Inkala, Jouni

Olen kotiutunut Helsinkiin, vaikka olenkin kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, pienestä, Armi Kuuselan kuuluisaksi tekemästä Muhoksen kunnasta. Nykyinen rakas kotikaupunkini tuli minulle tutuksi äitini vanhempien asuessa täällä koko lapsuusikäni. Palvoin Helsinkiä jo silloin, sen kolisevia raitiovaunuja, lähikauppojen leivostiskejä, Stockmannin tavarataloa, jonka liukuportaisiin pääsin isoäitini tiukan kädenpuristuksen rakastavassa suojeluksessa. Mieleni kiihottui haistaessani kaduilla autojen pakokaasut ja katsellessani Mechelininkadun ylimmän kerroksen ikkunoista Lauttasaaren valomerenä kimaltelevaa kaupunkia. Ajattelin, että kaupunki jatkuu siellä varmaan loputtomiin. Opiskelemaan tulin myös Helsinkiin, vaikka aloitinkin Oulussa opintoni. Täällä sain heti ensimmäisenä opiskelusyksynä ystäviä, jotka ovat edelleen ystäviäni. Kaunis kiitos siitä heille. Koin monia kiihkeitä toveruuden ja keskinäisen jakamisen riemuja kirjallisuuden ja yhteisen hengen liekin lämmössä. Niitä muistoja monet kadunvarret ja osoitteet täällä kaikuvat. Leppäsuonkatu, Albertinkatu, Arkadiankatu, Isoroba. Täällä olen elänyt myös suurimmat onnentunteeni, rakastumiseni ja ihanan puolisoni löytämisen. Kahdesti olen asunut vuoden päivät Eirassa, meren lohdullisen kuiskeen ja lokkien kimeiden naukaisujen näyttämöllä. Kaksi ja puoli vuotta kului Vallilassa, nostalgisella Rautalammintiellä, missä vanhan kahvitehtaan hajussa ja seitsemäntoista neliön opiskelijakämpässäni kirjoitin esikoisteokseni arat, kuin ensiaskeleitaan ottavat runot. Nykyisin asun puolisoni kanssa Munkkivuoressa, eli maalla, lähellä tummia metsiä ja siellä lymyäviä jäniksiä ja oravia. Kohta kuusi pitkää vuotta bussin kahdeksantoista tyti evä kyyti on tullut minulle tutuksi, samoin kuin reitin jokainen talo ja puu. Rakastan Helsingin kirjastoja, joissa jo opiskeluaikana vietin monta kultaista hetkeä. Rikhardinkadun, Vallilan, Töölön sekä Munkkiniemen hyllymetrit ja lukusalit ovat tulleet yhtä tutuiksi kuin lähikauppa ja posti. Olen ajatellut usein, että jos Dante olisi Jumalaista Komediaansa kirjoittaessaan lisännyt Paratiisiin vielä yhden ylimääräisen piirin, se olisi ollut tällainen: Kirjaston ala-aula ja sieltä heti ylös johtavat portaat. Niiden päässä lainaus -ja palautustiski ja tiskin takana aina ystävällisiä, aina hymyileviä ja valmiina auttamaan olevia kirjastovirkailijoita. Kirjaston muissa huoneissa kilometreittäin hyllyjä, joissa jokaisen lainaksi otetun kirjan tilalle samalla sekunnilla kasvaa toinen, juuri samanlainen kirja. Ehkä jonakin päivänä, tekniikan vielä kehittyessä, niin onkin. Rakastan myös Helsingin siluettia, joka näkyy Töölönlahden Kaupunginpuutarhan puoleisesta päästä. Olivatpa pilvet sitten korkealla tai matalalla piirtyy Tuomiokirkon, Kansallismuseon, Rautatieaseman sekä kaukaisen Johanneksenkirkon rajaama ääriviiva sielua ravistelevaksi näyksi, joka itsessään on runoutta. Sorsat, lokit ja joutsenet uiskentelevat rannan tuntumassa mietiskeleviä kehiään ja katsovat silmiin arvoituksellisesti. Kaislat huojuvat tuulessa kevyesti päätään pudistellen. Ihmiset kävelevät lahden ympäri mutkittelevalla kävelytiellä. Koiriaan ulkoiluttavat isännät ja emännät hillitsevät joskus hartiavoimin lemmikkejään, kun nämä näyttelevät ottavansa mittaa toisistaan. Rakastavaisia kuljeksii ohi huomattavaa kiireettömyyttä osoittaen, käsi kädessä, joskus tuntikausia jollakin penkillä istuen. Kaikki se on kaunista ja suojeluksenalaista, ehkä se on myös pyhää. Kesäisin Suomenlinna tarjoaa linnoituksineen kappaleen toista aikaa ja paikkaa. Retkihuopa, hyvä seura sekä eväät takaavat kevyesti päähän nousevan onnentunteen, jonkin veret seisauttavan näköalan äärellä. Meren kimallellessa Tallinnaan asti valtavana hopeisena siltana ja kohahdellessa kallioita vasten, lähes ymmärrettävää kieltään puhellen. Purjeveneet huojuvat lähellä ja kaukana. Aurinko paukuttaa paksua patarumpuaan jokaiselle ja kaikille. Myös tuomiokirkko rappusineen, tai jokin monista toreista riittää hyvinkin tunnin, kahden mittaiseksi, ilmaiseksi taidenäyttelyksi ja elokuvaksi. Kadut ja ihmiset tekevät lopuistakin näkymistä täydellisiä. Talvella kaupunkimme menee kuin rukkasen tai lapasen sisään. Sinisessä hämärässä katulamput loistavat kuin lämpimät kynttilät. Autot ja bussit ajavat liukkailla kaduilla kuin tunnustellen, tuttavuutta vasta ensimmäistä kertaa tehden. Ihmisiä tulee vastaan ja menee ohi. Joskus joku tuttava tai ystävä pysäyttää askeleet paikoilleen ja päivän ylle lankeaa lämpimästi valaiseva, silti näkymätön spottivalo. Illan tullessa kodeissa syttyvät ikkunoihin valot. Jokaisessa elää joku iloineen ja suruineen, ja ovien takana joku haluaa saada osakseen jotakin tämän kaupunkimme antamasta rakkaudesta. Lumen putoillessa rauhallisina hiutaleina valkoisille kaduille sitä annetaan, niin uskon, meille kaikille.