Akilles

— Anna Tuira oli ennen kaunis ihminen. Mutta nyt! Niin synti rumentaa…

Näin puhui Aarne-pastori nuorelle naiselle, joka mielenliikutuksesta värisi hänen edessään.

Annan huulet olivat vaalenneet. Ennen ne olivat viettelevän tuoreet. Poissa oli ruskeista silmistä kiiltävä kalvo ja hoidotta hiuskiehkurat ohimoilla olivat.

Pastori tarkasteli edelleen Annaa ja puhui:

— Annan entinen somuus on hävinnyt. Ja kaiketi ainiaaksi.

Anna Tuira ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sillä pastorin nuorilla kauneilla kasvoilla syyttävä oli ilme. Entäs sitte tuo hurskas musta puku. Se suoraan tuomitsi hänet.

Pastori kun huomasi Annan hermostuneen aseman, alkoi pyyhkiä rillejään, kultasankarillejään, ne kun ulkoilmasta tultua hiostuivat.

— Mutta kuka on lapsen isä? kysyi pastori terävästi.

Anna vavahti. Ei vastannut.

— Anna sanoo sen minulle suoraan, niin että saan häntä puhutella tässä vakavassa asiassa.

Annan huulet olivat suletut. Mutta verinen loimo hohti kasvoilla.

— En voi ottaa sinua kirkkoon, ellet sitä ilmoita.

Kova hermostus repi Annan ruumista. Hyvin hiljaan hän vastasi:

— Se on Bergin nuori herra. Mutta minun on oma syyni. Miksi minä uskalsin rakastaa häntä…?

— Hm. Vai niin. Vai se…

Pastori lopetti puheensa kesken. Lapsi kastettiin. Äiti otettiin kirkkoon. Pojan nimeksi pantiin Akilles. Kummeina olivat talon isäntä ja emäntä.

Kaikki meni säännöllisesti. Pastori lähti hyvin mietteissään pois.

Tämä tapahtui muutamana talvi-iltapäivänä muutamassa pienessä kamarissa laitakaupungilla. Nainen, jonka luona sielunpaimen vieraili, oli kaupungin toisen miljoneerin, konsuli Bergin, sisäkkö. Ja tässä hän nyt asui vuokralaisena.

Kun oli jo pimeä, tuli outo mies Annan luo. Se toi hänelle suuren pussin makeisia ja kirjeen. Anna hämmästyi. Mutta mies ääneti poistui. Sellainen outo, mykkä mies!

Mutta miehen kävely kummasti muistutti Bergin renki-Mattia. Oliko hän se? Oliko hän tuntemattomaksi pukeutunut ja vain tekeytyi oudoksi?

Anna luki kirjeen. Siinä herra Lennart Berg "rukoili" Annaa, ettei Anna ilmoittaisi mammalle — konsulinnalle —, että hän on Annan lapsen isä. Lohdutukseksi lähetti hän Annalle makeisia.

Aarne-pastori oli kirjoittanut Lennart-herralle nuhdekirjeen, sillä he olivat entiset koulutoverit.

Siitä oli seurauksena, että Anna sai makeisia.

— Voi miten lapsellinen hän vielä on!

Kuitenkin tuli Anna pahalle mielelle. Hän viskasi kirjeen uuniin. Ja itki katkerasti.

Nyt hän ymmärsi että häntä on täydellisesti petetty. — —

Anna istui muutamana päivänä ikkunansa ääressä, kun yhtäkkiä Bergin komea reki ja reessä itse konsulinna lensi siitä ohi.

Tuliko se tänne?

Anna hirveästi säikähti ja kuunteli korvat hereillä. Kulkuset enää vain kerran kilahtivat. Ja hevonen pysähtyi kartanon portille.

— 'sus siunaa, mikä nyt! huokasi Anna.

Mitä se konsulinna täällä teki? Ja tuli sellaisella helinällä ja komeudella, että häntä hirvitti.

Anna vapisi, kun kuuli askeleita eteisestä.

Ovi avattiin. Kokonainen maailma raikasta kevätilmaa hajuvesien sekoittamana tuli huoneeseen lihavan rouvasihmisen muodossa, sillä ovea ei hän ollut kiireellinen sulkemaan.

Anna oli Akilleen kehdon työntänyt huoneen nurkkaan. Lapsi nukkui.

— Hyvää huomenta, Anni!

Komea konsulinna täytti huoneen keskilattian. Anna laittoi hänelle istuinta.

— Kuinka Anni nyt jaksaa?

— Kiitoksia. Rouva konsulinna kyllä ymmärtää minun tilani.

— Ei Anni saa liiaksi surra. Tällaista tapahtuu hyvin usein maailmassa. Noo Anni! Miksi itket?

Anna todellakin itki.

— Se on meidän renki, joka Annin petti. Fyi sitä Mattia! Kun kehtasi … säälitteli konsulinna.

Siellä ulkona reen keulalla istui Matti.

Anna tunsi helpotusta asian tuosta käänteestä.

— Vai niin se konsulinna luuleekin…

— Meillä olisi, Anni, pidot.

— Jassoo … suuretkin?

— Minä ajattelin, että jos Anni kykenisi tarjoojaksi niinkuin niin monesti ennenkin. Sellaisesta sopivasta meillä on puute. Ai miten monesti nyt jo olen Annin makua kaivannut!

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta. Konsulinna häntä vielä muistaa ja tarvitsee!

— Kykeneekö Anni?

— Kiitoksia. Kyllä minä kykenen. Herrasväki on aina minulle kovin hyvä. Nytkin vielä muistaa.

— Anni tulee meille huomenna aamupäivällä. Minä annan sieltä Annille ihomaalia ja puuderia. Annin pitää laittautua oikein nätiksi pitoihin: maalata poskensa ja koristaa itsensä. Sillä Anni on entisestä muuttunut. Ja sentähden pitää Annin ottaa avuksi kaunistuskeinoja. Minä annan Annille sieltä myös konjakkia. Se vahvistaa.

— Hyvin paljon kiitoksia. Rouva konsulinna on minulle kovin suosiollinen.

— Minä nostan Annin vielä entiselleen. Sen teen varmasti.

— Niinkö?

— Aivan … aivan varmaan…

— Minä pidän Annista niin paljon. Ja tämä oli vain ohimenevä onnettomuus Annille. Minä ymmärrän sen niin hyvin. Nuori veri … niin niin…

Annan täytti riemullinen tunne. Huoneen seinät laajenivat, poistuivat. Kamari muuttui Bergin suureksi saliksi, häikäisevän kirkkaasti valaistuksi, jossa hieno herrasväki silkissä kahisi. Ja hän itse keveänä kuin keijukainen liiteli sen parkettilattialla suurten konfektitarjotinten kanssa. Niinkuin niin monesti ennenkin!

— Minä toin Annille vähän tuliaisia. Siellä ovat reessä, puhui konsulinna.

Anna juoksi ulos reen luo. Konsulinna arastellen lähestyi Akillesta.
Hän nosti liinaa Akilleen kasvoilta ja tarkasteli lasta.
— Kaunis lapsi… Äidin kasvot… Hyväinen aika sentään kun on sievä… Matin pitää ruveta pikkusen isäksi… Ja kaikki on sitte painettu umpeen … Fyi tätä maailmaa…!

Konsulinnan kasvot sentään loistivat; hän rauhottui, kun oli saanut nähdä lapsen.

Siellä ulkona istui reen keulalla jäykkänä ja komeana Matti miljoonatalon kuskin kaikessa koreudessa. Vieressä oli hänellä korkea piiska ja käsissä säämyskähansikkaat.

— Saivat laittaakkin sinulle evästä. Vaan älä yksin siihen tyydy… puhui Matti Annalle.

Mutta Anna ei ottanut kuullakseen. Hän kantoi tavarat sisälle. Siinä oli kahvia, sokuria, ryynejä, jauhoja, siirappia, juustoa, maustimia — pari pientä säkkiä.

Anna tuli sanomattoman iloiseksi. Hän oli jo luullut koko maailman häpeänmerkillä hänet poltelleen. Mutta tämä oli iloinen yllätys. Miten hyvä ja hellä on konsulinna!

Sisällä Anna kiitteli ja kumarteli konsulinnaa.

Sitte hän kysäsi:

— Miksi herrasväki nyt pitoja pitää?

— Niin. Minulta jäi sanomatta. Me vietämme nuoren herran häitä.

— Nuoren herran häitä! huudahti Anna, mutta muisti samassa asemansa ja häpesi.

Mielenliikutuksessaan pudotti hän siirappiastian lattiaan. Se meni rikki.

— Hyväinen aika! huudahti konsulinna ja punastui.

Jalat eivät mielineet Annaa kannattaa. Hänen täytyi päästä istumaan.

— Eihän se ole hyvän tavan mukaan, että häät pidetään meillä, mutta kun morsian on orpo, niin olemme asian näin järjestäneet, sanoi konsulinna, kääntäen asian uudelle uralle.

— Kuka on morsian? kysyi Anna ontosti.

— Hän on Ruotsista. On erään kuolleen tehtailijan tytär. Lennart on siellä tutustunut häneen viime talvena. Vanhaa, hienoa sukua ja miksen sanoisi rikaskin. Kyllä Anni vielä kovasti mieltyy häneen. Mutta nyt minun pitää lähteä. Ja Anni huomenna tulee meille. Minä pidän Annista tästä puoleen hyvin hyvää huolta. Siitä Anni saa olla varma … aivan varma.

Konsulinna oli liikutettu. Hyvin lämpimästi pudisti hän Annan kättä ja lisäsi:

— Tämä oli vain ohimenevä onnettomuus. Minä en ollenkaan Annia tuomitse. Mekin naiset olemme heikkoja … kaikessa… Tietysti Anni rakasti sitä, joka hänet petti…

Konsulinnan lähtiessään, huoneesta täytyi kaartaa siirappilampea lattialla. Anna oli sen siihen unhottanut.

Anna saattoi konsulinnan portille asti, rekeen peitteli ja peitteli.

Konsulinna nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas kulkusten rentonaan helistessä ja lumen tuprutessa.

Keskikaupunki oli käynyt vieraisilla laitakaupungilla. Annan kamari oli vielä tulvillaan konsulinnan parfyymia.

Ja kuitenkin oli maailma Annan silmissä mustana.

— Siinä oli minun rakkauteni! Ruotsista tultuaan hän minut vietteli. Hänellä … tuolla hirveällä miehellä kai olivat silloin vielä kädet lämpimät morsiamensa syleilemisestä. Ja minun piti joutua uhriksi. Hän ei tullut ilman toimeen…

Nyyhkytyksiä, kyyneleitä… Anna pelkäsi sydämensä halkeavan.

Hänen kyyneleensä valuivat Akilleen kasvoille ja lasta karvastelivat.

— Taivaan luoja! Kosta sorretun naisen poljettu veri! Revi hänenkin sydämeensä haava, joka ei koskaan umpeen mene! Äläkä yksin minun sydämeeni. Kosta…! kosta…! Ja silloin minäkin nautin … nauran … hah … hah … haa…

Anna heristi nyrkillään Bergin suurta kaksikerroksista kivimuuria kohti. Hän oli kauhean näköinen.

Mutta sitte hän lauhtui. Konsulinna oli ollut häntä kohtaan kuin äiti.
Ja luvannut auttaa…
— Niin. Jumala kostakoon miehelle, joka tallasi jalkoihinsa naisen sydämen…! En minä tahdo kostaa … en minä… — —

Anna touhusi Bergissä. Akilleelle oli hän saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon naapurista. Mutta pojan se usein unohti. Laittoi maitotutin suuhun ja meni matkoihinsa.

Akilles itki, kunnes nukkui, ja kun heräsi, taas itki, kunnes nukkui. Ja imi tutista vedellä sekoitettua maitoa Annan juostessa kondiittoreissa ja herkkukaupoissa.

Siellä Bergissä Anna laitteli leivoksia, laitteli hyytelöä ja jäätelöä, koristeli tarjottimia, kun Akilles kotona itki ja kirrasi.

Toisinaan näitä homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren herran näkeminen. Anna oli nyt muuttunut hänen pahimmaksi vihamiehekseen. Olisi ollut milloin tahansa valmis mokomaa ryökälettä silmille sylkemään…

Sen Lennart-herrakin huomasi. Häntä nähdessään nousi Annan silmiin synkkä tuli ja kasvot kävivät harmaiksi. Ja nuoresta herrasta tuntui Annan läheisyydessä liikkuessaan kuin kipunat Annan silmistä poltteleisivat hänen kantapäitään ja nuo harmaat silmät tekivät hänen verensä araksi. Eikä ainoastaan kantapäitä, vaan selkää, jalkoja, koko ruumista hänellä kipunat Annan silmistä polttivat. Anna oli muuttunut hänen painajaisekseen hänen omassa kodissaan. Meni hän mihin huoneeseen siellä tahansa, niin hänen täytyi tarkastaa, ett'ei Anna ollut lähellä, ettei Anna ollut näkyvissä harmaine kasvoineen. Hän vavahti, jos Anna yht'äkkiä ilmestyi.

Annasta oli tullut hänelle hirveä peikko harmaine kasvoineen ja säkenesilmineen. Sillä häntä kauheasti pelotti, jos Anna mammalle kertoisi … nyt juuri häiden kynnyksellä.

Kaiken tämän tähden Lennart herra liikkui hyvin paljon ulkona pitkissä kiiltovarsisaappaissa koira paria taluttaen jäykkänä ja juhlallisena.

Sillä parin päivän takaa saapuisi morsian Ruotsista.

— Miksi sentään mamma Annan veti hänen vaivakseen…!

Lennart tuskin uskalsi kotiinsa syömään tulla.

Kerran huusi konsulinna Lennart-herran saliin. Hänen pitäisi laittaa salin kruunun kristalleja. Anna oli valmiina tukemaan portaita, joiden päälle nuori herra nousisi. Lennart vitkasteli tuloaan. Konsulinna huusi uudelleen.

Nyt tuli Lennart. Mutta hän oli hirveän hämillään noustessaan Annan tukemille tikapuille.

Sillä miksi se mamma niin katsoi häntä ja sitte Annaa?

Annakin oli tulipunainen. Konsulinna yskähti ja kääntyi poispäin.
Häntäkin vaivasi asema.
Mutta Lennart oli pudota tikapuilta.

Anna sentään nautti miljoonamiehen hölmöydestä. Köyhänkin naisen poljettu veri maksaa kuitenkin jotain … tekeepä miljoonamiehestäkin naurettavan hölmön oman äitinsä nenän edessä…

— Ostapa kullallasi entinen varmuutesi, jos saat… Pojan, vaikka miljoonamiehen poika, täytyy minua hävetä! Niin paljon maksaa köyhänkin naisen poljettu veri…

Anna tunsi nyt itsensä verrattoman korkeammalla olevaksi kuin tuo miljoonamies tuossa, joka hänen tähtensä vapisi.

Jos Anna olisi kehdannut, niin hän olisi säälitellyt poika-parkaa.