Inkala, Jouni

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Ammatti

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

kokoomateokset

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Muut teokset (kääntäjänä)

Tyyppi

fyysinen teos

Kirjailijan omat sanat

Olen kotiutunut Helsinkiin, vaikka olenkin kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, pienestä, Armi Kuuselan kuuluisaksi tekemästä Muhoksen kunnasta. Nykyinen rakas kotikaupunkini tuli minulle tutuksi äitini vanhempien asuessa täällä koko lapsuusikäni. Palvoin Helsinkiä jo silloin, sen kolisevia raitiovaunuja, lähikauppojen leivostiskejä, Stockmannin tavarataloa, jonka liukuportaisiin pääsin isoäitini tiukan kädenpuristuksen rakastavassa suojeluksessa. Mieleni kiihottui haistaessani kaduilla autojen pakokaasut ja katsellessani Mechelininkadun ylimmän kerroksen ikkunoista Lauttasaaren valomerenä kimaltelevaa kaupunkia. Ajattelin, että kaupunki jatkuu siellä varmaan loputtomiin. Opiskelemaan tulin myös Helsinkiin, vaikka aloitinkin Oulussa opintoni. Täällä sain heti ensimmäisenä opiskelusyksynä ystäviä, jotka ovat edelleen ystäviäni. Kaunis kiitos siitä heille. Koin monia kiihkeitä toveruuden ja keskinäisen jakamisen riemuja kirjallisuuden ja yhteisen hengen liekin lämmössä. Niitä muistoja monet kadunvarret ja osoitteet täällä kaikuvat. Leppäsuonkatu, Albertinkatu, Arkadiankatu, Isoroba. Täällä olen elänyt myös suurimmat onnentunteeni, rakastumiseni ja ihanan puolisoni löytämisen. Kahdesti olen asunut vuoden päivät Eirassa, meren lohdullisen kuiskeen ja lokkien kimeiden naukaisujen näyttämöllä. Kaksi ja puoli vuotta kului Vallilassa, nostalgisella Rautalammintiellä, missä vanhan kahvitehtaan hajussa ja seitsemäntoista neliön opiskelijakämpässäni kirjoitin esikoisteokseni arat, kuin ensiaskeleitaan ottavat runot. Nykyisin asun puolisoni kanssa Munkkivuoressa, eli maalla, lähellä tummia metsiä ja siellä lymyäviä jäniksiä ja oravia. Kohta kuusi pitkää vuotta bussin kahdeksantoista tyti evä kyyti on tullut minulle tutuksi, samoin kuin reitin jokainen talo ja puu. Rakastan Helsingin kirjastoja, joissa jo opiskeluaikana vietin monta kultaista hetkeä. Rikhardinkadun, Vallilan, Töölön sekä Munkkiniemen hyllymetrit ja lukusalit ovat tulleet yhtä tutuiksi kuin lähikauppa ja posti. Olen ajatellut usein, että jos Dante olisi Jumalaista Komediaansa kirjoittaessaan lisännyt Paratiisiin vielä yhden ylimääräisen piirin, se olisi ollut tällainen: Kirjaston ala-aula ja sieltä heti ylös johtavat portaat. Niiden päässä lainaus -ja palautustiski ja tiskin takana aina ystävällisiä, aina hymyileviä ja valmiina auttamaan olevia kirjastovirkailijoita. Kirjaston muissa huoneissa kilometreittäin hyllyjä, joissa jokaisen lainaksi otetun kirjan tilalle samalla sekunnilla kasvaa toinen, juuri samanlainen kirja. Ehkä jonakin päivänä, tekniikan vielä kehittyessä, niin onkin. Rakastan myös Helsingin siluettia, joka näkyy Töölönlahden Kaupunginpuutarhan puoleisesta päästä. Olivatpa pilvet sitten korkealla tai matalalla piirtyy Tuomiokirkon, Kansallismuseon, Rautatieaseman sekä kaukaisen Johanneksenkirkon rajaama ääriviiva sielua ravistelevaksi näyksi, joka itsessään on runoutta. Sorsat, lokit ja joutsenet uiskentelevat rannan tuntumassa mietiskeleviä kehiään ja katsovat silmiin arvoituksellisesti. Kaislat huojuvat tuulessa kevyesti päätään pudistellen. Ihmiset kävelevät lahden ympäri mutkittelevalla kävelytiellä. Koiriaan ulkoiluttavat isännät ja emännät hillitsevät joskus hartiavoimin lemmikkejään, kun nämä näyttelevät ottavansa mittaa toisistaan. Rakastavaisia kuljeksii ohi huomattavaa kiireettömyyttä osoittaen, käsi kädessä, joskus tuntikausia jollakin penkillä istuen. Kaikki se on kaunista ja suojeluksenalaista, ehkä se on myös pyhää. Kesäisin Suomenlinna tarjoaa linnoituksineen kappaleen toista aikaa ja paikkaa. Retkihuopa, hyvä seura sekä eväät takaavat kevyesti päähän nousevan onnentunteen, jonkin veret seisauttavan näköalan äärellä. Meren kimallellessa Tallinnaan asti valtavana hopeisena siltana ja kohahdellessa kallioita vasten, lähes ymmärrettävää kieltään puhellen. Purjeveneet huojuvat lähellä ja kaukana. Aurinko paukuttaa paksua patarumpuaan jokaiselle ja kaikille. Myös tuomiokirkko rappusineen, tai jokin monista toreista riittää hyvinkin tunnin, kahden mittaiseksi, ilmaiseksi taidenäyttelyksi ja elokuvaksi. Kadut ja ihmiset tekevät lopuistakin näkymistä täydellisiä. Talvella kaupunkimme menee kuin rukkasen tai lapasen sisään. Sinisessä hämärässä katulamput loistavat kuin lämpimät kynttilät. Autot ja bussit ajavat liukkailla kaduilla kuin tunnustellen, tuttavuutta vasta ensimmäistä kertaa tehden. Ihmisiä tulee vastaan ja menee ohi. Joskus joku tuttava tai ystävä pysäyttää askeleet paikoilleen ja päivän ylle lankeaa lämpimästi valaiseva, silti näkymätön spottivalo. Illan tullessa kodeissa syttyvät ikkunoihin valot. Jokaisessa elää joku iloineen ja suruineen, ja ovien takana joku haluaa saada osakseen jotakin tämän kaupunkimme antamasta rakkaudesta. Lumen putoillessa rauhallisina hiutaleina valkoisille kaduille sitä annetaan, niin uskon, meille kaikille.

MAKUASIOITA:
KIRJOJEN KIRJA

Danten Jumalainen näytelmä on se kirja joka vaikutti minuun eniten lapsuudessa. Isäni työhuoneessa oli massiivinen kirjahylly, jonka alle ajauduin eräässä vaiheessa elämääni nukkumaan. Isoveljeni elämäntyyli näet oli sen verran erilainen kuin omani, ja siksi lähdin vapaaehtoisesti yhteisestä huoneestamme pakolaisuuteen kirjahyllyn taivaankannen alle. Danten kirja oli aivan viattomasti ihan lähellä nukkuvaa päätäni, ja jonakin päivänä kun minua vaivasi jokin tyypillinen sunnuntai-iltapäivän tekemättömyys, joutui kirja käsiini. Sen jälkeen en kai ole ollut entiseni, tai ainakaan se viaton lapsi joka Dantea ennen luuli että kaikki ihmiset ovat hyviä, ja maailma pelkästään viattomuuden juhlaa. Menin kuuliaisesti Helvettiin Danten ja Vergiliuksen johdattamana ja sain sisälleni sellaisen näkyjen myrskyn että sanat eivät riitä sitä tässä kertomaan. Riittää kun mainitsen vain, että myöhemmin kun tentin yliopistossa kirjallisuudenhistorian, sain täyden kolmosen pisteen vastauksen kuvailemalla helvetin erään piirin hyytävyyttä niin vakuuttavasti että itsekin voin melkein kiihtymykseltäni pahoin...
Mitä omaan pelastumiseeni tuli, ajattelin lapsena vavisten, että jos en pääsekään Taivaaseen, toivoin ainakin pelastuvani siihen Helvetin ja Paratiisin väliseen, unenomaiseen välitilaan, missä kastamattomat, kuuluisat runoilijat, filosofit ja tiedemiehet viettivät tuonpuoleisen jälkeistä elämäänsä. Ilman varsinaista kärsimystä, mutta alati ikuisessa melankolisessa ikävän, kaipauksen ja haikeuden maisemassa. Tuo samainen tunne nimittäin oli vallannut minut jo silloin, ja uljaasti olin sen mukaisesti jo alistunut kuvitelmaan että tuleva kohtaloni olisi tämän puoleisten päivieni peilikuvamainen jälkikaiku... Olin alistunut, ja silti olin pahoillani aidosti, kun helvetin ensimmäisessä piirissä olin Danten ja Vergiliuksen suojelevassa seurassa ja jouduin todistamaan, että rakastuneet, kielletysti sellaiset olivat siellä. Pala nousi useamman kerran kurkussani kun ajattelin, että rakkaudesta , kauneimmasta mitä on, joitakin noin rangaistiin. ja sama säälin tunne valtasi mukaansa myöhemminkin, helvetin muissa, tulen ja ikuisen jään pimentämissä piireissä. Näin Jumalainen näytelmä piteli minua kädestä kuin Vergilius Dantea ja tuli mukaan myös ensimmäiseen runokokoelmaani, ja sen Hietaniemen hautausmaan säkeisiin. ja koska tämä rakas, kallis kirjani ei vieläkään ole päästänyt kättäni omastani, voi liioittelematta sanoa, että Jumalainen näytelmä on sekä synnyttänyt että kasvattanut minut, vanhempieni ja sisarusteni rakastavalla avustuksella.
Ja kuka tietää, ehkä silloin kun aika jättää minut eräänä päivänä, seisoo Dante minua silmät vakavina, ja silti ilosta tuikkien Taivaan portilla vastassa. Muista rakastamistani runoilijoista puhumattakaan... ja voi sitä iloa!

Elämäkertatietoa

Jouni Inkala (s. 1966 Kemi) on helsinkiläinen runoilija. Hän on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Inkalan esikoisrunoteos Tässä sen reuna ilmestyi 1992, ja hän sai siitä J. H. Erkon palkinnon. Hänen runojaan on käännetty erilaisiin kirjallisuuslehtiin ja antologioihin yli 15 kielelle, mm. saksaksi, englanniksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, unkariksi, tsekiksi, sloveeniksi, viroksi, puolaksi ja serbiaksi.

Inkala on kirjoittanut tekstejä Nuoreen Voimaan, Kalevaan ja Kotimaahan. Vuonna 2001 Inkala toimitti yhdessä runoilija Juha Siron kanssa Runouden vuosikirja Motmot:in. Lisäksi hän on kääntänyt runoja saksasta ja ranskasta. Inkala on ollut aktiivinen jäsen sananvapautta puolustavassa kansainvälisessä kirjailijaliitossa PEN-klubissa vuodesta 1994, jolloin hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.

Lukukeskus

---


Jouni Inkala syntyi Kemissä. Hän vietti lapsuutensa Pieksämäellä ja Muhoksella, Oulun seudulla. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän opiskeli Limingan taidekoulussa 1985-1986 ja tämän jälkeen filosofiaa ja kirjallisuutta Oulun ja Helsingin yliopistoissa.

Inkala on kirjoittanut myös esseitä ja kolumneja Nuori Voima -kirjallisuuslehteen 1991-1994 sekä sanomalehti Kalevaan 1993-1995 ja Kotimaahan 2003. Vuonna 2001 hän toimitti yhdessä runoilija Juha Siron kanssa Runouden vuosikirja Motmot:in. Vuonna 2006 Inkala osallistui The Golden Boat -käännösateljeehen Slovenian Skocjanissa. Sen lisäksi hän on kääntänyt runoja saksasta ja ranskasta.

Inkalan runoja on käännetty erilaisiin kirjallisuuslehtiin ja antologioihin yli 15 kielelle, mm. saksaksi, englanniksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, unkariksi, tsekiksi, sloveeniksi, viroksi, puolaksi ja serbiaksi.

Inkalalle on myönnetty J. H. Erkon palkinto 1992 parhaasta esikoisteoksesta. Samana vuonna hän sai Kallioniemi-säätiön palkinnon. Vuonna 2005 Inkalalla oli kunnia vastaanottaa Keuruun kaupungin Einari Vuorela -runopalkinto.

(WSOY)

vanhemmat: kirkkoherra Juhani Inkala ja kirjastonhoitaja Inkeri Inkala (o.s. Tuomi)

opinnot: ylioppilas 1985 Muhoksen lukio, opintoja Limingan taidekoulussa 1985-86, filosofian lisensiaatti Helsingin yliopistosta 1991


Palkinnot:
J. H. Erkon palkinto vuonna 1992
Kallioniemi-säätiön kirjallisuusrahaston palkinto 1992
Einari Vuorela -runopalkinto 2005


harrastukset: kristillinen mystiikka, kävelyretket rakastetun kanssa, maantieto, luonto

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Artikkeleita ja muita kirjoituksia:

Avaimia lukkoon jota ei ole - elämän absurdiuden ja sen mielettömyyden filosofia. Nuori Voima 1992:1 (Tarkastelee E.M.Cioranin essee - ja aforismituotantoa.)
Mutta suurin kaikista (novelli). Nuori Voima 1991:5
Aikuinen joka kasvoi uudestaan lapseksi. Nuori Voima 1991:4 (tarkastelun kohteena amerikkalainen runoilija E.E.Cummings)
Väärinlukemisen nautintoja eli miten annat kirjan lukea itseäsi. Nuori Voima 1992:1
Runon kieli - runon maailma: Anomalioita, typografioita ja motiiveja E.E.Cummingsin runoissa /Lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto 1993
kirjoituksia Edith Södergranista, Bo Carpelanista ja Väinö Kirstinästä teoksessa Mistä ääni meissä tulee? : runoja ja tulkintoja (toim. Satu Grünthal, Kirsti Mäkinen), WSOY 1994
Kotisatama huhtikuussa, teoksessa Elämän vuodenajat (toim. Osmo Pekonen), Minerva 2005
Lähteille, teoksessa Kirjailijan Raamattu (toim. Torsti Lehtinen), Johnny Kniga 2009

Runojen käännöksiä:

Dichters uit Scandinavië, 25 januari 2001: valikoima runoja kokoelmista "Tässä sen reuna" ja "Autiomaaretki", kääntänyt Anselm Hollo.

Ice-Floe - International Poetry of the Far North. Volume VII / 1 (2006): runo kokoelmasta "Sarveisaikoja", kääntänyt Sarka Hantula.

Tekstinäyte

Jotkut miehet, niin olen lukenut, antavat hiustensa/
ja kynsiensä kasvaa, jonkin jumaluuden/
kunniaksi. Eräs piteli käsivarttaan/
koholla niin kauan, että se jähmettyi/
paikoilleen, kuin vuosisatojen lävitse/
jalustallaan seisovaksi patsaaksi.//

Itselläni on hetkiä, joissa tunnen, miten hiukset/
kasvavat sisäänpäin, aivoihin,/
ja kynnet tunkeutuvat hyvää vauhtia,/
suonia pitkin, kohti sydäntä. Mutta tämä/
ei koskaan kestä kauan. Ei kahta,/
kolmea minuuttia pidempään.//

Parta jatkaa jaloittelua leuallani./
Hiukset odottavat turhaan lepoa./
Kynteni muistuttavat kalkkipilkkuineen jokea/
jossa keväisin lipuu jäälautta ohi./
Kuolemani hetkellä, kysykää niiltä, miltä tuntuu olla/
vielä hetken elossa. Miltä tuntuu odottaa/
Lacrima Mortiksen valuessa silmäkulmasta/
viimeistä armoniskua.//

(Kokoelmasta Sarveisaikoja, WSOY 2005)
Minerva

– Iltaäänille -

Kun lapsuudessa lamppu hämärtyi ja alettiin
lukea ääneen, kulki aina ensimmäisenä
sekametsän jalopuissa elävien
pöllöjen luokse, ja astui sisään
niiden lämpimiin koteihin.

Samastui rauhallisesti kääntyilevän
tuuhean pään liikkeisiin, satunnaiseen painon
vaihtamiseen vasemmalta oikealle,
luotti terävän nokan tipauttamiin,
arvoituksiin.

Ei halunnut muualle, lehvästö, aurinko,
kaarille jännittyvät kotkansiivet
ja saraheinät eivät antaneet
hänelle samaa levottomuutta kuin otsasta
etusormina kasvavat höyhensarvet
punaiset silmät, kynsien, kuin ikuisen
sormuksen puristus.

Pääsi lentämään pehmeän selän päällä
sinne, mihin muilla metsän eläimillä
ei ollut lupa saapua. Ja pöllöt veivät
mukanaan, tummiin, avariin syvyyksiin
joista ei hiiskahdeta kenellekään
ja vielä myöhemmin, kun aikaa oli
kulunut jo vuosia, seuraan, joka
aloitti väittelyn, mikä tuskin koskaan
on liian myöhäistä.

(Teoksesta Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä, WSOY 2008)
Seuraava velka

Lokakuun jälkeen kalenterin alareunassa
alkaa tyhjyys. Samantekevää millä

mielialalla se täyttyy. Auringon savuavana
uhriverenä, kuusimetsän yläpuolella usein

joskus talvipäivisin, kun seinäkellon lyönnit
hidastuvat, epäselvästi, oman ratkeavan

arvoituksensa pohjattomuuteen. Tai yhtä
hyvin kuun nostaessa sarvettoman, suuren,

ankaran ja lauluttoman päälakensa saman
kuusimetsikön takaa iltapäivisin, pimeyden

silittäessä sen ja minun päälakea. Kun nyökkäämme
vanhojen viisasten tavoin

aika ajoin yhdessä. Silmien sulkiessa
ja taas avatessa pidättelemänsä

yksinkertaisen ymmärryksen ja rauhan,
sitkeän itsepintaisen ja varman.

Tähtitaivaan hengittämänä, sietämättömien
vuosisatojen kotoisen.

Ison Karhun, Ajokoiran ja Joutsenen hiljaa
eteenpäin tanssiman, meistä piittaamattoman

***

Huoneet muuttuvat nopeasti elottomiksi
kun niissä ei enää asuta, vierailla.

Samoin entisen ystävän kasvot
jotka yllättäen tapaat, ja yrität

ottaa kaikin voimin kiinni kadulla.

Siinä haluaisit ettei lävitsesi kulkisi
enää yhtään kuvaa maailmasta

ei yhtäkään ajatusta tai lausetta
vailla partneria, vailla uskollisinta

vierellä kulkevaa elämänkumppania.

Mutta se on yhtä mahdoton toive
kuin viimeisin kuvittelemasi sana huulillasi

juuri kun et enää haluaisi elää, kuolla

Tahdon, sinä sanoisit silti maailmalle
sillä hetkellä, vielä eläville.

Tahdon, te molemmat sanoisitte.

***

Imitatio Christi
"ja kieli lauloi"

Nämäkö kaksi kaukaista muistoa opettivat sinulle
ehkä eniten, kuin koko Mahabharatan vaikeneva viisaus.

Annoit yhden ihmisen tulla liian lähelle pelkästä sortavasta
säälistä, hyvin, ihmisenä.

Ja menit itse liian lähelle erästä toista
yhtä hirveässä itsesäälissä.

Nämä kaksi kaukaista, mielessäsi jo kohta murtuen
romahtavaa muistoa.

Niiden juurella polvistut yhä, ja pyydät anteeksi
satojen tuhansien kaltaistesi puolesta

näitä ja monia muita virheenä kukkineita,
myöhemmin hedelmänsä raskaana pudottaneita tekojasi.

Yksin satojen tuhansien kaltaistesi joukossa

Liian pyhien isien lääkitsevän myötätunnon
ja päätään pudistelevien katseiden rankaisemana.

***

Pyhien seura

Minun piti ryhtyä kirjoittamaan pitkää
runoa, jossa sisälläsi siintävät

Irlannin merenvihreät niityt ja kunnaat,
Joycen ja Heaneyn astumat, läpikotaisin

tutkimat. Mutta ajatus, että puhelin soisi,
toisi huoneeseen elämään runon

tai että sähkölasku tipahtaisi eteisen
maton raidoille, yhtä monien jalkapohjien

pyyhkimille jäähyväisille - esti sen.
Kaikki musiikkia ja runoutta silti,

siskon odotus. Ikuisin mieleen kaivautunut
ja siellä aaltoileva aihe. Pilvistynyt

taivas raudanharmaana, Ahmatovan
myöhäisten runoelmien kadonneena,

kenenkään muistin tavoittamana säkeistönä
Täynnä elämää, kaikkea tiehensä

kuusimetsän yllä kiidättävää. Brodskyn
kampaamattomien hiusten sekavasti.

Tuuli, ja oksat. Koko arvoitus, joka pysyy
samana, vain hiukan, tuskin lainkaan

paikoissaan muuttumatta.