Urheat pienet naiset

Tuula odotteli, kunnes juna nytkähti liikkeelle ennen kuin käveli ripeästi laituria alas ja harppoi asemahallin poikki kuin pelkäisi kuulutuksen kutsuvan hänet muuten takaisin. Hän vetäisi poninhännän auki ja ravisteli hiuksiaan, työnsi kädet syvälle taskuihin ja astui Keskuskadulle.
Viima löi vasten kasvoja. Äiti oli kiihtyvällä vauhdilla etääntymässä pohjoiseen. Kotona ei odottanut kukaan, ei spanieli, ei hamsteri, ei edes kultakala.
Huimaava vapaus joudutti askelia.
Voisi käydä ostamassa jonkun kirjan ja viinipullon ja nauttia omasta rauhasta ja hiljaisuudesta äidin painostavan läsnäolon jälkeen.
Tai voisi poiketa parissa kiinnostavassa näyttelyssä. Vuokrata videon. Tai mennä saman tien elokuvateatteriin. Uudet kengät. Kosteuttava naamio. Leivoskahvit mummo-Fasulla. Kaksi leivosta!
Tuula juoksi suojatien yli, pysähtyi näyteikkunan eteen. Hiukset repsottivat pitkin harteita, kaulahuivi roikkui. Hän näytti nuorelta. Hän oli vielä nuori, 15 vuotta nuorempi kuin Kaisu! Miksi hän ripustautui Kaisuun, yritti elää samanlaista elämää?
Tuula käveli putiikkiin ja otti lähimmän puseron tangolta, etsi sovituskopin. Posket hehkuivat kuin kuumeisella, ehkä hän olikin tulossa kipeäksi. »Silmät palaa päässä kuin kekäleet», äiti oli ihmetellyt junassa, kun hän oli nostanut laukun ylähyllylle, kuunnellut viime hetken mutinan istumapaikan surkeudesta: selkä menosuuntaan ja vetoisa välikkö niskan takana.
Hän istui jakkaralle henkari sylissään ja nojasi takaraivoaan seinään.
Tuula 39v. Lenkkejä ja leivoksia ja dokumentteja. Reinon yllätykset, äidin tölväisyt, vastahankaiset oppilaat. Yläkerran äänet.
Hän hengitteli rauhallisesti sisään ja ulos. Vapun kanssa puhuessa hän oli tajunnut sen taas selkeämmin kuin aikoihin: erosta oli viisi vuotta. Viisi. Jotakin oli tehtävä. Tämä ei voinut olla hänen elämäänsä, hänen elämästään ei ollut voinut tulla tällaista.
Hän penkoi laukkuaan, löysi pienen pullon echinaforcea ja buranan, pani kapselin suuhunsa, joi pullosta päälle ja yskäisi, uutetta pärskyi syliin.
Koko 42, hinta 139 euroa.
Hän pyyhki suunsa taivaansiniseen hihaan, käänsi tahrapuolen piiloon ja vetäisi verhon auki. Myyjä katsoi kysyvästi, hän sujautti henkarin tangolle ja kohautti olkiaan.
- Väljähkö.
- Pienemmät koot ovat siinä hiukan edempänä.
- Väri ei sovi hiuksiin.
- Sitä löytyy myös mintun, aprikoosin ja kerman sävyissä.
- Materiaali kutitti.
- Silkkikö?
- Liian kallis.
Se kelpasi, myyjä menetti kiinnostuksensa. Tuula käveli ulos ja summassa vasemmalle, kääntyi kulmasta oikealle ja seurasi virran mukana suojatien yli, havahtui vasta kun törmäsi kadulle nostettuun standiin. Nuoli viittasi sisäpihalle, Tuula vaihtoi suunnan sinne, käveli avoimesta ovesta sisään ja tupakansavun ja puheensorinan ja ihmisten lämmön läpi baaritiskille, tilasi liitutaululla ylimpänä lukevan drinkin ja imaisi sen pillillä puoleen väliin ennen kuin vilkaisi viereensä.
Mies hymyili ja tarjosi savukkeen.
Kahdeksan Gitanesin jälkeen hän oli juonut liitutaulun puoleen väliin, ammentanut sanavarastonsa tyhjiin. Jean-Lucin mielestä hänen ranskansa vain parani lasillinen lasilliselta. Mies oli kotoisin Marseillesin läheltä, mutta asui Suomessa jo neljättä vuotta, kävi töissä kauneushoitola¬kampaamossa; miehen tehtävänä oli pestä asiakkaiden hiukset ja höyryttää ja kuoria kasvot varsinaisia käsittelyjä varten. Tuula katseli vilkkaasti elehtiviä käsiä, kuvitteli, miten mies imeyttäisi niillä voiteita poskipäille myötäpäivään. Oma nauru kuulosti oudolta: kuplivalta, houkuttelevalta.
Puolilta öin he astuivat Tuulan eteiseen. Tuula oli napsauttamassa olohuoneeseen valoja, mutta mies otti häntä ranteesta kiinni, talutti peremmälle, käveli pimeässä rennosti kuin yöeläin. Hän seurasi kuin liikkuisi vieraassa maastossa oppaan kanssa, sitten muisti, tunnisti, ei pidätellyt enää itseään, haluaan, ääntään. Miehen nukahdettua hän makasi kauan valveilla, kuunteli toisen rahisevaa hengitystä. Talo ympärillä oli mykkä kuin suuri korva.
Aamulla tuli kiire.
He vaihtoivat puhelinnumeroita, juoksivat eri pysäkeille. Tuula istui bussissa henki kurkussa, ajatteli ettei hänen luonaan ollut vuosiin käynyt kuin Kaisu ja muutama muu kollega ja nyt hän oli majoittanut saman vuorokauden aikana äitiä ja itseään kymmenen vuotta nuorempaa ranskalaista rakastajaa. Hän katseli ympärillä nuokkuvia ihmisiä kuin olisi keksinyt jotain, minkä muu maailma oli koko ajan tiennyt.
Hän tokeni vasta opettajainhuoneen eteisessä Kaisun pitkän huokaisun edessä, vilkaisi peiliin. Hiukset sojottivat ympäriinsä ja silmistä näkyi kaikki.
- Mulliganiko hillunu yläkerras taas läpi yön?
- No eipä oikeastaan kun. ... Reinoasiat vaan pyörivät taas mielessä. Valvottivat. Että miten ne siellä mahtavat pärjäillä. Äidin kanssa. Kaksistensa.
Hän kumartui äkkiä vaihtamaan saapikkaita sisäkenkiin, Kaisu taputti lohduttavasti olalle. Tuula sipaisi hiuksensa kiinni, kiirehti luokkaan. Oppilaat näyttivät ihmisiltä, jotka ovat joillekin rakkaita.
Sisäinen huuma kesti monta päivää. Hän kulki tunnista ja tilanteesta toiseen kuin irrallinen, tajusi oman vartalonsa liikkeet, hiusten valahtamisen poskille, ihon tuoksun. »Minä olen hereillä!», hänen teki mieli huutaa, ruuhkabussissa tai lähikaupassa tai keskellä ruokalaa kanaviillokkilautanen kädessä. Työrutiinejaan hän katsoi kuin ulkoapäin, näki paljaasti opettajainhuoneen vääristyneet henkilökemiat, lukkiutuneet asetelmat. Kulmasohvan opettajarinkikin, jonka vasemmassa kaarteessa hänellä oli vakiopaikka, kuulosti joukolta kireitä ja pikkusieluisia juoruakkoja.
Alakulo alkoi hiipiä vasta perjantaina tavaratalon herkkuosastolla vuoronumeron kanssa odotellessa.
Hän katseli täytettyjen oliivien ja viininlehtikääryleiden röykkiöitä, yön tapahtumat tunkivat kuin hidastettuina esiin tajunnasta.
Sellerilehikäinen.
Avokadomousse.
Kampasimpukkatimbaali.
Hiki valui selässä takin alla. Kuinka hän oli voinut olla niin hyväuskoinen ja välinpitämätön?
Vai nauttiko hän vaaran tunteesta, heittäytymisestä tuntemattomaan? Jos hänessä oli syvyyksiä, jotka vain huusivat löytäjäänsä? Kuiskivat edes?
Illalla ne pysyivät vaitonaisina, hän joi konjakkipullon loppuun, tutki netistä sukupuolitautien oireita, kuvitteli nöyryytyksiä, joita oli edessä. Yöuni oli katkonaista.
Kaisu kysyi aamusauvonnalle, hän vetosi kurkkukipuun ja vetämättömään oloon. »Onkohan suhun jääny joku pöpö pyörimähän?», Kaisu ihmetteli, hän makasi tuntikausia turtana ja kuunteli fuusiojazzia.
Sunnuntaina äiti soitti, kertoi Reinon olevan muuttunut mies, haaveilevan raittiudesta ja seurakuntaelämään osallistumisesta, töiden hakemisesta ja vintin remontoinnista. Hän arveli Reinon tokenevan viimeistään keskiviikkoon mennessä, äiti itkeskeli elämänsä julmuutta, kun kohdalle oli osunut niin kovapintainen tytär.
Maanantaita vasten aamuyöllä hän lakkasi toivomasta, että mies sittenkin vielä soittaisi.
Sumea kuolemanpelko hellitti heti, hän meni kylmään suihkuun, sai toimintakykynsä takaisin. Kahdeksalta hän soitti lääkäriasemalle, ei samalle, jota yleensä käytti, vaan toiselle puolelle kaupunkia, sai ajan iltapäiväksi.
Tuntien jälkeen hän ajoi raitiovaunulla ja metrolla ja bussilla perille, selitti suutaan mutristelevalle lääkärille haluavansa kaikki mahdolliset testit ja kokeet, istui pian jo laboratorion odotushuoneessa kuvittelemassa putkiloita ja lasilevyjä, joissa tulokset kehkeytyisivät vääjäämättömästi. Radiossa lauloi Frederik, seinällä oli juliste, jossa piirretyt kondomit puhuivat asiaa. Tuulan teki mieli ryömiä johonkin suojaisaan koloon, mutta ovi avautui ja häntä kutsuttiin nimeltä.
Jälkeenpäin hoitaja huikkasi verhon takaa, että ensimmäiset tulokset valmistuisivat jo ylihuomiseksi. Tuula puki päälleen, käveli käytävän päähän, maksoi neulanpistot ja pumpulipuikon sipaisut, työntyi ulos kirkkaaseen päivään. Ostoskeskuksen tori oli täynnä ihmisiä, kovaäänisistä tulvi markkinapäivän ohjelmaa. Raitahousuinen pelle hyppi lasten kanssa pomppulinnassa, Tuula muisti lämpimän huhtikuun vuosia sitten, miten he olivat Heikin kanssa rapsutelleet pienen rivitalokaksion kolmen neliön kokoista takapihaa, puhelleet isommasta asunnosta, puutarhasta, lapselle otollisesta ajasta. Hän tuijotti niin kauan, että pelle heilutti hänelle.
Paluumatkalla ohimoita alkoi särkeä, hän otti kotiin päästyään tabletin, makasi pimeässä olohuoneessa, kuunteli Aretha Franklinia, Nina Simonea, Ellaa, unohti kokonaan dokumentin 1400-luvun lopun liekkigotiikasta, ehti sentään trias-kauden eläinkannalle 65 miljoonaa vuotta sitten. Cynodontti-uros oli linkki matelijasta nisäkkääseen, eli kuin moderni supermies: teki päivät kotitöitä ja saalisti yöt. »No animal here is truly safe», kertoja sanoi matalalla äänellä.
Nettipalstan hän tarkisti vasta illalla, rutiininomaisesti ja mitään toivomatta niin että ruudulle ilmestynyt vastauskoodi sai hänet melkein pomppaamaan paikoillaan.
Miehen nimi oli Arto.
»Olen ollut leskenä pian kuusi vuotta, asun Herttoniemessä omakotitalossa ja opetan Vantaalla aikuisoppilaitoksessa kaupallista englantia. Avioliittoni oli lapseton. Harrastan kummilapsitoimintaa, minulla on kolme kummityttöä Intiassa ja Pakistanissa. Matkustelen lomillani, kuuntelen vanhaa jazzia ja keräilen repliikkejä 40-luvun amerikkalaisista b-elokuvista. Ilmoituksesi erottui joukosta ja jäi mieleeni niin voimallisesti, että uskaltaudun vastaamaan vaikka olenkin tupakoinut yli kolmekymmentä vuotta. Voihan olla että tämä on kynnyskysymys sinulle, mutta sanon sen heti, koska uuteen ihmissuhteeseen ei voi lähteä sammutetuin lyhdyin.»

Tuula ahmi rivejä, Arto rakentui mieleen lause lauseelta. Sielläkö se nyt istui toisella puolella kaupunkia verannallaan savuke suussa? Tietysti se oli vastannut muihinkin ilmoituksiin, tavannut pilvin pimein kiinnostavia naisia, joitakin jo useampaan kertaan. Viesti oli tullut 16.45, hän oli tuntikausia myöhässä. Mutta mieshän se myöhässä oli, hän oli pannut ilmoituksen jo viikkoja sitten! Kukaan muista naisista ei tietenkään ollut halunnut tavata sitä enää toiste. Ehkä siitä paljastui lyhyen tuttavuuden jälkeen jotakin niin pöyristyttävää, että kaikki pakenivat.
Entä jos se kävi palstalla vain silloin tällöin, oli nyt huomannut hänet, vastannut vain hänelle? Miksi ensin ei tapahdu mitään ja sitten kaikki tapahtuu yhtä aikaa?
Mutta mitä hän itsestään kertoisi? »Asun omassa kaksiossa ja harrastan sauvomista», »Olen opettanut yläasteella ruotsia pian 12 vuotta, pidän kielestä, mutta olen väsynyt jesseihin».
»Pakkoruotsilla elät, siinä se on sinun hohteesi.»
Tuula avasi ikkunan, antoi kylmän viiman tuulla sisään. Olihan hänellä ollut vaikka mitä suunnitelmia ja haaveita, haluja opiskella lisää, asua ja tehdä töitä ulkomailla, irrottautua rysäyksellä kodin ahtaasta perinnöstä. Mutta hän oli valinnut rauhallisemman tien, hoitanut turvattomuuttaan, tarttunut selkeään ammattiin, kiinnittynyt Heikkiin.
Olisikohan hän Arton mielestä jättänyt elämänsä elämättä?
»Yhtään miestä et ole saanut pidettyä ja lapset jäi tykkänään tekemättä!»
Äidin piikit osuivat aina. Olisiko kaikki mennyt paremmin lasten kanssa? Jonkun muun miehen kanssa? Toisenlaisella perimällä, lapsuudenkodilla, olosuhteilla, enemmällä rahalla, allergioitta, isommilla jalkaterillä?
Tuula joi nopeaan tahtiin kaksi konjakkia, katseli koulun arpajaisissa voittamaansa Miekkailun alkeet -videota, kunnes nukahti, heräsi parin tunnin päästä sohvannurkasta niska jäykkänä.
Unessa hänellä oli ollut tiukasti vyötetty popliinitakki ja korkeat korot, hän oli kävellyt Jean-Lucin kanssa sateisella kadulla ja Jean-Luc oli roikottanut savuketta suupielestään. »Don't bogart your cigarette», hän oli sanonut kohtalokkaalla äänellä.
Tuula nousi, kirjoitti Artolle vastauksen valmiiksi, päätti meilata sen vasta töihin lähtiessä. Hän ei halunnut lähestyä miestä klo 03.30; kiinnostuksella ja epätoivolla oli aste-ero.