Colorado Avenue

Hanna oli tullut siirtolaisena Yhdysvaltoihin keväällä 1893. Hän oli silloin 18-vuotias vaaleaverinen ujo tyttönen, ei varsinaisesti sievä mutta vahva ja kauniisti kasvanut, ja Luoja oli suonut hänelle kookkaan vartalon joka suorastaan huusi haluaan tehdä työtä ja täyttää paikkansa maailmassa. Kuten muutkin toiveikkaat maahanmuuttajat hänet luotsattiin luvattuun maahan vastaanottoaseman kautta, joka oli vastikään avattu Ellis Islandilla New Yorkin edustalla. Hannan ensivaikutelma Amerikasta oli puhdas kauhu. Vapauden jumalatar kohosi pelottavana korkeuksiinsa pastellinvärisessä aamu-usvassa saarellaan New York Bayssa elottomat kuparikasvot vihreän läikikkäinä ja paljas oikea käsivarsi koholla niin valtavana, että jo kaukaa näki kyynärvarren pyöreyden ja ranneluiden ääriviivat kun käsi jännittyi pitelemään Vapauden soihtua. Hannasta, joka tuli saaristosta eikä ollut koko ikänään nähnyt muuta patsasta kuin kirkkoveräjän pielessä seisovan vaivaisukon kotikylässään Siklaxissa, oli jotenkin sopimatonta ja syvästi rienaavaa kuvata ihmisruumista näin luonnonmukaisella tavalla. Se oli säädytöntä.
Vielä pelottavammalta tuntui Ellis Island, »Kyynelten saari», vankilamaisine kivirakennuksineen joiden katolla komeilivat kupolit ja savupiippujen metsä. Vastasaapuneet maahanmuuttajat tuotiin maihin sluupeilla, sillä höyrylaiva oli ankkuroinut redille, ja he joutuivat jättämään matkatavaransa päärakennuksen pohjakerrokseen ennen kuin heidät ohjattiin toisen kerroksen valtavaan saliin. Hanna ei ollut ikinä nähnyt niin suunnatonta huonetta, sen mittasuhteet ylittivät kaiken mitä hän oli osannut edes kuvitella. Myllynrattaan kokoisia rautaisia kynttiläkruunuja riippui holvatusta katosta jota vahvat kivipilarit kannattelivat. Lattia oli jaettu vyötärönkorkuisilla rauta-aidoilla eräänlaisiksi karsinoiksi; kiireiset siniunivormuiset maahanmuuttovirkailijat lajittelivat tulokkaat kansallisuuden mukaan ja osoittivat viittoilemalla kullekin oikean karsinan.