainen. Kun olin lapsi, vanhempani sulkivat radion, kun sieltä alkoi kuulua "viulun vingutusta". Ja kävi niin kuin kiellettyjen asioitten kanssa yleensä käy, nälkä vain kasvoi. Pidän paljon myös jazzista. Elokuvien musiikkiin kiinnitän aina erityistä huomiota. Yksi takavuosien soitetuimmista levyistäni on Yevgeny Dogan musiikki elokuvaan Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Tätä musiikkia on sanottu kauneuden ja surun kehtolauluksi.

KUVATAITEISTA:
Olen melkein myynyt sieluni Marc Chagallille ja hänen ilmassa leijuville ihmisilleen. Olisinpa minäkin niin kevyt! Toinen mielitaiteilijani on Claude Monet. Parastaikaa ihailen seinälläni La Promenadea vuodelta 1875. Siinä kävelee niityllä tuulen tuivertamana valkopukuinen nainen kädessään vihreä päivänvarjo. Ystäväni toi minulle Pariisista Monet-kalenterin.

ELOKUVISTA:
Minulle ehdottomasti rakkain taidemuoto on elokuva. Tapaan sanoa, että Seinäjoella elokuvissa käy nuoriso ja yksi vanhus! Valkokangas on aina valkokangas, vaikka katselen elokuvia televisiostakin. Nuorena käytin rahani mieluummin Bio Duxin (Kristiinankaupungissa) hämärään kuin ravitakseni ruumistani. Ei ihme, että holtittomuuteni seurauksena kiduin ja viruin yhden kauniin kesän sairaalan sängyssä.

Takavuosikymmenien vaikuttavimmat elokuvaelämykset olen kokenut Carlos Sauran seurassa. Korppi sylissä on ykkössuosikkini. Sen musiikki Porque te vas soi usein korvissani. Korpin jälkeen tulevat Tango ja Veren häät. Myös Claude Gorettan Pitsinnyplääjä kuuluu suosikkeihini. Niin kuin Kieslowskin Veronikan kaksoiselämää ja kaikki kolme väriä (Sininen, Valkoinen, Punainen). Tarkovskinkin elokuvat ovat koskettaneet ja monet, monet muut. Tuntuu melkein synniltä mainita vain muutamia nimiä.

Viimeksi riuduin katsellessani Marquerite Durasin India Songia.

Ja mitä tanssiteatteriin tulee, niin haltioiduin 80-luvun loppupuolella Pina Bauschin Wuppertalin ryhmän esityksistä televisiossa. Mitähän heille on tapahtunut?

Ai että kukako fiktiivinen henkilö tahtoisin olla? Hm? Taidan olla itsessäni tarpeeksi fiktiivinen? Jaa no, joku intiaani saattaisin haluta olla vähän aikaa kerrallaan. Vaikkapa Louise Erdrichin Jäljet-romaanin Fleur Pillager; noita, rakastettu, vaimo, äiti ja kostaja.

Mieluisin paikka maailmalla on Irlanti, erityisesti pystysuoraan mereen putoavat Moherin kalliot. Olen hulluna mereen (taivaalta taas pelkään putoavani). Pidän sateesta, ja sitähän Irlannissa piisaa. Nepalissakin voisin vielä käydä, mutta en haluaisi enää lentää sellaisella koneella, josta voi olla melkein varma, että se tipahtaa Himalajalle. Kotimaassa mieluisin paikka on synnyinkotini.

Minua ärsyttävät hyväksikäyttäjät, pahansuovat ja epärehelliset ihmiset sekä itsekkyys ja yleinen välinpitämättömyys heikommassa asemassa olevista. Holtiton suomen kielen käyttö suorastaan raivostuttaa.