Laulajatar

Kerran, siihen aikaan kun hän oli vielä nuorempi, kauniimpi ja äänikin oli sointuisampi, tytön luona huvilalla, välikerroksessa, istui Nikolai Petrovitš Kolpakov, ihailija. Oli sietämättömän kuumaa ja tukahduttavaa. Kolpakov oli juuri syönyt päivällisen ja juonut kokonaisen pullon kehnoa portviiniä, oli pahalla tuulella ja tunsi itsensä huonovointiseksi. Molemmat istuivat ikävystyneinä ja odottivat ilman viilenemistä voidakseen lähteä kävelylle.