Inkala, Jouni
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY
Elämäkertatietoa
Jouni Inkala (s. 1966 Kemi) on helsinkiläinen runoilija. Hän on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Inkalan esikoisrunoteos Tässä sen reuna ilmestyi 1992, ja hän sai siitä J. H. Erkon palkinnon. Hänen runojaan on käännetty erilaisiin kirjallisuuslehtiin ja antologioihin yli 15 kielelle, mm. saksaksi, englanniksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, unkariksi, tsekiksi, sloveeniksi, viroksi, puolaksi ja serbiaksi.
Inkala on kirjoittanut tekstejä Nuoreen Voimaan, Kalevaan ja Kotimaahan. Vuonna 2001 Inkala toimitti yhdessä runoilija Juha Siron kanssa Runouden vuosikirja Motmot:in. Lisäksi hän on kääntänyt runoja saksasta ja ranskasta. Inkala on ollut aktiivinen jäsen sananvapautta puolustavassa kansainvälisessä kirjailijaliitossa PEN-klubissa vuodesta 1994, jolloin hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.
Lukukeskus
---
Jouni Inkala syntyi Kemissä. Hän vietti lapsuutensa Pieksämäellä ja Muhoksella, Oulun seudulla. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän opiskeli Limingan taidekoulussa 1985-1986 ja tämän jälkeen filosofiaa ja kirjallisuutta Oulun ja Helsingin yliopistoissa.
Inkala on kirjoittanut myös esseitä ja kolumneja Nuori Voima -kirjallisuuslehteen 1991-1994 sekä sanomalehti Kalevaan 1993-1995 ja Kotimaahan 2003. Vuonna 2001 hän toimitti yhdessä runoilija Juha Siron kanssa Runouden vuosikirja Motmot:in. Vuonna 2006 Inkala osallistui The Golden Boat -käännösateljeehen Slovenian Skocjanissa. Sen lisäksi hän on kääntänyt runoja saksasta ja ranskasta.
Inkalan runoja on käännetty erilaisiin kirjallisuuslehtiin ja antologioihin yli 15 kielelle, mm. saksaksi, englanniksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, unkariksi, tsekiksi, sloveeniksi, viroksi, puolaksi ja serbiaksi.
Inkalalle on myönnetty J. H. Erkon palkinto 1992 parhaasta esikoisteoksesta. Samana vuonna hän sai Kallioniemi-säätiön palkinnon. Vuonna 2005 Inkalalla oli kunnia vastaanottaa Keuruun kaupungin Einari Vuorela -runopalkinto.
(WSOY)
vanhemmat: kirkkoherra Juhani Inkala ja kirjastonhoitaja Inkeri Inkala (o.s. Tuomi)
opinnot: ylioppilas 1985 Muhoksen lukio, opintoja Limingan taidekoulussa 1985-86, filosofian lisensiaatti Helsingin yliopistosta 1991
Palkinnot:
J. H. Erkon palkinto vuonna 1992
Kallioniemi-säätiön kirjallisuusrahaston palkinto 1992
Einari Vuorela -runopalkinto 2005
harrastukset: kristillinen mystiikka, kävelyretket rakastetun kanssa, maantieto, luonto
Inkala on kirjoittanut tekstejä Nuoreen Voimaan, Kalevaan ja Kotimaahan. Vuonna 2001 Inkala toimitti yhdessä runoilija Juha Siron kanssa Runouden vuosikirja Motmot:in. Lisäksi hän on kääntänyt runoja saksasta ja ranskasta. Inkala on ollut aktiivinen jäsen sananvapautta puolustavassa kansainvälisessä kirjailijaliitossa PEN-klubissa vuodesta 1994, jolloin hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.
Lukukeskus
---
Jouni Inkala syntyi Kemissä. Hän vietti lapsuutensa Pieksämäellä ja Muhoksella, Oulun seudulla. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän opiskeli Limingan taidekoulussa 1985-1986 ja tämän jälkeen filosofiaa ja kirjallisuutta Oulun ja Helsingin yliopistoissa.
Inkala on kirjoittanut myös esseitä ja kolumneja Nuori Voima -kirjallisuuslehteen 1991-1994 sekä sanomalehti Kalevaan 1993-1995 ja Kotimaahan 2003. Vuonna 2001 hän toimitti yhdessä runoilija Juha Siron kanssa Runouden vuosikirja Motmot:in. Vuonna 2006 Inkala osallistui The Golden Boat -käännösateljeehen Slovenian Skocjanissa. Sen lisäksi hän on kääntänyt runoja saksasta ja ranskasta.
Inkalan runoja on käännetty erilaisiin kirjallisuuslehtiin ja antologioihin yli 15 kielelle, mm. saksaksi, englanniksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, unkariksi, tsekiksi, sloveeniksi, viroksi, puolaksi ja serbiaksi.
Inkalalle on myönnetty J. H. Erkon palkinto 1992 parhaasta esikoisteoksesta. Samana vuonna hän sai Kallioniemi-säätiön palkinnon. Vuonna 2005 Inkalalla oli kunnia vastaanottaa Keuruun kaupungin Einari Vuorela -runopalkinto.
(WSOY)
vanhemmat: kirkkoherra Juhani Inkala ja kirjastonhoitaja Inkeri Inkala (o.s. Tuomi)
opinnot: ylioppilas 1985 Muhoksen lukio, opintoja Limingan taidekoulussa 1985-86, filosofian lisensiaatti Helsingin yliopistosta 1991
Palkinnot:
J. H. Erkon palkinto vuonna 1992
Kallioniemi-säätiön kirjallisuusrahaston palkinto 1992
Einari Vuorela -runopalkinto 2005
harrastukset: kristillinen mystiikka, kävelyretket rakastetun kanssa, maantieto, luonto
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Artikkeleita ja muita kirjoituksia:
Avaimia lukkoon jota ei ole - elämän absurdiuden ja sen mielettömyyden filosofia. Nuori Voima 1992:1 (Tarkastelee E.M.Cioranin essee - ja aforismituotantoa.)
Mutta suurin kaikista (novelli). Nuori Voima 1991:5
Aikuinen joka kasvoi uudestaan lapseksi. Nuori Voima 1991:4 (tarkastelun kohteena amerikkalainen runoilija E.E.Cummings)
Avaimia lukkoon jota ei ole - elämän absurdiuden ja sen mielettömyyden filosofia. Nuori Voima 1992:1 (Tarkastelee E.M.Cioranin essee - ja aforismituotantoa.)
Mutta suurin kaikista (novelli). Nuori Voima 1991:5
Aikuinen joka kasvoi uudestaan lapseksi. Nuori Voima 1991:4 (tarkastelun kohteena amerikkalainen runoilija E.E.Cummings)
Väärinlukemisen nautintoja eli miten annat kirjan lukea itseäsi. Nuori Voima 1992:1
Runon kieli - runon maailma: Anomalioita, typografioita ja motiiveja E.E.Cummingsin runoissa /Lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto 1993
kirjoituksia Edith Södergranista, Bo Carpelanista ja Väinö Kirstinästä teoksessa Mistä ääni meissä tulee? : runoja ja tulkintoja (toim. Satu Grünthal, Kirsti Mäkinen), WSOY 1994
Kotisatama huhtikuussa, teoksessa Elämän vuodenajat (toim. Osmo Pekonen), Minerva 2005
Lähteille, teoksessa Kirjailijan Raamattu (toim. Torsti Lehtinen), Johnny Kniga 2009
Runojen käännöksiä:
Dichters uit Scandinavië, 25 januari 2001: valikoima runoja kokoelmista "Tässä sen reuna" ja "Autiomaaretki", kääntänyt Anselm Hollo.
Ice-Floe - International Poetry of the Far North. Volume VII / 1 (2006): runo kokoelmasta "Sarveisaikoja", kääntänyt Sarka Hantula.
Runon kieli - runon maailma: Anomalioita, typografioita ja motiiveja E.E.Cummingsin runoissa /Lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto 1993
kirjoituksia Edith Södergranista, Bo Carpelanista ja Väinö Kirstinästä teoksessa Mistä ääni meissä tulee? : runoja ja tulkintoja (toim. Satu Grünthal, Kirsti Mäkinen), WSOY 1994
Kotisatama huhtikuussa, teoksessa Elämän vuodenajat (toim. Osmo Pekonen), Minerva 2005
Lähteille, teoksessa Kirjailijan Raamattu (toim. Torsti Lehtinen), Johnny Kniga 2009
Runojen käännöksiä:
Dichters uit Scandinavië, 25 januari 2001: valikoima runoja kokoelmista "Tässä sen reuna" ja "Autiomaaretki", kääntänyt Anselm Hollo.
Ice-Floe - International Poetry of the Far North. Volume VII / 1 (2006): runo kokoelmasta "Sarveisaikoja", kääntänyt Sarka Hantula.
Tekstinäyte
Jotkut miehet, niin olen lukenut, antavat hiustensa/
ja kynsiensä kasvaa, jonkin jumaluuden/
kunniaksi. Eräs piteli käsivarttaan/
koholla niin kauan, että se jähmettyi/
paikoilleen, kuin vuosisatojen lävitse/
jalustallaan seisovaksi patsaaksi.//
Itselläni on hetkiä, joissa tunnen, miten hiukset/
ja kynsiensä kasvaa, jonkin jumaluuden/
kunniaksi. Eräs piteli käsivarttaan/
koholla niin kauan, että se jähmettyi/
paikoilleen, kuin vuosisatojen lävitse/
jalustallaan seisovaksi patsaaksi.//
Itselläni on hetkiä, joissa tunnen, miten hiukset/
kasvavat sisäänpäin, aivoihin,/
ja kynnet tunkeutuvat hyvää vauhtia,/
suonia pitkin, kohti sydäntä. Mutta tämä/
ei koskaan kestä kauan. Ei kahta,/
kolmea minuuttia pidempään.//
Parta jatkaa jaloittelua leuallani./
Hiukset odottavat turhaan lepoa./
Kynteni muistuttavat kalkkipilkkuineen jokea/
jossa keväisin lipuu jäälautta ohi./
Kuolemani hetkellä, kysykää niiltä, miltä tuntuu olla/
vielä hetken elossa. Miltä tuntuu odottaa/
Lacrima Mortiksen valuessa silmäkulmasta/
viimeistä armoniskua.//
(Kokoelmasta Sarveisaikoja, WSOY 2005)
Minerva
– Iltaäänille -
Kun lapsuudessa lamppu hämärtyi ja alettiin
lukea ääneen, kulki aina ensimmäisenä
sekametsän jalopuissa elävien
pöllöjen luokse, ja astui sisään
niiden lämpimiin koteihin.
Samastui rauhallisesti kääntyilevän
tuuhean pään liikkeisiin, satunnaiseen painon
vaihtamiseen vasemmalta oikealle,
luotti terävän nokan tipauttamiin,
arvoituksiin.
Ei halunnut muualle, lehvästö, aurinko,
kaarille jännittyvät kotkansiivet
ja saraheinät eivät antaneet
hänelle samaa levottomuutta kuin otsasta
etusormina kasvavat höyhensarvet
punaiset silmät, kynsien, kuin ikuisen
sormuksen puristus.
Pääsi lentämään pehmeän selän päällä
sinne, mihin muilla metsän eläimillä
ei ollut lupa saapua. Ja pöllöt veivät
mukanaan, tummiin, avariin syvyyksiin
joista ei hiiskahdeta kenellekään
ja vielä myöhemmin, kun aikaa oli
kulunut jo vuosia, seuraan, joka
aloitti väittelyn, mikä tuskin koskaan
on liian myöhäistä.
(Teoksesta Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä, WSOY 2008)
Seuraava velka
Lokakuun jälkeen kalenterin alareunassa
alkaa tyhjyys. Samantekevää millä
mielialalla se täyttyy. Auringon savuavana
uhriverenä, kuusimetsän yläpuolella usein
joskus talvipäivisin, kun seinäkellon lyönnit
hidastuvat, epäselvästi, oman ratkeavan
arvoituksensa pohjattomuuteen. Tai yhtä
hyvin kuun nostaessa sarvettoman, suuren,
ankaran ja lauluttoman päälakensa saman
kuusimetsikön takaa iltapäivisin, pimeyden
silittäessä sen ja minun päälakea. Kun nyökkäämme
vanhojen viisasten tavoin
aika ajoin yhdessä. Silmien sulkiessa
ja taas avatessa pidättelemänsä
yksinkertaisen ymmärryksen ja rauhan,
sitkeän itsepintaisen ja varman.
Tähtitaivaan hengittämänä, sietämättömien
vuosisatojen kotoisen.
Ison Karhun, Ajokoiran ja Joutsenen hiljaa
eteenpäin tanssiman, meistä piittaamattoman
***
Huoneet muuttuvat nopeasti elottomiksi
kun niissä ei enää asuta, vierailla.
Samoin entisen ystävän kasvot
jotka yllättäen tapaat, ja yrität
ottaa kaikin voimin kiinni kadulla.
Siinä haluaisit ettei lävitsesi kulkisi
enää yhtään kuvaa maailmasta
ei yhtäkään ajatusta tai lausetta
vailla partneria, vailla uskollisinta
vierellä kulkevaa elämänkumppania.
Mutta se on yhtä mahdoton toive
kuin viimeisin kuvittelemasi sana huulillasi
juuri kun et enää haluaisi elää, kuolla
Tahdon, sinä sanoisit silti maailmalle
sillä hetkellä, vielä eläville.
Tahdon, te molemmat sanoisitte.
***
Imitatio Christi
"ja kieli lauloi"
Nämäkö kaksi kaukaista muistoa opettivat sinulle
ehkä eniten, kuin koko Mahabharatan vaikeneva viisaus.
Annoit yhden ihmisen tulla liian lähelle pelkästä sortavasta
säälistä, hyvin, ihmisenä.
Ja menit itse liian lähelle erästä toista
yhtä hirveässä itsesäälissä.
Nämä kaksi kaukaista, mielessäsi jo kohta murtuen
romahtavaa muistoa.
Niiden juurella polvistut yhä, ja pyydät anteeksi
satojen tuhansien kaltaistesi puolesta
näitä ja monia muita virheenä kukkineita,
myöhemmin hedelmänsä raskaana pudottaneita tekojasi.
Yksin satojen tuhansien kaltaistesi joukossa
Liian pyhien isien lääkitsevän myötätunnon
ja päätään pudistelevien katseiden rankaisemana.
***
Pyhien seura
Minun piti ryhtyä kirjoittamaan pitkää
runoa, jossa sisälläsi siintävät
Irlannin merenvihreät niityt ja kunnaat,
Joycen ja Heaneyn astumat, läpikotaisin
tutkimat. Mutta ajatus, että puhelin soisi,
toisi huoneeseen elämään runon
tai että sähkölasku tipahtaisi eteisen
maton raidoille, yhtä monien jalkapohjien
pyyhkimille jäähyväisille - esti sen.
Kaikki musiikkia ja runoutta silti,
siskon odotus. Ikuisin mieleen kaivautunut
ja siellä aaltoileva aihe. Pilvistynyt
taivas raudanharmaana, Ahmatovan
myöhäisten runoelmien kadonneena,
kenenkään muistin tavoittamana säkeistönä
Täynnä elämää, kaikkea tiehensä
kuusimetsän yllä kiidättävää. Brodskyn
kampaamattomien hiusten sekavasti.
Tuuli, ja oksat. Koko arvoitus, joka pysyy
samana, vain hiukan, tuskin lainkaan
paikoissaan muuttumatta.
ja kynnet tunkeutuvat hyvää vauhtia,/
suonia pitkin, kohti sydäntä. Mutta tämä/
ei koskaan kestä kauan. Ei kahta,/
kolmea minuuttia pidempään.//
Parta jatkaa jaloittelua leuallani./
Hiukset odottavat turhaan lepoa./
Kynteni muistuttavat kalkkipilkkuineen jokea/
jossa keväisin lipuu jäälautta ohi./
Kuolemani hetkellä, kysykää niiltä, miltä tuntuu olla/
vielä hetken elossa. Miltä tuntuu odottaa/
Lacrima Mortiksen valuessa silmäkulmasta/
viimeistä armoniskua.//
(Kokoelmasta Sarveisaikoja, WSOY 2005)
Minerva
– Iltaäänille -
Kun lapsuudessa lamppu hämärtyi ja alettiin
lukea ääneen, kulki aina ensimmäisenä
sekametsän jalopuissa elävien
pöllöjen luokse, ja astui sisään
niiden lämpimiin koteihin.
Samastui rauhallisesti kääntyilevän
tuuhean pään liikkeisiin, satunnaiseen painon
vaihtamiseen vasemmalta oikealle,
luotti terävän nokan tipauttamiin,
arvoituksiin.
Ei halunnut muualle, lehvästö, aurinko,
kaarille jännittyvät kotkansiivet
ja saraheinät eivät antaneet
hänelle samaa levottomuutta kuin otsasta
etusormina kasvavat höyhensarvet
punaiset silmät, kynsien, kuin ikuisen
sormuksen puristus.
Pääsi lentämään pehmeän selän päällä
sinne, mihin muilla metsän eläimillä
ei ollut lupa saapua. Ja pöllöt veivät
mukanaan, tummiin, avariin syvyyksiin
joista ei hiiskahdeta kenellekään
ja vielä myöhemmin, kun aikaa oli
kulunut jo vuosia, seuraan, joka
aloitti väittelyn, mikä tuskin koskaan
on liian myöhäistä.
(Teoksesta Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä, WSOY 2008)
Seuraava velka
Lokakuun jälkeen kalenterin alareunassa
alkaa tyhjyys. Samantekevää millä
mielialalla se täyttyy. Auringon savuavana
uhriverenä, kuusimetsän yläpuolella usein
joskus talvipäivisin, kun seinäkellon lyönnit
hidastuvat, epäselvästi, oman ratkeavan
arvoituksensa pohjattomuuteen. Tai yhtä
hyvin kuun nostaessa sarvettoman, suuren,
ankaran ja lauluttoman päälakensa saman
kuusimetsikön takaa iltapäivisin, pimeyden
silittäessä sen ja minun päälakea. Kun nyökkäämme
vanhojen viisasten tavoin
aika ajoin yhdessä. Silmien sulkiessa
ja taas avatessa pidättelemänsä
yksinkertaisen ymmärryksen ja rauhan,
sitkeän itsepintaisen ja varman.
Tähtitaivaan hengittämänä, sietämättömien
vuosisatojen kotoisen.
Ison Karhun, Ajokoiran ja Joutsenen hiljaa
eteenpäin tanssiman, meistä piittaamattoman
***
Huoneet muuttuvat nopeasti elottomiksi
kun niissä ei enää asuta, vierailla.
Samoin entisen ystävän kasvot
jotka yllättäen tapaat, ja yrität
ottaa kaikin voimin kiinni kadulla.
Siinä haluaisit ettei lävitsesi kulkisi
enää yhtään kuvaa maailmasta
ei yhtäkään ajatusta tai lausetta
vailla partneria, vailla uskollisinta
vierellä kulkevaa elämänkumppania.
Mutta se on yhtä mahdoton toive
kuin viimeisin kuvittelemasi sana huulillasi
juuri kun et enää haluaisi elää, kuolla
Tahdon, sinä sanoisit silti maailmalle
sillä hetkellä, vielä eläville.
Tahdon, te molemmat sanoisitte.
***
Imitatio Christi
"ja kieli lauloi"
Nämäkö kaksi kaukaista muistoa opettivat sinulle
ehkä eniten, kuin koko Mahabharatan vaikeneva viisaus.
Annoit yhden ihmisen tulla liian lähelle pelkästä sortavasta
säälistä, hyvin, ihmisenä.
Ja menit itse liian lähelle erästä toista
yhtä hirveässä itsesäälissä.
Nämä kaksi kaukaista, mielessäsi jo kohta murtuen
romahtavaa muistoa.
Niiden juurella polvistut yhä, ja pyydät anteeksi
satojen tuhansien kaltaistesi puolesta
näitä ja monia muita virheenä kukkineita,
myöhemmin hedelmänsä raskaana pudottaneita tekojasi.
Yksin satojen tuhansien kaltaistesi joukossa
Liian pyhien isien lääkitsevän myötätunnon
ja päätään pudistelevien katseiden rankaisemana.
***
Pyhien seura
Minun piti ryhtyä kirjoittamaan pitkää
runoa, jossa sisälläsi siintävät
Irlannin merenvihreät niityt ja kunnaat,
Joycen ja Heaneyn astumat, läpikotaisin
tutkimat. Mutta ajatus, että puhelin soisi,
toisi huoneeseen elämään runon
tai että sähkölasku tipahtaisi eteisen
maton raidoille, yhtä monien jalkapohjien
pyyhkimille jäähyväisille - esti sen.
Kaikki musiikkia ja runoutta silti,
siskon odotus. Ikuisin mieleen kaivautunut
ja siellä aaltoileva aihe. Pilvistynyt
taivas raudanharmaana, Ahmatovan
myöhäisten runoelmien kadonneena,
kenenkään muistin tavoittamana säkeistönä
Täynnä elämää, kaikkea tiehensä
kuusimetsän yllä kiidättävää. Brodskyn
kampaamattomien hiusten sekavasti.
Tuuli, ja oksat. Koko arvoitus, joka pysyy
samana, vain hiukan, tuskin lainkaan
paikoissaan muuttumatta.