Susiluoto, Saila

Täydellisellä teoksella on toinenkin paradoksi. Se olisi auttamattoman tylsä, konsensusmielinen tai vähintäänkin ikivanha klassikko; ahtaaseen odotustäydellisyytensä raamitettu. Se olisi liikkumaton, jähmeä eikä lähelläkään sydämellistä. Nimetön, pieniä ilmestyksiä asianosaisille taas olisi ollut juuri sydämeenkäyvä ja eloisa. Tätä se ei olisi voinut olla ilman virheitään, sillä mitäpä me enemmän rakastaisimme kuin sellaista, jonka säröt olemme itse antaneet anteeksi ja liittäneet ne osaksi epätäydellistä, alati liikehtivää inhimillistä kangasta. Emme myöskään rakasta sitä, mitä yleinen mielipide julistaa meidän kuuluvan rakastaa. Siinä ei ole meidän valinnallemme tilaa. Kohtalaisen vapaina yksilöinä haluamme löytää rakastettumme itse (ja mielellään: että kukaan ei ennen meitä olisi tulevaa rakastettuamme löytänyt, jotta vapautemme ja ymmärryksemme ja ainutkertaisuutemme peilautuisi tuon kahdenkeskisen, intiimin luennan ja löydöksen myötä.)
Siksi tästä kokoelmasta ei olisi kirjoitettu ainuttakaan lukemista ohjaavaa tai siihen valmistavaa kritiikkiä. Ja jotta teos olisi ollut loistava, mutta ei etäisen täydellinen, siihen olisi pitänyt kätkeytyä samanlaisia virheitä kuin rakastettuun ja läheiseen ihmiseen yleensä - sen olisi kuulunut olla väliin hermostuttava, väliin kyseisen ihmisen tai teoksen säkenöivän älyn huomioon ottaen raivostuttavan typerä, väliin naiivi ja intiimillä tavalla hullunkurinen.
Valottaakseni tarkemmin tätä fiktiivistä kokoelmaa, viittaan lastenkirjallisuudesta tuttuun käsitteeseen. Kyseessä on näyttämökirja (kurkistuskirja, aktiivikirja). Se on pienemmille ihmisille tarkoitettu teos, jonka sivuja voi availla pelilautamaisiksi, sivujen välistä voi kurkistella seuraavia sivuja, kirjassa on vaikkapa luukkuja ja liikkuvia paperihahmoja ja muita.
Näyttämökirjoista tunnetuimpia lienevät Maisa-kirjat. Näissä seikkailee androgyyni hiiri, jonka paljastuminen naispuoliseksi on poikalukijoille ainainen ihmetyksen ja pettymyksen aihe. Maisalta on löytynyt mekko kaapista (mikä ei vanhemmalle väelle todista muuta kuin sen, että maailma tunkee paitsi uniin, myös lastenkirjoihin) tai jokin feminiiniseksi luettava esine, kuten kampa, peili tai hammasharja.
Tärkeintä Maisa-kirjoissa on kuitenkin niiden sisältö. Kirjoissa on luukkuja, joiden sisään voi kurkistella, paperisia vipuja, joita vääntämällä pääsee irti paitsi muutaman aktiivisen käyttökerran jälkeen Maisahiiren käsi tai traktorin kauha, myös ihmisen seikkailumieli. Saattaa olla hauskaa, kun kirja ei ole pelkkä kirja, ja kun luukkujen alta paljastuu maisema, jota ei oikeasti alun perin teoksessa ollut. Missä ovat Maisan kaverit, ovatko missään. Tuossa Maisa hypähtelee ratsunsa selässä, eikä kummallakaan ole enää päätä, koska joku sisaruksista on syönyt ne.
Nimetön, pieniä ilmestyksiä asianosaisille olisi ollut aikuisten näyttämökirja, itse leikattava, joulukalenterimainen teos. Sen olisi kuulunut olla loistavasti kirjoitettu, pieniä, painavia runoja, sekä yksi pitkä, joka olisi ollut haitarinmuotoinen, alas levitettävä, hiukan kuin auki räpsähtävä turistipostikorttivana, paitsi että se olisi ollut taidokas, satuttava ja sen paperimittainen kestävyys olisi ollut lyhyt. Se olisi kulunut taitoskohdistaan nopeasti ja pudonnut pois, sitä olisi liimailtu, teipattu, vaalittu repaleena pitkään, lopulta huolellisesti säilötty sivujen väliin, kunnes lukija olisi ymmärtänyt, että kirja on kadottanut itse itsensä kuten hermostollisista häiriöistä kärsivien amerikkalaisten räjähtävät rubikinkuutiot, ja sillä tavoin jäänyt ikuisesti lukijan mieleen, kauniina, satunnaisena ja yhtä menetettynä kuin rantahiekkamaalaukset, nousuhumala ja nuoruus, joka loppuu tarkalleen siihen hetkeen, kun sitä ymmärtää elävänsä.
Lukijan virheellinen kirjankohtelu olisi kostautunut, jotakin oleellista olisi menetetty, kenties viattomuus. Kirja ei olisi enää ollut puhdas pöytä, vaan jokaisena lukukertana elävä esimerkki lukijan omista toilailuista, joita hän, taivas todistakoon, ei enää koskaan tulisi tekemään. Rampa tai vanhentunut kirja olisi osunut lukijansa sydämeen toisella tapaa kuin aikaisemmin. Lukija olisi tästedes tallettanut sinne myös kuvat loiston päivistä, niistä, jolloin kirja oli ollut uusi, valkoinen ja puhdas. Kun hän olisi tarkemmin vertaillut näitä kahta kuvaa, hän olisi lopulta huomannut, että kirjan vanhuus on vienyt voiton, koska siinä olisi ollut myös hänen (lukijan) elämäänsä; repale, lakmustahra, huomattava sormenjälki, tai useita.
Nimetön, pieniä ilmestyksiä asianosaisille olisi ollut teos, jolla ei olisi ollut tekijää. Sen beigenvärisellä ja ulospäin vaatimattoman näköisellä kannella ei myöskään olisi koreillut mikään tekaistu nimimerkki, joiden hauska puoli on lähinnä siinä, että ne kuulostavat yhtä lakonisilta kuin niiden proosateosten henkilöiden mahdollisimman tavallisenkuuloiset nimet, joita kantavat mahdollisimman tavallisenoloiset henkilöhahmot, jotta mahdollisimman tavallisenoloinen teos olisi mahdollisimman uskottava (tämä kaikki siksi että uskoisimme yhteiseen todellisuuteen, uskoisimme tavoittaneemme totuuden ja nielaisseemme sen kuin Maisahiiren pään).
Nimetön, pieniä ilmestyksiä asianosaisille olisi ollut teos, jonka tekijä ei olisi ilmaantunut julkisuuteen koskaan myöhemminkään; selittelemään tyhjänpäiväisiä lehtiin, radioon tai telkkariin, mukautumaan ja murtumaan konsensukseen, nyökyttelemään, kirjoittelemaan harmittomia pikkujuttuja, kommentoimaan sitä ja tätä ja tuota josta ei tietäisi tuonkaan taivaallista. Tekijä ei olisi milloinkaan ilmaantunut lukemaan runojaan, lupautumaan mukaan politiikkaan, väittelemään runoutensa pysyvästä laadusta kirjallisille nettipalstoille, esittelemään sohvaansa naistenlehtiin, taistelemaan paikastaan auringossa ja kirjallisuuskilpojen finaaleissa, tai luomaan varjoja muiden ylle. Kyse ei olisi ollut rohkeudesta sen paremmin kuin sen puutteestakaan, vaan jollain tavalla myös siitä ajatuksesta ja tosiasiasta että kaikki runous on yhtä suurta, eteenpäinpyrkivää virtaa, ja että yhden sanan takana on aina tuhat kirjoitettua teosta ja tuhat vielä kirjoittamatonta.
Tekijätön teos olisi mahdollistanut myös sen, että sanat olisivat pudonneet suoraan lukijalle. Ne olisivat sysäytyneet lukijan sydämeen, niiden ja lukijan välissä ei olisi ollut mitään häiritsevää tietoa, tekijän kirjallissosiaalista asemaa, josta käsin olisi puhuttu, asemaa, jota olisi täytynyt eri tavoin ylläpitää, kasvattaa tai vastustaa.
Itse runojen aika ja paikka olisivat olleet mahdollisimman epämääräiset. Konkretiaa lukija olisi saanut kyllin runojen kanssa askarrellessaan: osa teksteistä olisi ollut piilossa porrasmaisten tai erityisten muotojen sisällä, osa itse leikattavien ikkunoiden, räppänöiden ja kolojen takana. Aukaisemisessa olisi täytynyt noudattaa samaa varovaisuutta kuin elämässä ylipäätään; liian nopeat, äkkinäiset liikkeet saksien tai kaltaisten kanssa olisivat kostautuneet, jotakin revennyt ja kaikki tai vähintään jokin ollut pilalla. olisi, loistavuudestaan huolimatta ollut hermostuttava teos, sillä hermostuttavuudessa on täydellisyydenväistöliikkeensä lisäksi jotakin ylimääräistä ja selittämätöntä, aavistus hysteriaa, joka on yleensä teokselle hyväksi (hysteria on pysyvä aukko maailmaan).
Nimetön, pieniä ilmestyksiä asianosaisille olisi ollut teos, jota ei olisi milloinkaan levitetty tavanomaisen verkoston kautta - se ei olisi päätynyt kirjakauppojen pölyisille teräshyllyille, neonväristen alennusmyyntipöytien alaosiin, eikä kirjastojen kuluneeseen ja raapiutuneeseen POISTETTAVAT KIRJAT -laariin. Lukija olisi löytänyt sen korkeintaan nahkantuoksuisten divarien hyllyiltä, mutta ennen kaikkea paikoista, joissa sattumalla, matkalla, irtaantumisentunteella ja vapaudella olisi sijansa: junista, lentokoneista, hotellien laatikoista, lauttojen vessoista, asemabaarien lehtihyllyistä.
Kohtaamispaikkojensa mukaisesti se olisi ollut kirja vapaudesta ja rakkaudesta, siitä, miten nämä kaksi toteutuvat toistensa kanssa - missä ne meidän mielessämme ovat, ovatko missään? Se olisi herättänyt lukijassaan huikean vapaudentunteen, jota voi kutsua myös onneksi ja lämmöksi. Kaikki maailmassa on mahdollista, jopa maailma itse. On samantekevää millä tavoin tuon vapauden kirjaan olisi kirjaillut, kunhan se olisi ollut siinä, pysyvänä hengitysaukkona maailmaan ja maailmassa. Meren aaltoja esittävä kulunut paperiläppäkin olisi kelvannut, jos siinä olisi ollut vapauden itu.
Nimetön, pieniä ilmestyksiä asianosaisille olisi ollut lukijan löydettävissä tai hylättävissä, sen arvokkuus olisi perustunut siihen, että se olisi kohdannut lukijansa kunniallisella tavalla. Se olisi ollut hiukan kuin sydän, joka haikailee seitsemän meren takana rakastettuaan. Mutta kunniallisesti sydän ei milloinkaan hyppää, se kutsuu.
Kaiken kaikkiaan: kirja olisi ollut pieni helmi, lukijansa oma, itse löydetty, miltei itse tehty. Teos, jota olisi suojeltu ja varjeltu kaikelta ulkokirjalliselta, sen keskiössä olisi ollut ainoastaan runous ja suhde lukijaan.
Miksi ihmeessä tähän sitten olisi pitänyt lisätä aukot ja muu näyttämökirjojen ylimääräinen? Eikö runoilija kykenee sanomaan tämän saman ylijäävän, intiimin leikkimielisyyden sanojen kautta, eikö se ole runojen perimmäinen tarkoitus? Ei kai runokirjojen tarvitse olla vielä lisäksi jotakin muuta? Kenties ei, vastaan, kenties. Tässä teoksessa kuitenkin luukkujen hysteria olisi varmentanut sen, että lukijasuhde olisi muodostunut jo alun alkaen rakkauden, ei pelkästään järjen tai kielen vetämille vaunuille. Näyttämökirjojen naiivi hullunkurisuus synkronoituna korkeakirjalliseen pidettyyn runouteen olisi ollut typerryttävä yhdistelmä, mutta onnistuessaan Nimetön, pieniä ilmestyksiä asianosaisille olisi saattanut olla loistava teos. Loistava teos näet sisältää täydellisyyden vastakohdan, hohtavan horisontin tummat pilvet, fiaskorumpujen uhkasoolon, ja kuitenkin fiasko itse on siinä hiuksenhienosti väistetty, hiukan kuin meksikolaisen reseptin mukaan valmistetun suklaapossun kohdalla (jonka onnistunutta olemassaoloa totta puhuen yhä epäilen).
Usein käy kuitenkin niin, että kesken pöyhistyneen ja ylvästyneen reseptienkaivelun aurinko paistaa äkisti ikkunasta ja valaisee yksinkertaisen, pölyisen ja sekaisen keittiön. Keskellä tätä seisoo valolla kumaraksi lyöty runoilija, eikä maailmasta löydy samanlaista autiutta, kuin runoilijan sydämestä tällä nimenomaisella hetkellä, kun hän ohitse kiitävän nuolen varmuudella ymmärtää, että suklaapossujen ja muiden erityistaitoa vaativien hybridien hetki on mennyt peruuttamattomasti ohitse, osin siitä syystä, että runoilijan keittiössä ei ole siihen edellyttävää välineistöä eikä materiaalia, osin syistä joita runoilija ei itse täysin ymmärrä tai ei lainkaan halua käsitellä.

Saila Susiluoto
Nuori Voima 2/04