Raevaara, Tiina
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
© Toni Härkönen / Like
Elämäkertatietoa
Vanhemmat: arkkitehdit Pasi ja Maija Raevaara (os. Airila)
Toimet: Työskennellyt tutkijana ja opettajana Helsingin yliopistossa sekä vuodesta 2007 alkaen vapaana kirjoittajana. Kaunokirjallisuuden lisäksi kirjoittanut kirja-arvosteluja ja populaaritieteellisiä lehtiartikkeleja.
Toimet: Työskennellyt tutkijana ja opettajana Helsingin yliopistossa sekä vuodesta 2007 alkaen vapaana kirjoittajana. Kaunokirjallisuuden lisäksi kirjoittanut kirja-arvosteluja ja populaaritieteellisiä lehtiartikkeleja.
Opinnot: ylioppilas Keravan lukiosta 1998, filosofian maisteri Helsingin yliopistosta vuonna 2001 (biologian koulutusohjelmasta), filosofian tohtori Helsingin yliopistosta vuonna 2005 (väitöskirja perinnöllisyystieteestä)
Palkinnot: ensimmäinen sija Martti Joenpolven novellikilpailussa vuonna 2006.
Harrastukset: Luonnon, kirjoittamisen, koirien, perheen, elokuvien, hyvän ruuan ja ajoittaisen kuntoilun välillä tasapainoileminen.
Palkinnot: ensimmäinen sija Martti Joenpolven novellikilpailussa vuonna 2006.
Harrastukset: Luonnon, kirjoittamisen, koirien, perheen, elokuvien, hyvän ruuan ja ajoittaisen kuntoilun välillä tasapainoileminen.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Novelleja:
Kalasääsket, antologiassa Novellit 2006 (Gummerus 2006). Novellin käännös "Ospreys" antologiassa New Finnish Fiction (Gummerus 2006).
Mäkinen väki. Julkaistu Usva-verkkolehdessä 4/2006.
Frida. Julkaistu Usva-verkkolehdessä 3/2006.
Maanalainen. Julkaistu Kulttuurivihkojen numerossa 4-5/2007.
Tuhkalintu. Julkaistu Demi-lehdessä 9/2008.
Kalasääsket, antologiassa Novellit 2006 (Gummerus 2006). Novellin käännös "Ospreys" antologiassa New Finnish Fiction (Gummerus 2006).
Mäkinen väki. Julkaistu Usva-verkkolehdessä 4/2006.
Frida. Julkaistu Usva-verkkolehdessä 3/2006.
Maanalainen. Julkaistu Kulttuurivihkojen numerossa 4-5/2007.
Tuhkalintu. Julkaistu Demi-lehdessä 9/2008.
Tekstinäyte
Ensin suosta nousee käsi, sitten hartiat ja sivulle retkahtanut pää, sitten keskiruumis ja lopulta jalat. Hapan vesi on värjännyt ruumiin tasaisen rusehtavaksi ja silmäkuopat ammottavat suurina ja onttoina, mutta muuten se näyttää ehjältä. Luulen, että ruumis on miehen: leveät hartiat täyttävät harmaan maihinnousutakin, reisitaskuhousujen ja flanellipaidan peittämä lantio on leveällä vyöllä vyötetty. Katson kenkiä: toisessa jalassa on vielä kumisaapas tallella, sen koon täytyy olla lähemmäs neljääkymmentäviittä. Toinen saapas on jäänyt jonnekin suon kätköihin.
Pitäisikö minun pelästyä? En tiedä, en tunne mitään. Ruumis tuntuu kuuluvan suolle. Se lojuu edessäni sammalten keskellä, kasvoillaan äänetön huuto, silmät tuijottamassa kuoppina jonnekin menneeseen. Sen rusehtava väri on täsmälleen suon ruskeaa, haju ei erotu suon omasta hajusta.
Jokin muu on pielessä. En tiedä mikä – se ei ole se, että kalasääsket ovat nyt hiljaa ja katselevat puuhiani pesäpuun latvasta eikä se, että ilma on entistä kuumempi ja suon haju tuntuu entistä pistävämmältä. Minä en kuulisi sääksiä, vaikka ne kirkuisivat jalkojeni juuressa enkä huomaisi, vaikka suon pinta alkaisi vähitellen kiehua. Astun hieman taaksepäin ja vedän hyttyshattuani parempaan asentoon.
Minua vaivaa ehkä se, että suosta nousseen ruumiin vaatteet ovat täsmälleen samanlaiset kuin omani, ne, joita käytän aina kalasääskiretkilläni. Vaatteet ovat sinänsä aivan tavallisia retkeilijälle: maihinnousutakkeja ja reisitaskuhousuja voi ostaa mistä tahansa retkeilykaupasta tai armeijan ylijäämävarastosta, pitkiä mustia kumisaappaita käyttää kolme neljännestä suolla liikkujasta, flanellipaidan väristä ei edes saa selvää suoveden käsittelyn jäljiltä.
Silti jokainen yksityiskohta vaatteissa on samanlainen kuin minulla. Pyyhkäisen hikeä otsaltani, en tiedä, ahdistaako minua viimeinkin ilman kuumuus vai pelkästään rintakehää puristava tunne. Kumarrun ruumiin ylle, hämmästyn vieläkin sitä, että mitään pilaantuneen hajua ei tunnu. Vain suon haju, yhtaikaa elävä ja kuollut.
Takin taskusta pursuaa vettä, kun työnnän sinne käteni. Vesi on kylmää, se on vasta noussut suon viileistä sisuksista eikä ole vielä ehtinyt lämmetä. Ensin en tunne taskussa mitään kiinteää, sitten sormeni osuvat johonkin ohueen ja pehmeään. Vedän ulos litimärän paperin, taitellun sanomalehden arkin. ”Keski-Suomeen luvassa ennätysmyrsky”, otsikko lupaa. ”Rajuilman uskotaan kaatavan puita ja katkovan sähköjä.” Yritän saada selvää tummuneen ja repaleisen paperin yläreunasta. Lehti on päivätty tasan kaksi vuotta sitten, viidestoista huhtikuuta.
Taskussa on muutakin: autonavain, aivan samanlainen kuin omani. Nostan katseeni kohti aurinkoa, valo häikäisee silmäni enkä näe hetkeen kuin tummia varjoja ja valkoisia valonläikkiä.
Kalasääski kirkaisee ylhäällä pesäpuussaan, maailma pysähtyy.
Olen tullut nostaneeksi suosta itseni, kaksi vuotta sitten kuolleena.
(Ote novellista Kalasääsket)
Jokin muu on pielessä. En tiedä mikä – se ei ole se, että kalasääsket ovat nyt hiljaa ja katselevat puuhiani pesäpuun latvasta eikä se, että ilma on entistä kuumempi ja suon haju tuntuu entistä pistävämmältä. Minä en kuulisi sääksiä, vaikka ne kirkuisivat jalkojeni juuressa enkä huomaisi, vaikka suon pinta alkaisi vähitellen kiehua. Astun hieman taaksepäin ja vedän hyttyshattuani parempaan asentoon.
Minua vaivaa ehkä se, että suosta nousseen ruumiin vaatteet ovat täsmälleen samanlaiset kuin omani, ne, joita käytän aina kalasääskiretkilläni. Vaatteet ovat sinänsä aivan tavallisia retkeilijälle: maihinnousutakkeja ja reisitaskuhousuja voi ostaa mistä tahansa retkeilykaupasta tai armeijan ylijäämävarastosta, pitkiä mustia kumisaappaita käyttää kolme neljännestä suolla liikkujasta, flanellipaidan väristä ei edes saa selvää suoveden käsittelyn jäljiltä.
Silti jokainen yksityiskohta vaatteissa on samanlainen kuin minulla. Pyyhkäisen hikeä otsaltani, en tiedä, ahdistaako minua viimeinkin ilman kuumuus vai pelkästään rintakehää puristava tunne. Kumarrun ruumiin ylle, hämmästyn vieläkin sitä, että mitään pilaantuneen hajua ei tunnu. Vain suon haju, yhtaikaa elävä ja kuollut.
Takin taskusta pursuaa vettä, kun työnnän sinne käteni. Vesi on kylmää, se on vasta noussut suon viileistä sisuksista eikä ole vielä ehtinyt lämmetä. Ensin en tunne taskussa mitään kiinteää, sitten sormeni osuvat johonkin ohueen ja pehmeään. Vedän ulos litimärän paperin, taitellun sanomalehden arkin. ”Keski-Suomeen luvassa ennätysmyrsky”, otsikko lupaa. ”Rajuilman uskotaan kaatavan puita ja katkovan sähköjä.” Yritän saada selvää tummuneen ja repaleisen paperin yläreunasta. Lehti on päivätty tasan kaksi vuotta sitten, viidestoista huhtikuuta.
Taskussa on muutakin: autonavain, aivan samanlainen kuin omani. Nostan katseeni kohti aurinkoa, valo häikäisee silmäni enkä näe hetkeen kuin tummia varjoja ja valkoisia valonläikkiä.
Kalasääski kirkaisee ylhäällä pesäpuussaan, maailma pysähtyy.
Olen tullut nostaneeksi suosta itseni, kaksi vuotta sitten kuolleena.
(Ote novellista Kalasääsket)